Minun äiti

27.09.2014

Äidillä on tänään synttärit, ja ajattelin kirjoittaa tänään sen kunniaksi mun äidistä, ja siitä mitä äiti mulle merkitsee. Te tiedätte, että me ollaan aina oltu äidin kanssa kahden, ja uskon että sillä(kin) on suuri merkitys siihen, että ollaan ihan superläheisiä. Mä olen kokenut äidin kanssa paljon, ja käynyt läpi hurjan vaikeita asioita. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani näiden asioiden parissa, mutta tänään keskityn äitiin.

Mun äiti on vahva nainen, vahvin kenet tunnen. Silloin kun mä synnyin, vuonna 1991, mun äiti asui täällä Helsingissä, vaikeassa tilanteessa vailla tukiverkkoja. Äiti sai mut yksin, ja odotti mua yksin alusta asti, mutta ainoat muistot mitä koskaan olen kuullut äidiltä, niin lapsena kuin nyt aikuisena, vauva-ajastani, ovat positiivisia. Ei koskaan valituksen sanaa siitä, että yksin olisi ollut rankkaa, ei ollenkaan. Se oli kuulemma elämän parasta aikaa.

vastasyntyny äitinvauvaLama-aikana yksinhuoltajalla ei ollut helppoa, mutta mä en koskaan huomannut sitä meidän arjessa. Äiti teki aina parhaansa, että meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Ei ehkä jokavuotisia ulkomaanreissuja, mutta laivaristeilyt ja matkat Ouluun sukulaisten luokse ovat ihania muistoja, joita äiti tarjosi minulle niin usein kuin pystyi. Äiti teki paljon töitä isossa firmassa tärkeässä asemassa mun lapsuusvuosina, enemmän kuin moni tekee tupla-ajassa.

Sen sijaan että olisin ollut aina ensimmäinen joka vietiin päiväkotiin ja viimeinen joka haettiin (olin mä usein sitäkin), äiti otti mua mukaan töihinsä niin paljon kuin mahdollista. Ei tietenkään niin että olisin nakottanut toimistolla piirtämässä Paintilla koko päivän, vaan kaikille kursseille, koulutusmatkoille ja muille. Totuin pienestä asti olemaan paljon aikuisten seurassa, osaamaan hyvät pöytätavat ja järjestämään itselleni hauskat Barbieleikit silloin kun äiti oli kokouksessa.

miesynttäri ykkiveeNoihin reissuihin liittyy paljon hyviä muistoja, niin mulla kuin äidilläkin. Iltaisin kokouksen jälkeen käytiin hotelleissa uimassa, ostettiin suolapähkinöitä ja luettiin kirjoja. Ne olivat kivoja breikkejä arkeen. Äidille tuo on varmasti ollut ainakin jossainmäärin rankkaa, siinä missä muut rentoutuivat hotellin pubissa koulutusten jälkeen, äiti harrasti mun kanssa ja antoi mulle aikaa. Omia valintoja, kyllä, mun mielestä hienoja sellaisia. Sen sijaan että mut olisi tyrkätty hoitoon pitkiksi ajoiksi usein, mä sain olla mukana itse.

Äiti sairastui ensimmäisen kerran masennukseen mun ollessa ala-asteella. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa se on ollut äidille, koska itse en koskaan huomannut masennusta silloin. Se mitä mulle on jäänyt siitä ajasta mieleen, on että äiti oli ensimmäistä kertaa kesälomia lukuunottamatta pitkän ajan kotona mun kanssa, ja teki kaikkensa ettei masennus näkyisi mun arjessa.

seiskaSilloin äiti ei jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan haki mua koulusta usein, vei mut Stockmannille syömään katkarapuleipiä joka perjantai, ja keksi kaikkea hauskaa. Se, mikä mulle oli hauskaa vaihtelua, oli äidille varmasti ihan hirveää aikaa, niinä hetkinä kun hän oli yksin ajatustensa kanssa eikä keskittynyt muhun. Itsekin masennuksen kokeneena, tiedän että masentuneena ei tee mieli tehdä mitään, ei nähdä ketään, ei edes puhua kenellekään. Miten äiti teki sen, sitä en tiedä.

