Osa teistä varmasti muistaa, kuinka haimme lapsille päiväkotipaikkoja tälle keväälle jo viime syksynä. Paikkoja ei kuitenkaan saatu, ja oikeastaan siinä tilanteessa se ei sittenkään haitannut niin paljon kuin pelkäsin. Hypättyäni portaalin taustajoukoista takaisin ”vain” bloggaajaksi, mun työmäärä pieneni jonkin verran ja arki tuntui taas mahdolliselta, ei ihan liian kiireiseltä, vaan siltä että mä oikeasti pystyn siihen. Hyvin ja tasapainoisesti, mulle jäi jopa pikkiriikkinen hetki omaa aikaa joka ilta. Viihdyin ihan superhyvin lasten kanssa kotona, ja Tiarakin sai ikäistään seuraa aina pari kertaa viikossa kerhosta, jossa tykkäsi käydä. Harmittelimme tietysti ruotsinkielen opetuksen puutetta, ja sitä että mun päivämenot koulutuksista pressitilaisuuksiin olivat hankalasti järjestettävissä. Ne piti joko jättää väliin tai ottaa lapset mukaan, tai hirveällä vaivalla sumplia joku läheinen hoitajaksi.

Uskon, että päiväkotipaikoista olisi ollut paljon hyötyä meille kaikille jos olisimme ne alunperin saaneet. Lapset olisivat saaneet sen pehmeän laskun päivähoitoon, tuen ruotsin kielen opetteluun ja mä olisin saanut enemmän aikaa bloggaamiselle ja blogitilaisuuksille, keskellä päivää, jotta vapaapäivät, illat ja viikonloput olisin voinut pyhittää täysin lapsille, Otolle ja itselleni. Välillä sumpliminen blogitilaisuuksien, Tiaran kerhon, postaamisen ja yhteydenottoihin vastaamisen välillä oli uskomattoman hankalaa, ja aika paljon piti vain priorisoida. Jättää tekemättä joitakin asioita, koska oli pakko.

Olin hyväksynyt jo ajatuksen siitä, että tämä kevät menee vielä sumpliessa näitä hoitokuvioita ja menoja, ja syksyllä sitten päästään kiinni päiväkotirytmiin, kun eteen tuli jotain sellaista joka muutti kaiken. Mä sain uuden työpaikan. Tilanteessa jossa en etsinyt työtä ollenkaan, enkä myöskään sellaista osannut edes kaivata bloggaamisen rinnalle juuri nyt, mä sain niin uskomattoman tilaisuuden että se oli pakko ottaa vastaan. En oikeastaan vieläkään voi uskoa, että Suomen nykyisessä taloustilanteessa mä sain mahdollisuuden päästä tekemään työtä, joka vastaa kaikkia mun unelmia, ja ilman että työpaikkaa olisin edes tavoitellut.

Maaliskuussa mä aloitan työn, joka sisältää matkustelua, tapahtumia ja uusia ihmisiä. Työ on joustavaa, ja sellaista että mulla jää loistavasti aikaa myös bloggaamiselle koska tytöt aloittavat päivähoidon. Se on mielenkiintoista, vaihtelevaa ja hauskaa työtä trendien, sisällöntuotannon ja sosiaalisen median parissa. Se on myös työtä, johon vuosien bloggaaminen on antanut arvokasta kokemusta. Ympärilläni on huikea porukka, johon olen kevään aikana tutustunut. Inspiroivaa seuraa ja inspiroivaa työtä, josta opin varmasti paljon, ja jolle toivon mulla olevan paljon annettavaa. Maaliskuun alusta alkaen mulla blogi, ja sitten mulla on ihan oikea työ niinkuin joku ehkä sanoisi. Molemmat tukevat toisiaan, ja silti aikaa viettää myös lasten kanssa vapaapäiviä kotona. Se on paljon enemmän kuin koskaan osasin haaveilla.

