Rakkauden lukko

31.07.2014

Mä olen kertonut kaiken Berliinistä mitä mieleen vain on juolahtanut, mutta en vielä mitään meidän häämatkasta. Vaikka me shoppailtiin, kierreltiin ja tutkittiin paljon nähtävyyksiä, pääosassa oli kuitenkin se kahdenkeskinen aika. Kaksi kokonaista vuorokautta kahdestaan, ensimmäistä kertaa Tiaran syntymän jälkeen. Se oli ihan uskomatonta, nytkin kun muistelen, se tuntuu melkein kuin unelta. Kun ei ole kolmeen vuoteen viettänyt kahtatoista tuntia pidempää aikaa kahdenkesken miehensä kanssa (tämä 12h siis hääpäivänä ja -yönä), tuntuu kaksi yötä ja kolme päivää ikuisuudelta, hyvällä tavalla.

Rankan vuoden jälkeen se oli juuri sitä mitä me kaivattiin. Loputtomasti aikaa jutella, mitä me molemmat rakastetaan. Kukaan ei keskeyttänyt höpöttelyä tiputtamalla kaukosäädintä lattialle tai kaatamalla maitoja pitkin keittiötä. Ajatukset eivät katkeilleet, kerrankin oli vain me kaksi ja meidän jutut, aikuisten jutut. Ei Seikkailija Doraa, Risto Räppääjää tai Robinia. Tosin taidettiin me iltakävelyllä pari kertaa laulaa Kesärenkaiden kertosäettä, se on vaan niin loistava kesäbiisi.

rakasMeidän suhteen alkumetreiltä asti me ollaan oltu ensin tulevia vanhempia, ja sitten vanhempia, ja joskus joku on meiltä kysynytkin, että entäs sitten kun lapset eivät ole enää kotona? Riittääkö meillä rakkaus ja yhteiset aiheet, kun koko yhteinen taival on ollut vain vanhemmuutta? En epäile hetkeäkään etteikö riittäisi. Erilaisuudesta huolimatta, me ollaan myös tosi samanlaisia, ja ei meidän suhde ole pelkkää vanhemmuutta. Toisillemme me ollaan ihan Iina ja Otto vain, joskus typerillä lempinimillä höystettynä, mutta kuitenkin. Mies ja nainen, ei äiti ja isi.

Tämä häämatka vain vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Me toimitaan perheenä, meidän arki on mukavaa, rakkaudentäyteistä, tasaista ja sellaista kuin me itse halutaan. Mutta myös loma, juhla ja kahdenkeskinen aika toimii. Voisin kuunnella Oton juttuja loputtomiin, ja toisinpäin. Siksi, me Berliinin loistavassa maineessa olevan yöelämän kokemisen sijaan, mentiin suhteellisen ajoissa hotellihuoneelle molempina iltoina, ihan vaan että saatiin olla kahden. Sitä vartenhan se häämatka on.

IMG_0681xMeidän häämatkakohde ei ollut kovin perinteinen, mutta jotain perinteistä ja ehkä kliseistäkin me haluttiin tehdä rakkauden symboloimiseksi. Kaikki oli vaan liian täydellistä, että sen olisi voinut jättää tekemättä. Friedrichstrasse, katu jolta käveltiin joka päivä hotellille, silta joka sijaitsi juuri ennen meidän hotellia. Sadat molemminpuolin siltoja kiinnitetyt rakkauden lukot, joiden avaimia joki oli täynnä. Meidän oli pakko ostaa oma lukko, ja kiinnittää sekin siltaan!

IMG_0388xViimeisenä matkapäivänä me kierrettiin puoli Mitteä etsimässä lukkoa kaupoista. Lopulta se löytyi vitsikkäästi sadan metrin päästä sillalta, Friedrichstrassen aseman ruokakaupasta, kun oltiin jo ihan menetetty toivomme. Ostettiin kultainen lukko ja musta permanenttitussi, ja istuttiin aseman portaille kirjoittamaan nimet ja päivämäärä. Viimeistä kertaa hotellia kohti kävellessämme, me kiinnitettiin lukko siltaan. Valittiin paikka huolella, sellainen jossa ei ihan lähellä ollut muita lukkoja. Kohta, josta sitä ei ilman voimakeinoja mitenkään saisi väännettyä irti. Sitten Otto lukitsi lukon, ja mä heitin avaimet jokeen.

