Mä vastaanotin postaustoiveen vanhemmuudesta tuossa oisko ollut viikko, kaks sitten. Hukkasin tietystikin sen alkuperäisen kommentin jossa oli eritelty mitä multa toivottais mutta koitan nyt parhaani mukaan kertoa miltä musta tuntuu olla vanhempi, iloineen ja suruineen (joita en tosin tiedä keksinkö kovinkaan paljoa?).
Koen olevani vielä suhteellisen tuore äiti, vaikka Tiara onkin jo puolivuotias. Mutta silti mä oon saanut jo reilusti kokemusta siitä millaista on olla äiti ja musta tuntuu että äitinä oon kehittynyt ihan huikean paljon tämän puolen vuoden aikana. Alussa mulla oli todella epävarma olo, mua pelotti ihan yksinkertaisetkin asiat kuten vaipanvaihto tai vaikka sukkien laittaminen Tiaran jalkaan kun ne oli niin hauraat ja pienet että tuntui et ne menee rikki kun ottaa jalan käteen. Nykyään 8-kiloisen palleron äitinä on jo tosi vaikea käsittää sitä miten pieni toi neiti joskus olikaan. Mulla oli alussa hirveän kova tarve varmistella sitä että toimin oikein äitinä ja kysyin pienen pieniinkin juttuihin neuvoja. Musta se on vaan hyvä että kyselin ja varmistelin, enpähän ainakaan jäänyt huuli pyöreenä miettimään että mitäs mä nyt tekisin.
Tiaran ensimmäisinä viikkoina oli aivan loistavaa että mun äiti oli meillä apuna ja tukena. Äiti oli tukena just oikein mun mielestä, ei tyrkyttänyt apuaan mutta auttoi jos pyysin. Itse me hoidettiin Tiaraa kokoajan mutta äiti oli siinä taustalla ja oli kokoajan semomnen turvallinen olo että ei oltu ihan ypöyksin uudessa tilanteessa. Kysyin äidiltä alussa paljon neuvoja, koska me ei oltu vielä niin selkästi löydetty kaikkia omia tapoja miten toimia Tiaran kanssa, eihän me oltu neidin kanssa tunnettukaan kuin pari hassua viikkoa. Mutta seuraavalla kerralla kun äiti tuli käymään, Tiaran ollessa kaksi kuukautta, mä huomasin että neuvoin ja ohjasin itse äitiä kokoajan että miten juuri Tiaran kanssa toimitaan. Siitä tuli ihan uskomattoman hyvä fiilis ja se kohotti mun itsevarmuutta äitinä tosi paljon.
Äkkiä meille muodostui rutiinit ja päivärytmi, tavat miten toimitaan missäkin tilanteissa. Onhan ne rytmit toki menneet uusiksikin useaan otteeseen näinä kuukausina, mutta aina on ollut jotkin tietyt jutut mistä tietää miten päivä kulkee. Alusta asti me ollaan totutettu Tiaraa tiettyyn rytmiin ja hyvin siinä mun mielestä onnistuttukin. Tiara on nukkunut kokonaisia yöunia 2,5kk iästä asti ja muutenkin mä tykkään meidän päivistä enkä koe että meillä olisi rankkaa tai että Tiara olis mitenkään haastava vauva. Juuri ennen kuin Tiara alkoi nukkumaan kokonaisia öitä, meillä oli ehkä rankin vaihe. Silloin ne viikot tuntui ikuisuudelta, vaikka todellisuudessa tämä ”rankka” vaihe kesti ehkä kolme-neljä viikkoa. Tiara ei meinannut iltaisin millään nukahtaa omaan sänkyyn, vaan nukuttamisen kanssa sai taistella joinakin iltoina jopa pari tuntia. Mutta ei meillä silloinkaan oikeastaan ollut kovin rankkaa, sen jälkeen kun saatiin aina vihdoin Tiara nukutettua niin yöt sujuivat mallikkaasti ja aamuisin neiti nukkui pitkään.