En muista kuinka pitkästä ajasta oli kysymys, mutta jonkin ajan kuluttua äiti sitten palasi töihin. Mä vaihdoin yläasteelle ja elettiin tasaista, turvallista elämää. Tehtiin elämämme ensimmäiset yhteiset ulkomaanmatkat Kreikkaan ja Irlantiin, ja noihin vuosiin liittyy paljon hyviä muistoja. Yläasteen puolivälissä äiti sai töitä Oulusta, kotikaupungistaan, ja niin me ostettiin auto ja muutettiin Oulun keskustaan, jouluna 2005.

Äidille oli varmasti ihanaa olla ensimmäistä kertaa äidiksitulon jälkeen lähellä kaikkia läheisiä, turvaverkkojen ytimessä. Äiti viihtyi uudessa työssään, ja mä sain heti kavereita koulusta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin kaikkea sitä, mitä ei oltu ennen voitu tehdä. Piipahdettiin serkuille kylään tavallisena tiistai-iltana, ja käytiin isovanhempien luona niin usein kuin mahdollista. Ne kolme kuukautta, jotka tätä uutta elämää kestivät, olivat ihania. Sitten tuli  tiistai, 28.3.2006.

Heräsin aamulla äidin tuskaiseen huutoon. En voi kuvitella tuskaa jota äiti on silloin joutunut kokemaan, mutta tiesin että silloin oli hätä. Soitin ambulanssin, ja lähdin äidin kanssa sairaalaan. Mä muistan nämä hetket vieläkin ihan valokuvan tarkasti, muistan mikä biisi soi ambulanssissa, muistan kuinka äiti kärrättiin tarkkailuosastolle ja mut jätettiin yksin hänen kanssaan pitkäksi ajaksi. Äiti itki ja huusi tuskasta, eikä kukaan auttanut. Muistan pyytäneeni hoitajalta äidille panadolia, koska äidillä on pää kipeä.

Olin yksin sairaalassa äidin kanssa tunteja, me vain odoteltiin. Äiti kävi tutkimuksissa ja istuin yksin odottamassa. Jossain vaiheessa mun sukulainen tuli sairaalaan, ja äiti vietiin johonkin pidempään tutkimukseen. Mut vietiin sukulaisten luokse, ja pääsin näkemään äidin vasta illalla. Hän oli vahvoissa kipulääkkeissä, tavallisella osastolla, ja mä näin että äiti ei ollut oma itsensä. Hän oli edelleen tuskainen, ja aivan sekaisin.

Seuraavana päivänä äiti siirrettiinkin teholle, syy oireisiin oli vihdoin selvinnyt. Aivoinfarkti, ja molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Siitä hetkestä alkaen, mikään ei ole koskaan ollut ennallaan. Kaksi vuotta äidin sairauden jälkeen, olin vahtinut äitiä herkeämättä joka hetki. Äiti oli saanut alkuperäisen diagnoosinsa hoitoon kortisonia suuria annoksi, minkä ansiosta hänen molemmat lonkkanivelensä menivät kuolioon. Äiti vietti kaksi vuotta lähestulkoon sängyssä maaten. Hän yritti, aina kyetessään hän kävi töissä, ja eli normaalia arkea. Mutta aina tuli vastoinkäyminen toisensa eteen. Leikkaus, masennus, uusi lonkkakuolio, toinen leikkaus, parantuminen. Vaikka aivoinfarkti jätti jälkensä äidin aivoihin, hän yritti käydä töissä.

39005026Hän kärsi järkyttäviä kipuja usean vuoden ajan, ja ne yhdistettynä työkyvyttömyyteen veivät äidin masennukseen, jälleen kerran. Nainen joka oli aina ollut kova tekemään töitä, joutui pysähtymään, ja etsimään uuden suunnan elämälleen. Me jouduttiin myymään meidän auto, ja muuttamaan pienempään kotiin. Kun äiti alkoi vihdoin voida paremmin fyysisesti, mä päästin tunteeni pintaan. Mun taka-alalle jäänyt teini-ikä yhdistyi siihen, että vihdoin annoin itselleni luvan olla väsynyt siitä että olin yrittänyt olla kaksi vuotta aikuinen, ja hoitanut äitiä minkä koululta kerkesin. Olin suoraansanoen aivan hirveä äitiä kohtaan, mutta äiti ymmärsi mua aina. Tiesin että sain tulla aina kotiin, siitä äiti on aina pitänyt huolen. Me ollaan aina voitu puhua kaikesta, enkä ole salannut äidiltä asioita.