IMG_0682Onni että Otto sai ikuistettua avaimet juuri kuvan vasempaan alanurkkaan, kun ne lensivät kohti jokea. Se hetki oli jotenkin niin täydellinen päätös yhteiselle matkalle, ja sinetti meidän rakkaudelle, vaikka onhan meillä toki sormuksetkin. Viiden euron halpa lukko tuntui yhtä hienolta, kuin timanttisormuksen saaminen sormeen hääpäivänä. Nyt meidän on ainakin ihan pakko tehdä uusi matka Berliiniin, pakkohan siellä on käydä katsomassa että lukko on paikoillaan. Lasten kanssa saatetaan lähteä aiemminkin, mutta sillalla sovittiin että viisivuotishääpäivänä, me matkustetaan Berliiniin taas kahdestaan. Ja mä tiedän jo nyt että se sopimus pitää.

IMG_0688x IMG_0690Kiitos Otto näistä kolmesta vuodesta, 212 päivästä, 21 tunnista ja 50 minuutista. Kiitos myös kaikista tulevista vuosista, viikoista ja päivistä. Kaikista ihanista hetkistä, joita vietetään yhdessä. Kaikista niistä hetkistä, jolloin piristät mua kun oon väsynyt tai mulla on paha mieli. Kiitos hetkistä, jolloin tiedät täydellisesti mitä sanoa, vaikka mä olisin ihan hukassa. Kiitos siitä, että kerrot mulle kaikkea, vaikka en aina tajuaisikaan kaikkea. Kiitos luottamuksesta, rakkaudesta, ja siitä että olet hyvä isä. Kiitos ihanasta häämatkasta, ja siitä että et kammoksu naisten rakkaushömppää vaan olet täysillä mukana. Rakastan<3


Nikon 1 J4 matkalla mukana

31.07.2014

Nikon 1 -testauskamppiksen viimeinen testikamera, pieni upouusi Nikon 1 J4 lähti meidän Berliinin matkalle mukaan. Yksikään kamppiksen kamera ei ole ollut pettymys testausjaksolla, päin vastoin. Olen iloisesti yllättynyt Nikonin helppokäyttöisyydestä, vaikka Nikonin kamerat eivät olleet mulle entuudestaan tuttuja. J4 ylitti silti kaikki odotukseni, se on aivan erilainen kuin mikään aiemmin testaamani kamera!

IMG_1409xNikon J 4:ssä on kosketusnäyttö, mikä on mulle ainakin jotain täysin uutta kameroiden saralla. Olen toki käyttänyt kosketusnäyttöpuhelimia jo reilut viisi vuotta myös kuvaamiseen, mutta kosketusnäytöllistä kameraa mulla ei ole ollut. Kosketusnäyttö on kuvatessa äärimmäisen kätevä, sen avulla voi laukaista, tarkentaa ja muokata kuvausasetuksia. Kamerasta löytyy silti myös perinteiset nippelit ja nappulat kaiken tekemiseen, mutta kosketusnäyttö tekee kuvaamisen helpoksi, mukavaksi ja ennenkaikkea nopeaksi.

Nopeus on se, mikä Nikon 1 J4:ssä on parasta. Kaikki tilanteet on mahdollista ikuistaa sen avulla, sillä se ottaa jatkuvan tarkennuksen ollessa käytössä, jopa 20 kuvaa sekunnissa. Myös J4:stä löytyvät kätevät Nikon 1 -kuvausohjelmat, jotka helpottavat käyttöä entisestään. Mä oon pitkään kuvannut manuaalilla järkkärillä, ja en yleensä ole käyttänyt kuvausohjelmia, vaan säätänyt asetukset itse myös Nikonin kameroilla. Parhaan hetken kuvaus -tilan aktiivinen kuvaus -toiminto on silti ollut etenkin nopeita tilanteita kuvatessa huippukätevä. Se ottaa siis 20 kuvaa sekunnissa, joista voi tallentaa vaikka jokaisen, jos haluaa. Lasten kanssa tätä toimintoa ei voi kuin suositella!

