Kerran viikossa, sunnuntaiaamuisin on mun vuoro nukkua, ihan niin pitkään kuin ikinä haluan. Yleensä se tarkoittaa sitä, että valvon lauantai-iltana myöhään, jos jaksan, ja tunnen jo illalla itseni ihanan rentoutuneeksi kun tiedän ettei minun tarvitse nousta ylös ennenkuin musta itsestäni tuntuu siltä. Valmistaudun nukkumaan yöni hyvin, muistan jo illalla muistuttaa Tiaraa, että aamulla herätetään sitten isi eikä äitiä, koska on äidin vuoro nukkua. Lauantai-iltana fiilis on katossa: ”Aaaaaah, huomenna saan NUKKUA!”

Sitten tulee yö. Vietän vielä vähän normaalia pidemmän tuokion sängyssä älypuhelinta näpräten, lopulta nukahdan ja herään siihen että puhelin läsähtää kädestä naamaan. Isken puhelimen ikkunalaudalle, ja otan kulauksen vettä. Nukahdan, vihdoin, kunnolla. Kello on ehkä kaksi yöllä silloin.

Aamulla herään, en auringonpaisteeseen, enkä linnunlauluun, vaan pimeään syyskuiseen aamuun, kello puoli seitsemän, kuten tavallista. Koska on sunnuntai, ensimmäisenä ei herääkään Tiara, vaan Zelda, joka ei osaa itse tulla pinnasängystä herättämään ketään. Otto nukkuu vieressäni kuin tukki. Sanon napakasti Otolle että nyt ylös, Zelda on hereillä, ja tiedän, että ne aamu-unet olivatkin sitten siinä. Makaan tunnin sängyssä yrittäen nukahtaa, puoli kahdeksalta otan sen saman älypuhelimen taas käteen ja luovutan. ”Tiaraa, Zeldaa, tulkaa tänne, äitikin heräsi!”.

Silloin kun on mun vuoro nukkua, kaikki menee päinvastoin kuin muina öinä. Silloin ensimmäisenä herää kuopus eikä esikoinen. Silloin mä joudun herättämään Oton, että saan itse nukkua. Siksi en saa nukkua. Paradoksaalista, eikö? Jos sittenkin sattuu käymään niin, että Tiara herää ensin, onnistuu tulemaan hiljaa herättämättä Zeldaa meidän makkariin herättämään Oton, yleensä jompikumpi meidän yleensä niin aamuaurinkoisista mukuloista hermostuu jostain, ja herään siihen. Ennen puolta kahdeksaa.

Kerran kaikki meni tosi hyvin, kumpikaan lapsista ei herättänyt mua, ei hermostunut, ja Ottokin oli saanut nukuttua hyvin. Arvatkaa moneltako heräsin, ihan itse? Puoli kahdeksan. Kun äiti saa nukkua, äiti ei saa nukkua, koska äiti ei osaa. Kateellisena vilkuilen kelloa perheen kaksilahkeisen tuhistessa lauantaisin puoli kahteentoista, ”kyllä minäkin silloin nuorena jaksoin nukkua noin pitkään!”.

Mä oon maailman onnellisin että Ottoa on siunattu hyvillä aamu-unen lahjoilla, koska hän on meistä se joka joutuu viisi kertaa viikossa nousemaan tarkasti sillä sekunnilla kun kello soi, eikä saa heräillä rauhassa lasten kanssa niinkuin minä. On vain hyvä että hän osaa nukkua silloin kun saa. Mutta miten kykenisin itse samaan?

Silloin kun meillä oli vain Tiara, ja hän nukkui yöt täysillä, mä osasin vielä nukkua pitkään. Usein me Tiaran kanssa nukuttiin aamuisin jopa kymmeneen asti ihan arkenakin, ja viikonloppuisin vedettiin sikeitä koko perhe. Zeldan syntymän jälkeen mä olen kuitenkin menettänyt aamunukkumiskykyni ihan kokonaan. Totuin imetyksen, ja vieressä nukkumisen ansiosta katkonaisiin yöuniin, ja kykenin toimimaan arjessa hyvin niistä huolimatta. En tuntenut itseäni väsyneeksi.

Nykyisin yöt menevät pääsääntöisesti molemmilla tytöillä tosi hyvin, satunnaisia heräilyjä pahasta unesta tai hampaista johtuen saattaa joskus olla. En tunne itseäni väsyneeksi, jos vain menen ajoissa nukkumaan. Olisi vaan niin ihanaa kerran viikossa, valvoa pitkään vailla kellontuijotusta, ja tietää saavansa aamulla nukkua. Tiedän kuinka nautinnollista se on, ja haluaisin nauttia siitä tunteesta vielä joskus.

Osaatteko te muut äidit vielä nauttia pitkistä yöunista, tai aamu-unista siis? Palautuuko nukkumataito jossain vaiheessa, vai onko mut tuomittu nousemaan viimeistään puoli kahdeksalta joka aamu tästä hamaan tulevaisuuteen? 😀