Mä oon halunnut kirjoittaa tän tekstin siitä asti kun sain vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle, etten vain unohtaisi yhtäkään pientä yksityiskohtaa, mutta vasta nyt löysin keskittymiskykyä ja lievää aivotoiminnan palautumista sen verran että uskalsin yrittää kuvailla tuota uskomatonta kokemusta sellaisena kuin se oikeasti oli. Mä kovasti toivon etten unohda mitään tärkeää ja varmasti vielä monta kertaa tulen muistamaan jotain uutta ja ihanaa minkä unohdan tässä mainita, mutta yritän parhaani. Pakko muuten mainita että tätä kirjoittaessani tuo ihana pieni pallero nukkuu mun päälläni ja tuhisee tyytyväisenä, voiko mikään olla ihanampaa kuin unissaan tuhiseva pieni vastasyntynyt?

Lauantaiaamuna me heräiltiin tavalliseen tapaan Oton ja Tiaran kanssa, mulla oli oikein hyvä olo eikä edes supistellut niin paljoa kuin muina päivinä oli supistanut koko viime viikon ajan. Päätettiin lähteä yhdessä koko perhe käymään keskustassa Pizza Hutissa syömässä ja mahdollisesti pyörähtämässä Hulluilla päivillä ostamassa hoitoalusta pesukoneen päälle vauvaa varten kun sellainen oli vielä unohtunut ostaa. Mä kävin suihkussa ja meikkailin ja laittauduin reissua varten, mutta siinä kun valmistauduin niin mulla alkoi tulla tasaiseen tahtiin supistuksia, ihan samalla tavalla kuin muinakin päivinä.

Me odoteltiin että Tiara heräisi päiväunilta jotta päästäisiin lähtemään ja siinä odotellessa supistukset tihenivät ja alkoivat tulla 3-4 minuutin välein ja olla kestoltaan minuutin luokkaa. Kello taisi olla kaksi iltapäivällä ja me alettiin miettimään että uskalletaankohan me lähteä sittenkään keskustaan asti, että entäs jos synnytys käynnistyykin ja sitten meillä on Tiara mukana siellä ja kaikki menee ihan pipariksi jos synnytys etenee vauhdilla. Päätettiin että on sittenkin fiksumpaa jäädä kotiin ja seurata tilannetta, keskustaan kun kuitenkin on jonkinverran matkaa meiltä. Mua harmitti hirveästi ettei lähdettykään, olin nimittäin ihan varma että synnytys ei käynnistyisi vielä aikapäiviin ja me oltiin hukattu meidän hieno tilaisuus ravintolareissuun aivan turhaan.

Me päätettiin sitten lohdutukseksi Pizza Hutin sijaan tilata pannupizzat kotiin ja tilattiinkin. Siinä pizzalähettiä odotellessa supistukset jatkuivat edelleen kokoajan, tismalleen samanlaisina, kipeinä mutta ei niin kipeinä että olisin kokenut särkylääkettä tarpeelliseksi. Pizzat tulivat siinä viiden maissa, ja me syötiin kaikessa rauhassa niin että napa ruskasi, supistukset siis jatkuivat säännöllisinä jo neljättä tuntia mikä oli aika pitkään ottaen huomioon niiden tiheyden ja pitkän keston. Me sovittiin että katseltaisiin vielä tunteroinen kotona jonka jälkeen sitten soitettaisiin synnärille ja kysyttäisiin neuvoa.

Tunti tuli ja meni ja supistukset vain jatkuivat, tuntuivat ehkä himpun verran kipeämmiltä, sellaisilta että aloin kaipailemaan kuumavesipulloa tai kaurapussia joka kivasti helpottaisi aina supistuksen tullessa. Me soitettiin synnärille josta käskettiin tulla samantien näytille kun olin kuvaillut ”oireita”. Meidän ihana kaverimme tuli naapurista tänne Tiaran seuraksi, ja niin me sitten napattiin sairaalakassi varmuuden vuoksi mukaan ja hurautettiin taksilla sairaalalle. Olin aika varma että kotiin siinä vielä lähdetään joten ei otettu edes mitään juotavaa tai välipalaa mukaan, mikä osoittautuikin sitten suureksi virheeksi.

