Kahden vaiheilla

29.10.2014

Äitiys on tehnyt musta hurjasti itsevarmemman, ulospäinsuuntautuneemman ja onnellisemman. Olen aina ollut ulospäinsuuntautunut kyllä, mutta ennen olin arka. Pelkäsin tekeväni tai sanovani jotain väärää, jos tuon itseäni esille. Ennen epäröin itseäni ja omia kykyjäni, ja ajattelin aina etten ole tarpeeksi hyvä. Nykyään mä tiedän, että mä olen ihan tarpeeksi hyvä. Ansaitsen olla onnellinen, ja saan tavoitella omia unelmiani.

Olen aina antanut anteeksi helposti, myös asioita, joita moni muu ei koskaan voisi antaa anteeksi. Käytännössä olen ollut ihminen, jonka voi puhua ystäväkseen minkä tahansa loukkauksen jälkeen, kunhan vain pyytää anteeksi ja sanoo muutaman kauniin sanan. Olen ollut tilanteissa joissa olen tuntenut itseni arvottomaksi, loukatuksi ja petetyksi, mutta antanut silti kaiken anteeksi. Jatkanut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Nyt olen tilanteessa, jossa empaattinen minäni vaatisi antamaan anteeksi ja unohtamaan, sanomaan ehkä jotain mukavaa vielä tueksi. Äitiyden myötä mun sisällä herännyt leijonaemo on toista mieltä. Mikäli ainoastaan mua itseäni olisi loukattu, mä varmaan juoksisin antamaan anteeksi ja halaamaan päälle. Mutta kyseessä on mun lisäkseni myös joku muu, joku muu jota suojelen leijonaemon lailla. Edelleen ymmärrän, että kaikki tekevät virheitä, typeriäkin virheitä. Mutta on olemassa myös virheitä, joita ei vaan yksinkertaisesti tehdä, asioita, joita ei vaan sanota.

Tällä hetkellä olen umpikujassa, en tiedä mitä sanoa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, mitä tahansa sanonkaan. Siitä huolimatta, mä aion nyt olla vahva. Mun ei tarvitse hyvitellä tai yrittää saada toisen oloa paremmaksi, kun en itse ole tehnyt mitään. Mun ei tarvitse uskoa kauniita sanoja tai vakuutteluita, kun todisteet puhuvat puolestaan. Mun ei tarvitse enää olla se kynnysmatto, jota kerta toisensa jälkeen manipuloidaan hyväuskoisena.

On asioita, jotka kuuluvat menneisyyteen, syystä. On myös kauniita muistoja, ihania hetkiä, joita en halua unohtaa. Ne hetket säilyvät mun mielessä aina, ja olen niistä onnellinen ja kiitollinen. Paljon on koettu. Kun mennään tietyn rajan yli, paluuta ei vain enää ole, eikä niitä muistoja voi enää herättää henkiin ja alkaa elää uudelleen. Mä en toivo pahaa, vaikka en sanoisikaan että ”hei se on ihan okei, no big deal”. Mä toivon vaan että virheet opettaisivat.

Menneisyys on hankalaa. Kun on onnellisesti naimisissa, tekee työkseen sitä mitä rakastaa, omaa luotettavan ja välittävän ystäväpiirin ja on kahden ihanan lapsen äiti, sitä ei kauheasti osaa kaivata repäisyä teinidraaman keskiöön. Toisaalta se teki ihan hyvää, herätti mut huomaamaan miten pitkälle on tultu. Mä en halua käsitellä näitä asioita enää. En kuulla, en nähdä, en tietää. En vihaa, mä en vaan enää välitä, ja hyvä niin. Repäisen tämän kirjoituksen myötä irti viimeisetkin omantunnontuskat, mun ei tarvitse välittää. Mustakaan ei välitetty.

En yleensä kirjoita draamasta tai negatiivista tunteista juurikaan. Tämäkin on vain tajunnanvirtaa, asioita joita en tule avaamaan tämän enempää täällä koskaan. Nämä asiat ovat kuitenkin viime päivinä pyörineet mielessä paljon, ja vaikuttaneet ehkä mun kykyyn keskittyä bloggaamiseen. Siksi halusin kirjoittaa tästä. Nyt mulla on hyvä olo. Haikea, mutta hyvä.