122994314Meidän välit paranivat sillä sekunnilla kun muutin omaan asuntoon piirun verran yli 18-vuotiaana. Sadan metrin päähän äidistä, mutta kuitenkin omilleni. Me löydettiin toisemme uudelleen. Kun kaksi vuotta oltiin tuijotettu toistemme naamoja, ja mä olin yrittänyt olla äidilleni äiti, meidän sukset olivat pahasti ristissä sitten kun äiti alkoi parantua masennuksestaan, ja olla taas äiti mulle. Meidän roolit olivat sekaisin, ja ovat osittain edelleen.

Kun mä sain tietää odottavani Tiaraa, äiti taisi olla onnellisempi kuin viiteen vuoteen. Kaiken masennuksen, sairauden ja ahdistuksen keskelle oli tulossa  valoa. Hän oli meidän tukena, eikä kritisoinut kertaakaan valinnoistamme. Äiti on maailman paras mummu meidän tytöille. Uskon että sekä meidän Mörkö, että meidän tytöt ovat olleet suurimpia tekijöitä, jotka ovat nostaneet äidin pois masennuksesta silloin kun se on ollut pahimmillaan. Vaikka äiti on vihdoin, kahdeksan vuoden taistelun jälkeen voittanut masennuksensa niin hyvin kuin mahdollista, sairaus on jättänyt jälkensä.

IMG_4315Äiti on nykyään hyvin paljon erilainen siitä, mitä hän oli ennen aivoinfarktia. Osa hänen piirteistään on vahvistunut, osa muuttunut, osa jäänyt kokonaan pois. Silti tallella on kuitenkin se mun äiti, äiti jota rakastan. Äiti on tehnyt parhaansa, ja kamppaillut parantumisensa puolesta vuosikaudet. Ei tälläisistä kokemuksista voi selvitä ilman että ne vaikuttaisivat mitenkään. Joku ei ehkä olisi jaksanut taistella, niin syvällä kivussa ja masennuksessa äiti joutui olemaan, niin pitkään. En voi myöskään kuvitella, miten vaikeaa on kun oma persoona ja luonne muuttuu ulkopuolisen tekijän seurauksena, aiheuttaen työkyvyttömyyden, ja itseensä joutuu tutustumaan uudelleen.

Vaikka mulla on välillä ollut ihan tuhottoman rankkaa, vaikeaa ja surullista, sitä ei voi mitenkään verrata siihen mistä mun äiti on selvinnyt. Äiti on ehdottomasti tämän taistelun voittaja. Äiti on taistellut itsensä ylös sängynpohjalta, ja on onnellinen, elämäniloinen eläkeläinen. Äiti ja mummu. Kun sanoin että meidän roolit ovat osittain edelleen hukassa, tarkoitin sitä, että vielä nykyäänkin mä koen uskomatonta suojeluntarvetta äitiä kohtaan. Mun on vaikeaa ymmärtää, että äiti on nyt niin terve kuin kaiken jälkeen on mahdollista, eikä mun tarvitse enää yrittää olla hänelle huoltaja. Äiti on aikuinen, joka itse pärjää, ja helvetin hyvin pärjääkin!

IMG_7310x IMG_7264xMä oon äidistä ylpeä, ja äiti on mun sankari. Se ihminen, ketä mä katson ylöspäin.  Hän on kärsinyt hirveistä asioista, mutta täällä hän on silti edelleen, eikä lähde mihinkään. Mä toivon että hän on nyt kärsinyt tarpeeksi vaikeuksia omalta osaltaan, ja saisi elää lopun elämäänsä terveenä ja onnellisena. Mutta tiedän, että vaikka hän vielä masentuisi tai sairastuisi, hän selviäisi silti. Äiti on vahvin kaikista<3

Hyvää syntymäpäivää äiti, ja kiitos. Kiitos siitä että jaksat<3


Pienet omenaposket

26.09.2014

Ollaan pakoiltu illalla alkavaksi mainostettua myrskyä, ja sitä enteillyttä sadetta tänään sisällä koko päivä, kun rampattiin eilen koko päivä vesisateessa. Ihanaa vaihtelua tuijottaa tuulta ja sadetta ikkunoista sen sijaan että itse kävelisi siellä! Tytöt ovat onneksi kehitelleet vaikka ja mitä leikkejä paloasemaleikistä vauvanhoitoon, legoihin ja piirtämiseen. Itse sain siivottua viimeinkin makuuhuoneen kaikki kaapit ja järjesteltyä kengät, joten varmaankin sitä tyylikatsausta voisi pian alkaa toteuttelemaan syksyn lemppareiden, ja kuluneen vuoden tyylimuutosten pohjalta.