Välillä musta tuntuu että me ollaan päästy ihan hävettävän helpolla tässä vanhemmuudessa, kun Tiaralla on kaikki sujunut niin helposti. Mutta toisaalta sekä mulla että Otolla on aiemmin ollut omat vaikeutemme ja mä uskon ja luotan siihen että me ollaan omat paskamme kärsitty ja nyt meillä on oikeus elää tätä kivaa elämää. Usein kuulee toisten äitien suusta sanonnan että ”Kenellekään ei anneta enempää painolastia kuin hän jaksaa kantaa”. Tai ainakin useissa kommenttibokseissa ja vauvalehdissä oon siihen törmännyt kun on ollut kyse ns. haastavempien vauvojen vanhemmista. Mussa se aiheuttaa ristiriitaisia fiiliksiä; toisaalta tulee tunne että mä oon kyllä nuorempana jo omia lasteja kantanut sen verran että ihan kiva ettei nyt just tarvi. Toisaalta taas tuntuu siltä että oonko mä jotenkin huonompi tai huonommin jaksava äitinä, että mä en muka pärjäis haastavamman lapsen kanssa kun me ollaan saatu perustyytyväinen vauva. En tiedä, ehkä tää on nyt vaan mun ihan omaa turhan syväluotaavaa mielipiteiden analysointia, mutta tämmösiäkin asioita mä täällä mun pienessä pääkopassa pyörittelen.
Mutta millainen äiti mä sitten koen olevani? Tai millainen enemmänkin yritän olla. No ennenkaikkea läsnäoleva ja rakastava. Mä ihan oikeesti haluan viettää aikaa mun lapsen kanssa, enkä vaan koita keksiä sille tekemistä että ”se nyt viihtyis yksinäänkin”. Tottakai Tiara välillä leikkii ihan itsekseenkin, silloin kun se haluaa ja musta tuntuu että ainakin meidän neiti on alkanut jopa kaipaamaan semmosta omaa rauhallista leikkihetkeä välillä ja viihtymään tosi hyvin vaikka lattialla ihmettelemässä jotain lelua ihan itsekseenkin. Pointti oli se että mä haluan ja tykkään leikkiä Tiaran kanssa ja höpsöttää ja pussailla ja ties mitä kaikkea hömppää me aina puuhaillaankaan. Meidän lukuhetket on myös ihan parhaita! Mutta nyt poikkesin kyllä aiheesta..
Mä haluan ja yritän olla rento äiti joka ei turhista stressaa. Mä en oo turhantarkka Tiaran vaatteista kun ollaan kotosalla, enkä myöskään siitä onko naamassa sose -tai maitotahroja. Ihmisten ilmoille kun mennään niin haluan että kaikki on suhteellisen tiptop. Mä koen oikeestaan olevani aika huoletonkin äitinä; usein kun me lähdetään vaikka kauppaan niin mulla ei välttämättä ole edes hoitolaukkua mukana, joku varavaippa kumminkin yleensä on. Meillä on niin tarkat rutiinit ja Tiara muutenkin yleensä tekee samat jutut samaan aikaan joten mä tiiän että en vaikka tunnin reissulla tartte yleensä mitään jos neiti on syönyt alle pari tuntia sitten. Mutta en silti oo liian huoleton, mä pidän tarkasti kiinni meidän ruoka -ja uniajoista ja siitä että Tiaralla on hyvä olla kokoajan.
vaikutat aika täydellisyydenhakuiselta…….? ”Meidän Tirriäinen osaakin jo” Mitäs jos hän ei vaikka koskaan opi kävelemään… Vaikutat juuri sellaiselta pinnalliselta äidiltä, että jos lapsi ei ole täydellinen, se on noloa..”
Sain tuon ylläolevan kommentin tänään, kuinkas muutenkaan kuin anonyymiltä. Mä en koe olevani täydellisyydenhakuinen jos hehkutan täällä uusia taitoja joita meidän neiti on oppinut. Mulle henkilökohtaisesti on aivan sama oppiiko Tiara ikinä kävelemään, olemaan kuolaamatta tai puhumaan, aivan yhtä rakas se on silti. Mutta toki mä saan iloita ihan niin paljon kuin haluan siitä jos Tiara oppii uusia juttuja ja kyllä mä saan Tiaran itsensä kannalta hartaasti toivoa että kehitys jatkuu aivan yhtä normaalina kuin tähänkin asti koska helpottaahan vaikkapa kävelyn taito aika paljon elämää. Mun mielestä ei ole millään tasolla noloa, jos lapsi on jollain tapaa erityislapsi ja jotkut asiat ovat hänelle haastavampia. Miten joku voi edes sanoa että se ois noloa? Ja mulle mun lapsi on täydellinen, niin Tiara kuin toivottavasti joskus tulevat pikkusisaruksetkin, riippumatta siitä ovatko he terveitä vai eivät. Mä koin että toi kommentti liittyi tarpeeksi läheisesti tähän vanhemmuus -aiheeseen ja päätin sen takia ottaa sen esille tässä postauksessa. Niin monet tekee oletuksia siitä millaisia vanhemmat ovat ja millaista vanhemmuus on, mutta ei sitä voi tietää ennen kuin sen on itse kokenut. Jokainen vanhempi, jokainen lapsi ja jokainen perhe on erilainen. Tärkeintä mun mielestä vanhemmuudessa on se että löytää omalle perheelle sopivat toimintatavat, rytmit ja muut jutut. Silloin kun vanhempi on itse tyytyväinen niin on helpompaa olla lapselle se vanhempi jonka lapsi ansaitsee.