Synnärillä oltiin puoli seitsemän aikoihin illalla, pääsin heti käyrille ja kohdunsuu oli kuulemma 2-3cm auki, eli edistynyt keskiviikkoisesta neuvolalääkärin tilanteesta hieman. Supistuksia piirtyi käyrille niin voimakkaina että numerot loppuivat asteikosta kesken, mutta mä en silti tuntenut oikein mitään eikä kätilö ollut varma onko mulla synnytys käynnissä. Kätilö passitti meidät kävelylle ja kahville ja pyysi tulemaan tunnin kuluttua takaisin niin katsottaisiin tilanne uudestaan. Siinä vaiheessa mä olin ihan varma että ei tämä tästä edistyisi ja halusin vain lähteä kotiin Tiaran luokse, mutta päätin kuitenkin kuunnella kätilön neuvoa.

Me käytiin Oton kanssa hakemassa alakerran kanttiinista juotavaa ja hengailtiin sairaalalla tabletilta videoita katsellen, ja mentiin sitten puoli kahdeksan aikoihin takaisin synnytyssaliin ja uudestaan käyrille. Supistukset tulivat edelleenkin neljän minuutin välein eli eivät olleet kovinkaan paljoa voimistuneet, mutta kohdunsuu oli tunnin aikana auennut sentin lisää. Siltikään kätilö ei osannut sanoa, että synnytänkö vaiko en. Hän kävi kysymässä kollegoiltaan neuvoa ja lopulta he passittivat meidät Oton kanssa päivystysosastolle omaan huoneeseen odottelemaan että mitä tässä vielä tapahtuisikaan, kotiin mua ei kuulemma voisi enää päästää koska vauvan pää oli niin alhaalla että kunhan kunnon supistukset alkaisivat ja synnytys käynnistyisi, ei menisi kuin muutama hetki ja vauva olisi ulkona.

Päivystysosastolla me katseltiin edelleen niitä videoita Oton kanssa, ja mua turhautti kun olin ihan varma että joudun jäämään yksin osastolle ja Otto lähtemään kotiin koska synnytys ei ole vielä käynnissä. Tunnin päästä päivystysosaston kätilö tuli tsekkaamaan kohdunsuun tilanteen taas ja se oli auenunt jo neljään sentiin ja niin meidät siirrettiin takaisin synnytyssaliin, synnytys kuulemma oli käynnissä. Musta ei edelleenkään tuntunut miltään, mutta olin helpottunut siitä etten joutuisi jäämään sairaalaan yksin yöksi vaan Otto saisi olla mun kanssa koska päästiin osaston sijaan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa tunsin oloni niin tyhmäksi! Toisista huoneista kantautui ”oikeita” synnytysääniä, huutoa ja vauvan itkua ja olin varma että ollaan aivan turhaan siellä salissa ja mä joudun vielä ilman vauvaa kotiin. Mä makoilin aina vähän väliä käyrillä ja supistukset olivat edelleen todella maltillisia, tulivat n. 3 minuutin välein eivätkä olleet kivuliaita. Otto nukahtikin vähän ennen kahtatoista pariksi tunniksi ja sillä aikaa mä meikkailin ja otin peilikuvia itsestäni kun en muutakaan keksinyt enkä oikein jaksanut keskittyä katselemaan leffaakaan. Kohdunsuun tilanne kuitenkin edistyi kokoajan, ja kahden aikoihin yöllä se oli auki jo 6cm. Mun mielestä se oli todella hassua, koska en edelleenkään tuntenut minkäänlaista muutosta supistusten laadussa tai muutenkaan mulla ei ollut sellainen olo että synnyttäisin.