DSC_0014 DSC_0019Koska bloggaan, koen valokuvauksen äärimmäisen tärkeäksi myös matkustettaessa, enkä halua tinkiä totutusta kuvanlaadusta matkoilla edes piirun vertaa. Matkoilla on kuitenkin ikävää raahata isoja kameroita, etenkin jos on yhtä tiukat painorajat kuin meidän lentoyhtiöllä oli. Meillä oli reissukameroina sekä järkkäri, että pienempi J4 siksi, että räpsittiin Oton kanssa molemmat kuvia, näin saatiin ikuistettua reissu vielä kokonaisvaltaisemmin, mutta jos Otto ei olisi halunnut kuvata, olisin ottanut pelkän J4:n. Omaa höyhenenkevyttä minikameraa (paino akun ja muistikortin kanssa 232g) kantaessa välillä säälitti kun Otto raahasi megakokoista järkkäriä 30 asteen kuivassa helteessä. Onneksi sillä on vähän enemmän voimaa kuin mulla!

DSC_0046 DSC_0067J4:n oma objektiivi on sähköisellä zoomilla varustettu, ja ultrakevyt kuten runkonsakin. Parasta siinä on pienen koon ja hyvälaatuisten kuvien lisäksi se, että siinä ei ole erillistä linssinsuojaa. Mä olen linssinsuojien kanssa ihan surkea, ne tuntuvat olevan aina hukassa, tai ainakin jossain missä ei pitäisi. Miten sitä onkin niin vaikeaa muistaa laittaa ne paikoilleen? Oman objektiivin lisäksi J4:ään käyvät myös kaikki muut Nikkor 1-sarjan objektiivit, ja matkalle mukaan pääsikin järeämpi 32mm objektiivi, koska siitä on muodostunut mun ylivoimainen suosikki. Rakastan sen tuottamia valovoimaisia kuvia!

Ainoa milloin kaipasin järkkäriominaisuuksia Berliinissä kuvatessa, oli TV-tornissa. Tornin sisällä paloi jonkinverran valoja, ja hätäpoistumistiekylttejä, jotka heijastuivat ikkunaan, ja mielestäni pelkän näytöllä olevan etsimen avulla oli hieman hankalampaa kuvata, kuin mitä järkkärin silmäaukolla, näistä haasteista johtuen. Sen sijaan kuvista tuli mielestäni hyviä siihen nähden, että kuvasin valaistusta sisätilasta pimeään ulos, heijastavan ikkunan läpi. Eli se ongelma on vain mun päässä ja kuvaustuntumassa, kuvanlaatuun se ei vaikuta ollenkaan. Sitä on vain niin vaikea käsittää, miten paljon tarkempi Nikonin näyttönäkymä on kuin jos normaalilla, suht uudella järkkärillä kuvaa pelkän näyttönäkymän varassa.

DSC_0077x DSC_0079xTässä kamerassa yhdistyvät mielestäni todella hyvin pienen kameran kompaktius, mutta kuitenkin suuren kameran ominaisuudet. Ehkä jopa testaamistani kameroista kaikkein parhaiten. Kirjoitan vielä piakkoin yhden koontipostauksen kampanjan aikana testaamistani kameroista, jossa vertailen niitä ominaisuuksiltaan. Koen kampanjan, ja siihen sisältyneen valokuvauskoulutuksen olleen itselleni todella hyödyllinen, ja olen tullut tosi iloiseksi saamistani kommenteista Nikon 1 -kameroihin liittyen!

Yhteistyössä Nikon 1.

Nyt mä alan valmistautumaan lähtöön, sillä meidän pitää tyttöjen kanssa käydä shoppailemassa muutama synttärilahja kavereille! Palaan illemmalla, kivaa päivää kaikille<3


Lapsen verkkoidentiteetti

30.07.2014

Multa on toivottu jo jonkin aikaa postausta lapsen verkkoidentiteetistä, ja nyt tätä aika pitkään mietittyäni ajattelin tarttua aiheeseen. Aihe on mielestäni ajankohtainen pohdittavaksi, sillä esikoisemme täyttää kolme vuotta, ja hänellä ehdottomasti alkaa olla jo omanlaisensa persoona. Koska kirjoitan perheblogia, mun todellakin täytyy miettiä tätä aihetta tarkasti, ja se miten aion toimia, vaikuttaa myös blogin tulevaisuuteen.