 Toinen tärkeä juttu vanhemmuudessamun mielestä on se että tunnistaa sen hetken kun oikeasti on liian väsynyt, jos sellainen tulee. Vaikka meillä onkin ollut helppoa niin kyllä mäkin joskus tarvitsen superpitkät yöunet (yöunien lyhyys on mun oma moka, ei johdu siitä että Tiara ei nukkuisi yöllä vaan siitä että en osaa mennä itse ajoissa nukkumaan). Sen takia meillä on viikonloppuisin niin että mä saan nukkua lauantaiaamuna niin pitkään kuin huvittaa ja Otto nousee Tiaran kanssa 7-8 aikaan ja sunnuntaiaamuisin Otto taas vuorostaan nukkuu pitkään. Tää on osoittautunut tosi toimivaksi järjestelyksi ja sen avulla me molemmat jaksetaan oikein hyvin.
Tiara on tuonu mun elämään niin paljon hyvää etten olis ikinä voinut kuvitellakaan. Ne pienet ja isot hymyt, kiljaisut ja jokellukset neidiltä on parasta mitä voi olla. Ja silloin kun Tiara illalla väsyneenä kiertää kätensä mun kaulan ympärille ja samalla nuolee mun kaulaa tai kenties hiuksia (XD) nii mä vaa oon maailman onnellisin. Ja voi sitä tunnetta kun huomaa onnistumisen ilon lapsen kasvoilla kun hän on onnistunut kaivamaan pyllypyyhepaketin hoitolaukusta tai kun hän saa laulun soimaan leikkikaaresta. Viimeksi puoli tuntia sitten olin haljeta ylpeydestä, Tiara nimittäin eka kertaa toisteli jotain tavua, se sanoi ”Tätätätätää”! Ennen aina on tullut vaan ihania kujerruksia ja kurlutuksia mutta nyt tuli jo tommonen!
 Yhden lieve-ilmiön mä oon vielä huomannut jonka vanhemmuus on tuonut mukanaan mun elämään. Kunnianhimon nimittäin. Mulla on halu kehittyä paremmaksi ja tarjota Tiaralle parempaa. Mä haluan opiskella itselleni hyvän ammatin ja löytää vakituisen työpaikan jotta me voidaan muuttaa meidän unelma-asuntoon ja matkustella vähintään kerran vuodessa ja ostaa vaikka oma kesämökki. Ei meillä nytkään mitenkään tiukkaa ole mutta ei nyt mitään mökkirahastojakaan ole missään piilossa. Mä tiedän kyllä että me pystytään jo nyt tarjoamaan Tiaralle kaikki mitä se tarvitsee ja enemmänkin, mutta jotenkin mä haluan silti pyrkiä parempaan. Mulla pitää olla tavoitteita elämässä, muuten mistään ei tule mitään.
Mä en tiedä oliko tässä tekstissä nyt ollenkaan päätä tai häntää, mutta toivottavasti. Ainakin mä pyrin tuomaan esille omia näkökulmiani vanhemmuuteen ja siihen liittyviin juttuihin. Tärkein juttu jonka tällä tekstillä haluan välittää on se että musta on maailman ihaninta olla äiti <3
Millasia mietteitä tää herätti? Vai tuliko minkäänlaista mielipidettä 😀 Ja millaista vanhemmuus teidän mielestänne on, muut vanhemmat? Millainen on hyvä vanhempi?
|
|
|