IMG_6185x IMG_6258xOnneksi, oi onneksi tänään ei ollut lenkkipäivä, mua ei olisi huvittanut ollenkaan lähteä tuonne juoksemaan. Sen sijaan vedin aamulla kunnon circuitin ja jalat saivat kyytiä. Aamutreenien jälkeen pidin oikein kunnon rauhallisen suihkuhetken ihan yksin. Se oli ihanaa, laitoin öljyhoidon hiuksiin, ja kuorin ihon. Olen viettänyt koko päivän ilman meikkiä, kiitos teidän eiliseen iho-postaukseen tulleiden vinkkien. Onhan se ihan perusjuttuja että ilman meikkiä kannattaa olla mahdollisimman paljon, mutta arvatkaapa muistaako tälläinen tuulispää sellaista ajatella, ainakaan tarpeeksi usein! No ei. IMG_6205x IMG_6215x IMG_6260xHuomasin tänään että kuopuksellakin on nykyään kaula. Siis kaula! Tiedättekö sen tunteen, kun vauvanpyöreys asteittain häviää taaperoiässä, ja pienen pallopään ja pullamasun väliin kasvaa kaula? Ihan hullua että meidän nuorempikin on jo muka noin iso, niin se aika vain rientää. Hänestä on kehkeytynyt oikea pörröpäinen höpötyskone, juttua tulee taukoamatta, ja vaatteet ja kengät vaihtuvat ainakin kymmenen kertaa päivässä. Tänäänkin päällä oli yhtäaikaa mm. kahdet housut, joiden päällä isosiskon pikkuhousut, kahdet sukat, ja hiuspanta, sekä tietenkin paita ja huppari. ”Ihan itsekö puit, waaaaau!”

IMG_6231x IMG_6279x IMG_6264xTytöillä on ihan omat juttunsa, ja he leikkivät tosi nätisti yhdessä. He ovat kuin paita ja peppu, niin kiinni toisissaan että voi että. Zelda odottaa Tiaraa aina kerhosta kotiin niin malttamattomana, työntää kokoajan rattaita ulko-ovelle ja hokee ”keeho, keeho. Tiaa, Tiaa, keeho!”. Ja kun sitten lopulta mennään hakemaan esikoista kerhosta, tytöt juoksevat toisiaan kohti ja halaavat onnesta soikeana. Ihanaa että he ovat niin tärkeitä toisilleen.

IMG_6301x IMG_6307x

Tämä päivä on ollut hyvän fiiliksen päivä, ja sitä hyvää fiilistä halusin välittää näillä kuvillakin. Hengailtiin parvekkeella ruuan jälkeen, ja tytöt laskivat meidän sukulaisilta saatuja itse poimittuja omenoita. Pitäisi varmaan pyöräyttää huomenna syksyn miljoonas omenapiirakka, kun kerrankin on kunnon tuoreita läheltä tuotuja herkkuomppuja!

Meidän rentoiluperjantai jatkuu seuraavaksi sohvaöllöttelyllä, ja ehkä herkkuleivillä joita voisi väsätä iltapalaksi! Palailen huomenna, aivan ihanaa viikonloppua kaikille<3


Iho, miksi et ole enää ihana?

25.09.2014

Tänään mä vähän raotan tätä blogiverhoa, ja paljastan asian joka on yksi arimpia paikkoja mulle, on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Olen kamppaillut iho-ongelmien kanssa jo ala-asteelta asti. Ensimmäisen näppylän sain naamaani kahdeksanvuotiaana, ja se oli noloa jos mikä. Eihän kenelläkään muulla kahdeksanvuotiaalla meidän luokalta mitään näppyjä ollut naamassa, ja minulla oli, punainen keskellä nenää komeileva finni. Se yksi jäi onneksi vain yhdeksi, ennenkuin tuli moninkertaisena takaisin joskus ala-asteen viimeisenä vuonna.

Silloin mä en osannut juuri meikata, pelkäsin ripsivärin laittoa koska en halunnut tökkiä silmääni, ja meikkivoide oli ihan hepreaa. Joo, eihän kuutosluokkalaisen tarvitse meikata, mutta kyllä fiilis oli epävarma, kun ei osannut eikä voinut piilottaa näppylöitä, ja ne paistoivat koko maailmalle, tai siltä se ainakin tuntui. Ylä-asteelta lukion loppuun asti mun kasvot olivat täynnä epäpuhtauksia, vaikka kokeilin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja niiden puhdistamiseen. Kävin kasvohoidossa, käytin apteekin puhdistusaineita, Nivean ihohuokostenpuhdistuslappuja ja muistin pestä meikit pois joka ilta.