Mä olen valinnut näyttää lasteni kasvot ja kertoa heidän nimensä blogissa. En koe sen olleen väärä valinta, enkä kadu sitä. En koskaan koe jakaneeni lasteni elämästä mitään sellaista, mitä heidän tarvitsisi myöhemmin nolostella tai hävetä, en mitään liian intiimiä. Mutta kuten sanoin jo Tiaran lähestyessä kahden vuoden ikää, olen sitä mieltä että mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä pienempi heidän osuutensa blogissani tulee olemaan. Kun tytöt ovat tarpeeksi vanhoja luomaan omat sosiaalisen median profiilinsa, on heillä mahdollisuus luoda itselleen omannäköisensä verkkoidentiteetti, se ei ole mun tehtäväni.

DMK_3043Mutta millaiset asiat sitten vaikuttavat verkkoidentiteettiin? Luonko mä lapselleni nettipersoonan kuvaamalla tämän synttäreillä, ja kertomalla että lapseni nautti juhlistaan? En mielestäni. En myöskään mielestäni kuvaamalla vaikkapa uusia vaatteita lasten päällä, tai laittamalla kuvia puistoreissulta. Tiaran kasvettua yli kahden vuoden ikään, en ole enää kirjoittanut kuukausittaisia kehitys-/kiinnostuspostauksia, kuten vauva-aikana, mutta satunnaisia kuulumisia olen kertonut ja kuvannut videoita, joissa hän on mukana. Yksityiskohtaisesti lapsen tekemisistä, luonteesta ja kiinnostuksenkohteista kertominen on mielestäni persoonan luomista, mutta yleisen perhe-elämän ja tapahtumien kuvaaminen ja kertominen ei.

Mielestäni on eri asia kirjoittaa vauvan tai taaperon kehityksestä, kuin isomman lapsen. Leikki-ikäiset ja sitä vanhemmat lapset ovat jo omia persooniaan, ja heidän täytyy itse saada luoda omanlaisensa sosiaalisen median identiteetti. Sitä nuoremmista lapsista kirjoitetaan lähinnä taitoja ja kiinnostuksenkohteita kävelystä luukkukirjoihin, niitä samoja joita on kaikilla vauvoilla, muutaman kuukauden kehityseroilla vain. Aika persoonatonta, eikö totta?

DMK_2881Luotan myös siihen, että jokainen ymmärtää, että kukaan ei vaikkapa 11-vuotiaana ole enää samanlainen kuin vauvana. Mistä sitä tietää, onko mulla blogia enää siinä vaiheessa, kun tytöt luovat omat profiilinsa netin sivustoille, ei mistään. Mutta en halua ottaa sitä riskiä, että luon tytöistä kuvaa tietynlaisina koko heidän lapsuutensa ajan, ja siksi heillä ei ole vapautta vanhempana olla juuri sellaisia kuin itse haluavat.

Nykyisin valtaosalla vanhemmista on profiili vähintäänkin jossain sosiaalisen median palvelussa, useimmilla monessakin eri palvelussa. Monella äidillä on myös blogi. Mulla ei ole mitään tilastotietoja äitiblogien määristä, mutta se on kyllä fakta että äitien blogeja on nykyään todella paljon. Lisäksi on suuria FB-ryhmiä kuten mainetta niittänyt Äitylit, jossa on 17 000 jäsentä tällä hetkellä. Lasten kuvien, sairastelun, toilailujen ja uhmakohtausten jakaminen on arkipäivää monelle. Silti kukaan ei tiedä, mitä lapset itse tulevat olemaan tästä kaikesta mieltä isompana. Ehkä se on heillekin ihan arkipäivää, nauravat sille että kukkahattutädit ovat tätä pohdiskelleet hätäisinä. Tai sitten he eivät pidä siitä ollenkaan, ja sosiaalinen media kuolee pois.

DMK_3302-2Kaikki kuvat (c) DMK Photography

Blogini tulee jatkossakin olemaan perheblogi, ja täällä tulee jatkossakin olemaan kuvia tytöistä. Silti aion, yhä suurenevassa määrin, siirtää pääpainoa lifestyleen, vanhemmuuteen ja sen ilmiöihin yleensä, ajankohtaisiin aiheisiin, sekä lasten ja aikuisten vaatteisiin, ja jättää tilaa lapsille kehittää itse omat nettipersoonansa sitten kun he niin haluavat. Saatan jakaa jatkossakin lasten hassuja letkautuksia FB:ssä tai lyhyitä videopätkiä instagramissa, mutta blogissa niitä ei enää tule näkymään. Tämä tuntuu musta itsestäni hyvältä ratkaisulta, ja toivon että se on ratkaisuna oikea. Toivon myös, että te kaikki lukijat ette kaikkoa päätökseni takia, vaikka toki sen ymmärrän jos ainoat jutut mitä täältä on halunnut lukea on olleet lasten kuulumiset.