Kahden jälkeen menin käymään vessassa ja yhtäkkiä mulla tuli aivan jumalaton supistus! Mä pyysin heti kätilön paikalle ja sanoin että haluan ilokaasua, että nyt mulla on ihan sellainen olo kuin viimeksi kun mä synnytin. Sain ilokaasumaskin ja yhtäkkiä supistukset voimistuivat todella paljon ja tuntuivat ihan kamalilta. Supistuksia alkoi tulla alle kahden minuutin välein ja ne olivat todella pitkiä kestoltaan. Kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen uudelleen vaikka edellisestä kerrasta oli vasta vartti ja olin auki 7cm. Päätin pyytää epiduraalia, koska halusin olla varma että tällä kertaa epiduraali ehtisi vaikuttaa toisin kuin viimeksi. Mua alettiin heti valmistelemaan ja anestesialääkäri pääsi paikalle antamaan epiduraalia vähän ennen klo kolmea yöllä.

Sain epiduraalin, lääkäri kertoi sen vaikutuksen alkavan hiljalleen seuraavan viidentoista minuutin aikana ja odotin että vihdoinkin se jumalaton kipu helpottaisi hetkeksi. Mä koitin kokoajan ajatella positiivisesti että enää muutama minuutti, seuraavalla supistuksella helpottaa ja samaan aikaan puristin Oton kättä ja roikuin ilokaasumaskissa kuin viimeistä päivää. Ilokaasu helpotti pahinta kipua vähän, mutta ei tarpeeksi. Viidentoista minuutin kuluttuakaan kipu ei kuitenkaan ollut hellittänyt ollenkaan, päinvastoin! Mua alkoi ponnistuttaa ihan hulluna ja kätilö katsoi kohdunsuun joka olikin sitten täydet 10 cm:iä auki eli sain alkaa ponnistaa. Sitä ennen puhkaistiin kuitenkin kalvot koska lapsivesi ei ollut vielä mennyt ja heti kalvojen puhkaisun jälkeen mä sitten aloin ponnistamaan!

Mua jännitti etukäteen tosi paljon se että vauva olikin oikeinpäin, mulla kun oli kokemusta ainoastaan siitä perätilasynnytyksestä. Kuulostaa ehkä naurettavalta, koska tottakai on turvallisempaa ja yleisempää synnyttää raivotarjonnassa oleva vauva kuin perätilavauva, mutta mun mielestä yhä edelleenkin se perätilasynnytys oli helpompi ja vähemmän kivulias! Nyt kun kokemusta on molemmista, mä oon sitä mieltä että perätilavauva oli helpompi ponnistaa koska sen tunsi itse selvemmin että kuinka paljon on vielä ponnistettavaa jäljellä. Raivotarjontaisessa synnytyksessä mun mielestä pahin kohta oli se kun pää oli jo ulkona, mutta olkapäät ei ja piti odottaa seuraavaa supistusta!!

No mutta, helppoa tai ei mä kuitenkin sain ponnistettua ja kätilöt kovasti kannustivat ja kehuivat miten hyvin mä jaksan ja tsemppaan! Kaksitoista minuuttia, pari kirosanaa ja pari karjaisua ja niin mä sain viimeinkin meidän ihana neidin rinnalle kello 3.27 ja alettiin Oton kanssa itkemään molemmat.

Eipä sitä maailmasta löydy toista yhtä mieletöntä tunnetta kuin se pakahduttava rakkaus jota sillä hetkellä tuntee kun sen oman pienen saa pitkän odotuksen jälkeen syliin. Siinä me vain ihasteltiin vauvaa ja se puristi mua sormesta niin tomerasti ja tuijotteli. Fiilis oli ihanan kiireetön, toisin kuin viime synnytyksessä jossa mä menin suunnilleen heti tikkauksen jälkeen suihkuun ja Otto kylvettämään Tiaraa. Tällä kertaa vauva sai olla tissillä ensimmäiset pari tuntia ihan rauhassa ja me tutustuttiin toisiimme ja ihmeteltiin kolmisteen siellä ennen kuin mä sitten vihdoin menin suihkuun ja vauva pesulle ja mitattavaksi ylpeän isin kanssa.