Lukion jälkeen iho alkoi pikkuhiljaa parantumaan, vaikka meikit jäivätkin yhä useammin pesemättä iltaisin. Ensimmäisen raskauden aikaan iho oli hyvässä kunnossa, jopa parempi kuin koskaan ennen, ja nautin meikkaamisesta, ja etenkin meikkaamattomuudesta ihan uudella tavalla. Toisen raskauden aikaan taas sain kauheat näppylät, jopa poskiin, kipeitä punaisia isoja näppyjä. Tässä yksi syy lisää siihen, miksi lokakuulta 2012 löytyy vain yhdeksän postausta. Fiilis oli aivan törkeän epävarma.

Alkuraskauden jälkeen ongelmat taas helpottuivat, ja tähän syksyyn asti iho on jatkanut parantumistaan, jopa vuoden imetyksen aikana. Olen voinut oikeasti katsoa itseäni peilistä ilman meikkiä, ja nähdä vain muutaman pienen epäpuhtauden, sellaisen normaalin, jotka eivät saa mua tuntemaan itseäni epävarmaksi. Elokuussa ostin meikkipuuterin, saman jota olin käyttänyt pari vuotta, ennenkuin kokeilin Vichyn Dermablend-meikkivoidetta viime keväänä. Kerkesin käyttää meikkipuuteria viikon, kun mun naamassa tapahtui joku näppyläräjähdys.

hyimunihoMitään muuta en vaihtanut, ainoastaan sen meikkipohjan, ja kaikki muut tuotteet pysyivät samana. En ensin tajunnut mistä näppylät johtuivat, ajattelin että ehkä hormoneista, meikkipuuteri oli kuitenkin aiemmin ollut käytössä hyvä, eikä aiheuttanut epäpuhtauksia. Näppylöiden vain lisääntyessä mä sitten vihdoin hiffasin kokeilla olla ilman sitä, ja käyttää taas eri meikkiä. Se alkoi auttaa välittömästi, poskista katosivat jättimäiset kipeät punaiset pallukat, jotka saivat inhonväristykset kulkemaan selkärankaa pitkin.

Mulla ei koskaan ollut poskissa näppyjä edes teininä, ainoastaan T-alueella, ja siksi nuo posket ovat olleet mulle tosi kova paikka näin aikuisiällä. Nyt posket alkavat näyttää jo melko normaalilta, mutta T-alue on edelleen tosi epäpuhdas. Vaikka kuinka meikkaa, niin kyllähän sen näkee, etenkin karussa valaistuksessa, että otsa ei ole tasainen. Eikä ole muuten kivaa, kun leukaan sattuu hymyillessä, koska siinä on kipeä näppy. Mua suututtaa välillä niin paljon, kun tuijotan mun naamaa. Ja olen katkera, eikö iho-ongelmien pitänyt kuulua yläasteelle, ja naisen ihon olla kauneimmillaan parikymppisenä?

Mä toivon että tämä tästä syksyn mittaan helpottuu, kun jatkan ihon hoitoa, säännöllistä kuorimista, kosteutusta, kuorintaa, tyynyliinojen ja kasvopyyhkeiden tiheää vaihtamista ja kaikkea muuta säätämistä. Mä en tiedä onko mulla niin paljon näppyjä, että tarvitsisin aknelääkitystä, mutta jotain tähän olisi nyt keksittävä, koska tuntuu niin rasittavalta joutua kokoajan piilottelemaan jotain ja tuntea itsensä epävarmaksi. Haluaisin voittaa nämä ongelmat lopullisesti, ja saada takaisin sen ihon josta sain nauttia vielä viime kesänä.

Ehkä voisin myös käydä kasvohoidossa, mutta niitäkin on nykyään niin paljon erilaisia, että minkä niistä sitten valitsee? Onko perus ihonpuhdistus enää relevantti vai pitäisikö valita jotain muuta, tehokkaampaa? Nyt saa antaa kaikki vinkit ja vertaistukea jos sellaista löytyy, mä olen kyllästynyt tuntemaan itseni huonoksi ihon takia! Myöskin jos on hyviä puhdistusaine- ja kosteutusvinkkejä epäpuhtaalle iholle, joka on kuitenkin myös kuiva joistain kohdista (sekaiho?), niin saa antaa!