Mitä mieltä te olette lasten verkkoidentiteetistä? Laitatteko kuvia Facebookiin tai Instagramiin, tai jaatteko erilaisissa sosiaalisen median ryhmissä?


Nuorta rakkautta

29.07.2014

Meidän esikoinen sai tänään ensisuudelmansa pojalta, ja on ollut siitä ihan liekeissä koko päivän. Nytkö se jo alkaa, piirun verran alle kolmivuotiaana? Mä oon vähän kade Tipalle, oman ensipusuni sain ”vasta” yhdeksänvuotiaana. Olihan se hurjan söpöä, kun ystäväni poika Vilppu kainosti ennen kotiinlähtöä pussasi ja halasi vielä Tiaraa, ja sen jälkeen Tiara kertoi kotimatkalla, että Vilppu on hänen poikaystävänsä ja he menevät isona naimisiin. ”Isona” on muuten edelleen se sama kolmen vuoden hurja ikä, kuin aina ennenkin.

IMG_1379xPainostava ilma sai aikaan kauhean päänsäryn aamulla, ja oli hankala koettaa keskittyä oikein mihinkään. Onneksi iltapäivällä oli leikkipuistotreffit kahden äitikaverin ja lasten kanssa, niin sai muuta ajateltavaa ja pääkipukin hävisi. Ei ole vielä ukkosta näkynyt, eikä se onneksi häirinnyt puistoreissuakaan kun saatiin nauttia kauniista auringonpaisteesta, mutta voisi se vierailla vaikka yön aikana vähän puhdistamassa ilmaa, niin saisi huomenna herätä vähän paremmissa tunnelmissa, kuin päänsärystä kärsien.

IMG_1362 IMG_1366IMG_1287x IMG_1308xPuistoseurana mulla oli Oona ja maailman söpöin mini, sekä Jutta, Vilppu ja Zeldan ikäinen Nella. Lapset leikkivät nätisti yhdessä kaikki, paitsi vauveli joka otti rennosti sylissä ja välillä nukuskeli. Me viihdyttiin siihen asti että puistossa tuli aika kerätä puiston omat lelut pois. Zeldakin niin reippaasti jo keräsi leluja laatikkoon, että tuli hyvä mieli! Kotonakin saisi kerätä tosin vähän useammin, miten lastenhuone tuntuukin aina olevan niin kaaoksen vallassa? Sanokaa että me ei olla ainoita, joiden lastenhuone pysyy siistinä ehkä n. minuutin siivouksen jälkeen, please!

Mulla on siivouksen suhteen nyt vimma meneillään muutenkin, sillä suunnitelmissa on lasten huoneen ja lasten vaatehuoneen lisäksi oman vaatekaapin megasupersiivous. Haluan sieltä pois kaiken mitä en ole käyttänyt puoleen vuoteen (tai ollenkaan), ja tilalle hallitun ja hillityn järjestyksen, niinkuin viime vuonna sain hetkeksi aikaan. Mun suunnitelma karsimisesta ei aivan toiminut, kun ostin vuoden aikana tilalle tuplamäärän lisää, ja nyt en löydä kaapista yhtään mitään. Pois heitettävät vaatteet olisi mahtia myydä eteenpäin, mutta blogikirppikseen mä en taida enää jaksaa alkaa. Välillä on mennyt tosi hyvin, mutta välillä kaupanteko on jo huudettujen tuotteiden tiimoilta käynyt niin hankalaksi, että jokin helpompi ratkaisu kelpaisi. Mutta mikä? Kirppisekspertit, saa neuvoa!

Sellainen kevyt sillisalaatti vaihteeksi, nyt on pakko ottaa minituuletin käteen ja mennä hetkeksi parvekkeelle istumaan, ennenkuin alan nukkumaan. Palailen huomenna, hyvää yötä ja kivaa keskiviikkoa kaikille jo etukäteen<3