Kiitos ja anteeksi. Se siitä arjesta, nyt tulikin jotain vähän vähemmän arkista tähän väliin. Huomenna menen laittamaan ripsipidennykset puolentoistavuoden tauon jälkeen, ja sen jälkeen me juhlitaan Halloweenia vähän etukäteen! Postailen kuitenkin huomenna vielä lauantai-illan asua paremmissa kuvissa, kun lauantaina niitä asukuvia ei ehditty ottamaan. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille<3


Indiedays blog awards 2014

28.10.2014

Meillä tuli tosi kiire Veeran kanssa laittaa mun nassu ja asu kuntoon, kun hiuksissa kesti niin kauan, mutta lopulta ehdittiin Oton kanssa hyvissä ajoin juhlapaikalle Fredan Tivoliin. Mulla oli vähän epävarma olo mun asusta, koska vaihdoin sen ihan viimetipassa viime viikolla. En ehtinyt juuri sovittelemaan tai testaamaan sen toimivuutta käytännössä, ja täytyy sanoa että selästä super-avonainen mekko aiheutti päänvaivaa melkein koko illan, kun pelkäsin että se tippuu. Ei onneksi tippunut, hahah! Ihana mekko se kyllä oli, ei siinä mitään.

Vietettiin iltaa yhdessä isolla porukalla, ja oli ihana nähdä pitkästä aikaa monia tuttuja, joita en vielä päivällä nähnyt. Illalla mulla oli kamera aikalailla hukkateillä kokoajan, tai no siinä pöydällähän se pyöri, mutta ei sitä juuri muistanut käyttää. Jälkeenpäin harmittaa että kuvia ei niin hirveästi ole, mutta toisaalta oli ihana viettää iltaa ihan rauhassa kamerasta murehtimatta. Pari kuvaa Otto kuitenkin ikuisti, meidän Simon kauniin gaalailmeen, ja meidät tytöt ihanien Sandra Hagelstamin ja Victoria Törnegrenin kanssa!

IMG_9587 IMG_9590xiba2014Kolmas sija tuntuu vieläkin epätodellisen hienolta ja mahtavalta. Meidän sarja oli todella kova, ja mä olen niin kiitollinen teille kaikille jotka äänestitte mua, että ei riitä sanat kertomaan! Kuten kirjoitin jo aiemmin, mä todella toivon että blogini inspiroi teitä, nyt ja tulevaisuudessa, ja aion tehdä jatkossa entistä kovemmin töitä sen eteen. Haluan että täältä välittyy mun persoona, juuri sellaisena kuin se on, ja että te saatte täältä juuri sitä mitä toivotte. Aion pitää omasta tyylistäni kiinni, mutta muistutan että otan teiltä vastaan myös toiveita jos sellaisia tulee.

Kiitos siitä että te olette siellä tukena ja iloitsette mun kanssa pienistä ja suurista asioista, päivästä ja vuodesta toiseen! Onnea Demi, Emilia ja Minttu, sekä kaikki muut IBA-voittajat!

10644518_10152470049618479_1278572879917172538_o 10661624_10152470049898479_8469290399866571123_oOli ihanaa päästä ulos Kaislan ja Simon kanssa, kun ei ikuisuuksiin olla oltu yhdessä ulkona! Vaikka ilta oli hektinen aluksi niin ehdittiin me ihan hyvin hengaamaankin ja pidettiin hauskaa. Lähdettiin kiltisti jo puolenyön jälkeen Mäkkiin syömään ja heitettiin maailman typerintä mäkkiläppää, joka oli silloin hurjan hauskaa! Tai on se ehkä vieläkin, mun mielestä. Kiitos McVilma, McKaisla ja McSimo meidän McMahtavasta illasta!

Kaikkein eniten mä haluan kiittää Ottoa, joka on aina mun tukena, ja ymmärtää. Otto jaksaa kuunnella kun stressaan gaalamekoista, ja auttaa mua miettimään mitä voisin tehdä paremmin. Otto muistaa kertoa kun teen jotain hyvin, ja antaa kritiikkiä jos se on aiheellista. Otto ei kyllästy vaikka jännitän välillä vähän liikaakin. Kiitos Otto rakas, olet paras <3

10644579_10152470049678479_5038666810402142410_oKuvausseinän kuvat: Pauli Siuruainen

Ihanaa, huomenna palataan hetkeksi arkeen, ihan vain jatkaaksemme juhlintaa torstaina Halloween-bileiden merkeissä, kun meidän iso äitiporukka pikkuisineen saapuu meille kotiin juhlistamaan kurpitsajuhlaa. Siitä tulee varmasti ihan huippuhauska päivä! Mutta tosiaan huomenna vähän erilaista juttua. Hyvää yötä kaikille<3

KIITOS <3