Jäätävän ilman asukuvat

24.09.2014

Kuvattiin eilen asu, johon mun piti pukeutua tänään kun lähden kaupungille, koska tänään tulen niin myöhään illalla kotiin että kuvia ei saa enää otettua, eikä Otto ole päivällä kotona. Eilen asukuvia otettaessa kuitenkin heräsi sellainen pienenpieni fiilis, että taidan kyllä pukeutua tähän asuun vasta sitten kun lämpömittari näyttää taas yli +10 astetta lämmintä, sen verran jäässä olin eilen! Siitä todisteena hieno kuva, joka löytyy postauksen lopusta.

IMG_5934x IMG_5963x IMG_5974xTakki Sheinside* / Mekko Sheinside* / Korut Glitter* / Kello Guess* / Laukku Michael Kors / Kengät Zara / * = saatu blogin kautta

Sheinsidelta saatu ihana väljä vaaleanharmaa tweedtakki on täydellinen. Eilen meinasin tosin paleltua siinä, koska en muutaman minuutin kuvien räpsimistä varten viitsinyt pukea alle neuletta, jonka olisin kuitenkin joutunut lopuksi ottamaan pois. Neuleen tai collegen kanssa takki on varmaankin näille ilmoille juuri sopiva, mutta ihan talvitakki se ei ole.

IMG_6006x IMG_6020xMyös leopardikuvioinen mekko tuli Sheinsiden paketissa, ja se on tosi ihana, vaikka onkin mulle iso! Mulla on aina välillä hankaluuksia näiden kokojen kanssa, kun joskus S muistuttaa XS:ää ja joskus taas enemmän kokoa M. Erityisesti tuo leopardikuosi, täysin uudenlaisella värimaailmalla toteutettuna vei mun sydämen. Olisikohan tämän mallista mekkoa helppo kaventaa sivuilta ja pienentää hieman olkapäistä? Mä tykkään hirveästi leopardikuosista mutta viimeaikoina olen kyllästynyt siihen perinteiseen versioon, enkä ole juuri käyttänyt mitään leokuosilla varustettua. Mutta tämä mekko olisi kyllä niin ihana arkikäyttöön, ja mahdollisesti rennompiin juhliinkin.

Suurimmassa osassa kuvia mä irvistin ja olin aivan tikkujäykkänä, koska oli niin kylmä. Onneksi onnistuin pitämään ilmeen peruslukemilla edes muutamassa kuvassa, hahaha. Tässä kuitenkin yksi helmi epäonnistuneiden joukosta, tältä näyttää mun huvittava korkkarijuoksu tuulensuojaan:

IMG_5990xMä jatkan nyt asukriiseilyä, koska en ollut miettinyt muita vaihtoehtoja tämän asun tilalle tälle päivälle. Se on varma että lämmintä pitää olla, en halua palella ollenkaan. Palaan mahdollisesti illemmalla, nyt toivotan mukavaa ja aurinkoista päivää kaikille <3

Perinteinen leokuosi, leokuosi eri väreissä vai onko leopardit ihan no-no? Tykkäättekö laatikkomaisista takeista joita on nyt näkynyt paljon?


Farkkuilta Ison Omenan Cubuksessa

24.09.2014

Mun kaveri on töissä Ison Omenan Cubuksessa, ja sainkin kutsun huomiseen Cubuksen farkkuiltaan. Eli huomenna Ison Omenan Cubuksessa on klo 17-21 farkkuilta, jolloin kaikista farkuista saa 10 euroa alennusta, ja muista tuotteista -20%. Farkkuillassa myös ensimmäiset 15 farkkujen ostajaa saavat yllärilahjan mukaan, ja paikanpäällä on mahdollista osallistua arvontaan, jossa voi voittaa suosikkifarkkunsa. Mä hengailen farkkuillassa myös alkuillasta, joten tervetuloa moikkaamaan jos sielläpäin pyöritte!

1476730_10204952308115448_347989998_nTämä ei ole maksettu mainos, enkä hyödy tästä mitenkään itse, vaan kirjoitin tämän ihan vain ilahduttaakseni kaveriani, ja toivottavasti tavatakseni muutaman teistä! Olisi tosiaan hauska nähdä teitä siellä paikanpäällä ja moikata, jos liikutte Ison Omenan suunnalla! 🙂