Postaustoiveita teiltä taannoin udellessani vastaanotin todella mielenkiintoisen postaustoiveen; toiveen että kertoisin millaisia ovat meidän perheen kasvatusperiaatteet. Mä oon miettinyt tässä jo useamman viikon tätä aihetta, koittanut kiinnittää huomiota siihen millainen kasvattaja olen omasta mielestäni ja millainen Otto on. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, meidän arvoja ja sitä millaisiksi ihmisiksi haluan meidän lapset kasvattaa. En voi sanoa että meillä olisi mitään tiettyä kasvatusfilosofiaa enkä näe itseäni minkään tietyn vanhemmuuden tyylisuuntauksen toteuttajana (esim. kiintymysvanhemmuus, curling-vanhemmuus, mitä näitä kaikkia ihania nimityksiä onkaan), mutta on asioita joita kasvatuksessa pidän tärkeinä ja asioita joita pidän vähemmän tärkeinä. Ne tärkeät asiat ajattelin jakaa teidän kanssanne tässä postauksessa.

Mikään ei ole rakkautta ja rakastamista tärkeämpää, siitä mä olen aivan varma. Tärkeintä mulle kasvattajana on että meidän lapset saavat osakseen rutkasti rakkautta ja tuntevat olonsa rakastetuksi. Mä haluan opettaa meidän lapset sekä rakastamaan että ottamaan rakkautta vastaan. Mun mielestä lapsi ansaitsee vanhempiensa ehdottoman rakkauden ja luottamuksen oletusarvoisesti. Luottamuksen voi menettää – ja ansaita takaisin – mutta rakkautta ei. Mä aion rakastaa Tiaraa ja tulevaa tytsykkää aina ja ikuisesti tapahtui mitä hyvänsä. Se on tärkein arvo mitä mä oon mun äidiltä oppinut, että äidinrakkaus on ehdotonta ja aina saa tulla kotiin vaikka mikä olisi.

Olennaista mun mielestä on se että lapset tuntevat olevansa rakastettuja ja tärkeitä juuri sellaisina kuin ovat. Kehua ei voi koskaan liikaa, ja mulle on tärkeää vahvistaa lasten itsetuntoa. Tai varmaan kehuakin voi liikaa (silloin on mun mielestä jotain pielessä kun vanhemmat päästävät kehuja jaellen alaikäisen totaalisen laulutaidottoman lapsensa Idolsiin nolaamaan itsensä koko kansan edessä), mutta en usko että lasta voi kehua liikaa niistä asioista joissa hän oikeasti on hyvä.

Vanhempana koen myös että on mun tehtävä auttaa lapsia löytämään niitä asioita joissa he ovat hyviä ja tarjota mahdollisuuksia lapsille itselleen löytää se/ne omat juttunsa. Kehua voi myös ihan muutenvain, ei lapsen tarvitse olla huippu-urheilija tai 3v valokuvamalli kuullakseen olevansa hyvä jossain, vanhempana voi myös kehua erityisen hienosta leikistä, mahtavasta piirustuksesta tai hienosti syödystä poronkäristys -lautasellisesta. Kehut kuuluvat osaksi arkipäivää, mutta toki sitä rakkautta voi ja pitää osoittaa muutenkin. Meillä halataan, pussataan ja paijataan  päivittäin ja toivon että tämä tapa säilyy hamaan tulevaisuuteen asti. Tietenkin kunnioitan lapsen rajoja että jos ei pussaaminen enää tunnu lapsesta luontevalta niin en mä väkisin ole pussaamassa, mutta niin kauan kun mua ei kielletä niin hukutan Tiaran ja vauvan suukkoihin joka päivä!

Se että haluan tarjota lapsille mahdollisuuksia löytää oma juttunsa, tarkoittaa sitä että haluan kannustaa lapsia harrastamaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Mä oon itse saanut aina harrastaa mitä olen halunnutkin ja harrastinkin nuorempana tanssia melkein 10 vuotta ja taidekoulua samanverran. Oon kiitollinen äidille siitä että äiti aikoinaan mut vei taidekerhoon pikkunaperona kun huomasi että mä tykkään ihan hurjasti piirtää ja maalata! En kuitenkaan halua ketään pakottaa mihinkään harrastukseen jos ei lasta itseään kiinnosta enkä myöskään ajattele että varsinkaan pikkulapsena (tai myöhemminkään) tarvitsisi olla montaa harrastusta, kunhan on se joku oma juttu jossa tuntee olevansa hyvä ja josta tykkää!

Sukupuolineutraalius ei kuulu meidän kasvatusperiaatteisiin, enkä yhtään tykkää siitä miten leimaava nimitys se on. Mä uskon ennemmin tasa-arvoon ja yksilön vapauteen olla hyväksytty sellaisena kuin on. En aio väkisin meidän tytöistä mitään pinkkejä pissisprinsessoja kasvattaa mutta en myöskään aio ostaa vain ja ainoastaan neutraalin värisiä puuleluja siinä pelossa että Barbiet ovat liian naista halventavia ja tyttöjen leluja. Meillä on nytkin sekä autoja että eläinlegoja enkä mä ainakaan ajattele niin että on tyttöjen ja poikien lelut/harrastukset/värit ym erikseen. Kumpikin meidän lapsista on oikeutettu olemaan niin poikamainen tai tyttömäinen kuin vain itse haluaa. Tällä hetkellä lastenhuone on ulkomuodoltaan hyvinkin pinkki ja hempeä, mutta olen valmis sitä muuttamaan sitä mukaa kun lapset osaavat kertoa mistä itse tykkäävät.