Mun on pakko nipistää itseäni vielä kerran että uskon tämän olevan totta, kyllä se on! Maaliskuusta eteenpäin mun työpaikkana toimii EYE Jewelry, koruyritys jonka innovatiivisuus on tehnyt muhun suuren vaikutuksen. Muistatte oikein, mä tein heidän kanssaan yhteistyötä viikko takaperin. Siitä se kaikki lähti, niinkin pienestä jutusta kuin blogiyhteistyön suunnittelusta alkuvuodesta. Voitte uskoa että mä kiitän itseäni siitä joka päivä, että toukokuussa 2011 aloin kirjoittamaan mun blogia josta on neljässä vuodessa kasvanut mulle elämäntapa ja elinkeino. Blogiin tämä ei vaikuta muuten, kuin että esittelen ehkä enemmän toimistoasuja, haha! Jatkan bloggaamista ihan niinkuin aina ennenkin, mutta uusi arki tuo varmasti blogiinkin uudenlaista sisältöä 3,5 vuoden kotonaolon jälkeen.

Olen maailman kiitollisin mun uudelle työnantajalle ja työkavereille, jotka uskovat muhun ja mun taitoihin ja antavat mulle tämän hienon mahdollisuuden. Kiitos EYE <3 He ovat ottaneet mut avosylin vastaan, ja käytiin tänään tyttöjen kanssa toimistolla piipahtamassa pari tuntia, ja meillä oli ihan parasta! Mä uskon että tästä vuodesta tulee aika järkyttävän mieletön, koska ainakin se on alkanut hienommin kuin osasin ikinä kuvitella. Juuri nyt kaikki on niin hyvin, että ei ole tarvetta miettiä eteenpäin vaan nauttia ja elää hetkessä. Go 2015!

Moikka! Mulla on meneillään eka päivä ilman kuumetta, vihdoinkin! Päätä särkee, nuha ja yskä on mahdoton ja nuhalääke aiheuttaa mulle huimausta, mutta se että ei ole kuumetta ja huimauskaan ei ole jatkuvaa tuntuu jo niin voitolta tämän viikon jälkeen. Aamulla keitin itse eka kertaa tällä viikolla puurot koko perheelle. Otto on tehnyt ruokaa koko viikon, ja hoitanut muutenkin kaikki askareet aina kun on vain ollut kotona, vaikka on tehnyt töissäkin pitkää päivää. En voi kyllä tarpeeksi kiittää Ottoa ja mun äitiä tästä viikosta! Äiti lähti eilen takaisin kotiin, mutta kyllä me selvitään ensi viikosta, en suostu enää olemaan kipeänä tämän pidempään. Nyt on kuitenkin aika höpötellä vähän muustakin kuin kipeänä olosta (thank god!), ja esitellä Tipan hauska asu viime viikolta.

Ystävänpäivää edeltävänä perjantaina meidän esikoinen oli sitä mieltä, että nyt laitetaan tukka kuosiin ja hän saa valita itse asunsa. Me katsottiin yhdessä Pinterestistä kampauksia, ja vastaan tuli Rihannan We Found Love -videon ihana bandana-huivilla kehystetty kiharapehko, johon Tiarakin sitten ihastui. Mä päätin yrittää haastavaa tehtävää ja kiharrettiin Tiaran pitkä tukka kiharrussauvalla. Se on kyllä sellaista puuhaa etten tosiaankaan uskaltaisi tehdä jos olisi yhtään liikkuvaisempi lapsi kuten Zelda kyseessä. Mutta Tiara pysyy paikallaan kuin patsas koko kiharruksen ajan, eikä yhtään sörki tai tee äkkinäisiä liikkeitä, niin ei pelota.

Tottakai varmuuden vuoksi muistutan kokoajan samalla että nyt on sitten kuuma kiharrin ja muista ettei saa heilua, mutta tosi hyvin hän osaa itsekin varoa. Onneksi tyypillä on vielä sen verran ohut tukka että kiharrukseen ei kovin kauaa mene, sekin varmasti helpottaa paikallaan pysymistä. Ja tietenkin myös se että kiharrettiin vain latvat niin kiharrussauvaa ei tarvinnut viedä kovin lähelle päätä. Kyllä mä muistan omastakin lapsuudesta kuinka tarhan juhliin krepattiin tukkaa ja se oli aina hauskaa puuhaa ja oli niin hassua kun oma tukka muuttui ihan erilaiseksi.