Synnytyksen on papereihin merkitty alkaneen klo 02.00 yöllä jolloin kunnolliset synnytyssupistukset alkoivat, eli synnytyksen kesto oli 1,5h. Kätilö oli siis oikeassa alusta asti pelätessään että en ehtisi ajoissa takaisin sairaalaan jos lähtisin kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä, mä kun en olisi lähtenyt ennen kuin vasta niiden kivuliaiden supistusten ilmaannuttua. Onneksi siis jäätiin sairaalaan tarkkailuun!

Suihkun jälkeen me syötiin vielä aamupalaa ja vauva nukkui Oton sylissä tyytyväisenä, ennenkuin siirryttiin sitten lapsivuodeosastolle vauvan kanssa ja Otto lähti hakemaan Tiaraa kotoa siskoa katsomaan. Mun olo oli synnytyksen jälkeen ihan uskomattoman hyvä, ei nukuttanut vaikka olin valvonut lauantain aamu seitsemästä saakka ja oikeastaan tuntui siltä kun ei olisi synnyttänyt ollenkaan. Mä en saanut edes yhtään tikkiä tai nirhaumaa mihinkään eikä olo ollut muutenkaan kivulias ja olisin ollut valmis lähtemään kotiin vaikka samantien. Heti kätilön aamukierroksella kysyinkin että koska voidaan kotiutua ja onneksi kätilö lupasi että jos kaikki menee hyvin niin päästään jo seuraavana aamuna kotiin ja niinhän me sitten päästiinkin.

Sunnuntaina heti aamusta Tiara ja Otto tulivat sitten katsomaan meitä ja ylpeä isosiskokin sai antaa vauvalle ensimmäisen pusun. Tiara oli ihana sairaalassa, kun neiti näki vauvan ekaa kertaa levisi naamalle sellainen naantalin aurinko -hymy että en ole ennen nähnyt vaikka Tiara ilopilleri onkin! Mä en sairaalassa pahemmin viihtynyt ja oon tosi iloinen että päästiin niin nopeasti kotiin. Vauvan paino ei ollut laskenut kuin alle 5% kotiinlähtötarkistuksessa ja muutenkin kaikki oli tosi hienosti ja me sitten kotiuduttiin maanantaina vauvan ollessa 30h ikäinen. Huomenna meillä on vielä kontrollikäynti koska kotiuduttiin niin nopeasti mutta täytyy toivoa että kaikki on edelleen hienosti vauvalla. Ainakin hän syö todella paljon ja hyvin ja voin ilokseni ja ylpeydekseni ilmoittaa että ainakin tällä hetkellä vauva kasvaa täysin mun antimillani!

Toivon että osasin tällä tekstillä välittää edes miljoonasosan siitä häkellyttävästä onnen tunteesta ja rakkauden määrästä jota tuota pientä ihmistä kohtaan tunnen. Synnytys oli tälläkin kertaa aivan mielettömän ihana kokemus ja voisin synnyttää uudelleen vaikka joka päivä. No ehken ihan jokapäivä, mutta kuitenkin! Haikeudella muistelen sitä euforista fiilistä joka synnytyksen jälkeen vallitsee, vaikka sitä en kyllä kiellä etteikö olo olisi aivan pakahduttavan onnellinen edelleenkin.

Kiitos kaikille ihan mielettömän paljon ihanista onnitteluista ja kauniista sanoista<3 Mä palailen tuoreiden kuvien kanssa kunhan kerkeän! Hyvää yötä <3