Mulle on tärkeää että meidän lapset omaavat hyvät käytöstavat ja osaavat ottaa toiset huomioon. Kotona harjoitellaan kiitosta, tervehtimistä, anteeksipyytämistä ja muita perusjuttuja, mutta kotiympäristön lisäksi haluan tutustuttaa lapset julkisiinkin paikkoihn ja niissä käyttäytymiseen. Mua on pienestä asti otettu mukaan ravintoloihin, matkoille, museoihin ja teatteri-esityksiin ja olen oppinut sen miten toimitaan erilaisissa tilanteissa. Samoja kulttuurielämyksiä haluan tarjota myös omille lapsilleni ja ollaankin otettu Tiara aina rohkeasti mukaan eri paikkoihin. Ei lapsi voi tietää miten käyttäydytään esimerkiksi ravintolassa jos ainoa ”ravintola” -kokemus on RAX:in buffet kerran vuodessa.

Syömisessä mulla on yksi tärkeä periaate: kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Jos ei tykkää, ei ole pakko syödä mutta maistaa pitää. Sama periaate on ollut mun äidilläni ja itse olin ainakin sellainen lapsi joka Stockan herkussa huuteli 4-vuotiaana kalatiskin kohdalla että ”äiti ostetaanhan me sitä mätiä! Ja smetanaa kanssa!” ja myyjät tiskin takana naureskelivat. Haluan myös opettaa lapsille terveelliset elämäntavat niin ruokavalion kuin liikunnankin puolesta ja toivon että molemmat  ovat luonteva osa lasten arkea tästä päivästä vanhuuteen asti.

Mä yritän olla johdonmukainen kaikessa mitä teen jotta lapsetkin voivat luottaa muhun ja mun sanaan. Haluan myös olla sellainen äiti jolta uskaltaa kysyä mitä vaan pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi ja jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä oikein odotan että Tiara alkaa kysyä miksi -kysymyksiä enemmänkin ja saan kertoa asioita! Haluan olla lapsilleni läsnä ja toivon etten koskaan unohda miten tärkeää on kiireenkin keskellä antaa lapsille huomiota, leikkiä yhdessä, halia ja jutella. Tunteita saa näyttää ja niistä saa puhua ja yritän parhaani mukaan opettaa lapset käsittelemään omia tunteitaan, myös niitä negatiivisia.

Se on myös tärkeää opettaa, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta niin sitä ei koskaan saa purkaa satuttamalla toisia, ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Mä olen itse ehkä liiankin empaattinen ja mietin aina miltä toisesta tuntuu, mutta haluan opettaa myös lapsetkin empaattisiksi. Kaikkia ihmisiä täytyy kohdella samanarvoisesti ja kunnioittaa niin etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ulkonäöstä ja varallisuudesta riippumatta. Kiusaaminen ja rasismi ovat kuvottavimpia asioita joita tiedän ja niitä en halua lasteni kokevan ikinä, en kiusatun enkä kiusaajan osassa.

Kiusaamisesta mulla näin sopivasti tulee mieleen koulunkäynti. Koulutus on mun mielestä elintärkeä asia ja mä haluan että mun lapset panostavat opiskeluun ja tekevät koulussa aina parhaansa. Kukaan ei enempään pysty, eikä tarvitsekaan. Mulle riittää että on edes yrittänyt parhaansa. Koulua ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta kulkeminen aina sieltä mistä aita on matalin on vain typerää. Mä aion parhaani mukaan auttaa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa jos mun apua kaivataan ja olen ajatellut jopa että sitten hamassa tulevaisuudessa kun meidän tytöt aloittavat koulutien voisin vaikka lähteä mukaan vanhempaintoimikuntaan. Aion myös kannustaa lapsia jatko-opintoihin ja toteuttamaan rohkeasti omia ura- ja koulutushaaveitaan, mutta en kuitenkaan missään nimessä halua painostaa heitä mihinkään tiettyyn kouluun vain siksi että pidän sitä itse arvossa.

Aika paljon mulla on käytössä niitä periaatteita joita on mun äidillänikin ollut mun kasvatuksessa. Äitinä haluan olla rento, rakastava ja turvallinen niinkuin munkin äiti on ollut. Ainakin toistaiseksi olen aika varma että tiukkojen kotiintuloaikojen, siivousvuorojen, kotiarestien, läksytuntien ja yökyläilykieltojen sijaan tulen suosimaan keskustelua ja tilanteen mukaan sopimista. Tietysti riippuu myös aika pitkälti siitä millaisia neidit kasvaessaan ovat luonteeltaan, mutta toivon mukaan tiukkojen joustamattomien rajojen sijaan riittää se että yhdessä sovitaan ja siitä pidetään kiinni. Tiaran ikäisen kanssa ne suhteellisen tiukat rajat on vielä aika tärkeitä kun tuollainen 17kk ikäinen taapero oppii paremmin asioita kun ne menevät joka kerta johdonmukaisesti samalla tavalla, mutta isompana onkin sitten ihan eri juttu.

Huh, aikamoisen rönsyilevä kirjoitus! Mulla olis niin paljon mitä haluan sanoa ja kuitenkaan en viitsi tästä mitään romaania alkaa kirjoittaa vaikka salaisena haaveena mulla olisikin ehkä joskus kirjoittaa oma kirja. Haaveista tuli mieleeni vielä se avainjuttu, ikuinen klisee joka kyllä mun mielestä pitää erittäin hyvin paikkansa: kun vanhemmat voivat hyvin voivat lapsetkin paremmin. Äitinä haluan siis myös muistaa itseni, olla muutakin kuin aina vain se äiti ja antaa aikaa myös parisuhteelle.

Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on? Mitä pidätte tärkeänä? Millaisen kasvatuksen te olette saaneet kotoanne?