Tiara valitsi itselleen viime kesänä ostetun peplum-mekon, ja sen kanssa lemppari jätskikorunsa sekä kissakengät ja kissalaukun. Aika söpö ja keväinen asu ainakin mun silmiin ja ihan hyvin toimisi vaikka Zeldan synttäreillä tuollainen look! Musta on ihanaa kun tytöt haluavat itse osallistua vaatteiden päättämiseen ja tykkäävät pukeutumisleikeistä ja hiustenlaitosta, ne on munkin lemppareita legorakentelun lisäksi.

Mekko H&M / Kaulakoru Gina Tricot / Huivi mun vanha ysärilemppari / Kengät Zara / Laukku H&M

Lapset ovat ihanan ennakkoluulottomia ja kokeilunhaluisia pukeutujia, ainakin meidän lapset on, enkä aio sitä millään tavalla rajoittaa. Pukeutumisen kuuluu olla kivaa, ja vaikka se ei omaa lempipuuhaa olisikaan niin uskon että lapsi tykkää siitä enemmän, kun on itselläkin sananvaltaa. Ja onhan näitä miniasuja kyllä ihan mahdottoman kivaa ikuistaa myös kuviin, saavat tytöt sitten hihitellä itselleen isompana, tai ihastella omaa jo pienenä pettämätöntä tyylisilmäänsä, haha!

Näistä kuvista tulee niin kevätfiilis, mä niin odotan että saa laittaa oikeasti ulos päälle tuollaisia asuja, eikä tarvitse kääriytyä toppavaatteisiin, huiveihin ja tumppuihin. Kevätaurinko on pysytellyt taas piilossa muutaman päivän, eipähän ole harmittanut niin paljoa kökkiä kipeänä sisällä. Positiivista on myös se, että lumet ovat lähteneet hyvin sulamaan. Onhan tässä vielä mahdollisuus useammallekin talven comebackille kun eletään kuitenkin vasta helmikuun loppupuolta. Mutta on ihana ajatella, että parin kuukauden päästä valoa on entistä enemmän ja ulkonakin voi ehkä hengailla jo vähintäänkin tennareissa!

Tuo kiharakampaus on muuten maailman helpoin tehdä, jopa kolmevuotiaalle, koska tuon kanssa ei ole niin turhan tarkkaa että mihin kohtaan pinnit laitetaan. Mä kiharsin hiusten latvat, ja kasasin ne pinneillä keskelle päätä vaan keoksi, jonka sitten viimeistelin tuolla huivilla. Koko setin tekoon kiharruksineen meni alle vartti, ja aika näyttävä lopputulos kuitenkin! Minä puolueellisena tuomaroijana annan ehdottomasti meidän minin tyylille kymppiplus, mitäs te tykkäätte? 😀

Ensi viikolla on luvassa vaikka ja mitä, korvaukseksi tästä erittäin harvasanaisesta blogiviikosta, tämä taisi olla hiljaisin viikko sitten meidän häitä edeltävän viikon viime vuonna. Mutta joskus on pakko vaan levätä!

Ihanaa päivää kaikille <3

Moikka! Vointi ei vieläkään ole täällä juuri kohentunut näiden päivien aikana, mulla on kuumetta tälläkin hetkellä. Voin vain kiittää onnea siitä että kukaan muu ei ole kipeänä mun lisäksi, ja äiti on ollut meillä, kun hän tuli Helsinkiin alunperin moikkaamaan kaveria (ja tietenkin meitä) pariksi päiväksi. Ensi viikolla meillä alkaa päivähoitoon tutustuminen joten syytä olisi saada itseni kuntoon tässä viikonlopun aikana, koska sitä ei voi kertakaikkiaan jättää välistä eikä siirtää.

Olen joutunut perumaan tältä viikolta kaikki tapaamiset, ja Tampereen bloggaajareissun jolle mun piti huomenna lähteä yhdessä ihanien ja upeiden bloggaajakollegoiden kanssa. Harmittaa ihan hirveästi, koska tuota reissua olin odottanut ja suunnitellut jo pitkän aikaa. Nyt on kuitenkin pakko laittaa terveys edelle ja koettaa parantua lepäämällä. Onneksi äiti on tosiaan ollut täällä, niin lapset ovat päässeet ulos joka päivä ja mä olen saanut nukkua ja kyhjöttää sohvan nurkassa. Harmittaa silti että meidän viimeinen ihan oikea kotiviikko ennen päivähoitoon tutustumista ja sen virallista alkua kului sitten näin, sairastellen.

En ole kertaakaan Tiaran odotusajan jälkeen ollut näin kipeänä, ja kieltämättä ottaa koville vaan olla tekemättä mitään, vaikka mitään ei jaksaisikaan tehdä. Tälläinen paikallaan makoilu tuntuu sikatylsältä kun on tottunut touhuamaan vähän kaikkea vähän kokoajan. Mutta ihan selkeästi tälläinen lepo on nyt tarpeen, koska tämä tauti ei vieläkään ole ohitse. Ihanat lapset on mua kuitenkin piristäneet joka päivä, lukeneet satuja, piirtäneet hienoja kuvia, peitelleet mut peittojen ja lelujen alle ja kokanneet omassa leikkikeittiössään kanakeittoa. ”Minua niin harmittaa sinun puolesta että sinulla on kova yskä, sinä olet minun rakas äiti” sai kyyneleet silmiin, empaattinen pieni kolmevuotias on ihana kun huolehtii äidistä.

Mulla on ollut ihan liikaa aikaa ajatella ja pää pursuaa ideoita, mutta en lähde niitä nyt kuitenkaan vielä kipeänä toteuttamaan, että postauksista saa vähän muutakin irti kuin kuumehourailua. Mutta lupaan palata sorvin ääreen täydellä teholla heti kun vointi kohenee. Kiitos teille kaikille ihanille ymmärryksestä. Aina kun on meinannut iskeä masennus siitä miten huonosti olen tällä viikolla voinut tehdä blogia (tai mitään muutakaan), on joku teistä käynyt toivottamassa pikaisia paranemisia ja käskenyt olemaan miettimättä blogia. Kiitos, että olette niin ihania ja kannustavia <3

Mukavaa viikonloppua kaikille, toivottavasti teistä ei kukaan ole kipeänä!<3

PS: Ai mistä tietää että oon kipeä? Meillä on kotona ollut nyt reilun viikon ajan kolme suklaapatukkaa, suklaalevy ja vaikka mitä karkkeja, enkä ole koskenut yhteenkään niistä, koska ei tee yhtään mieli. Tää taitaa nyt olla joku vähän hc:mpi flunssa kun ei tee mieli edes suklaata.

Onneksi luonnoksista löytyi tämä viikon arkiruokapostaus valmiina, vaikka kipeänä olenkin. Mä en osaa vielä sanoa milloin jaksan kirjoittaa ihan oikean postauksen, sillä olo on valitettavasti ihan todella huono ja kuume huitelee korkealla särkylääkkeistä ja antibiooteista huolimatta. Koitan parantua mahdollisimman nopeasti!

Tämän viikon arkiruokana on superhelppo piirakka, joka maistuu niin lapsille kuin vanhemmillekin, ja jota olen tarjonnut useampaan kertaan juhlissakin, ja hyvin on tehnyt kauppansa. Piirakat on tosi helppoja arkiruokia, vaativat vain pientä valmistelua ja sen jälkeen on puoli tuntia aikaa vaikka perussiivoukselle tai pyykkien viikkaamiselle ja ripustukselle, kun piirakka hengailee uunissa eikä siihen tarvitse kiinnittää huomiota. Ehkä siksi piirakat unohtuvat arjessa, tai niitä tulee tehtyä harvemmin, että ne vaativat kuitenkin sen suht pitkän valmistusajan vaikka helppoja ovatkin.

Pohjan pyöräyttää käden käänteessä, ja täytteetkin on helppo laittaa piirakkaan, mutta pitkän päivän jälkeen se puolen tunnin odotus on tietenkin joskus ihan liikaa, kun kaipaisi vain jotain joka valmistuu nopeasti, mielellään alle vartissa. Siksi meillä piirakat jätetään niille päiville, kun ei ole menoja vaan ollaan kotona ja piirakan saa iskettyä uuniin tarpeeksi ajoissa. Joskus fuskaan pohjan kanssa, ja käytän Pirkan valmista ruispohjaa. Mun mielestä se on ihan superhyvä piirakkaan kuin piirakkaan, ja säästää voimia ja hermoja silloin kun ei jaksa panostaa.

Parsakaali-feta-pekonipiirakka

Pohja:

2dl ruisjauhoja

1dl vehnäjauhoja

1/2tl suolaa

100g voita

2rkl vettä

Tai Pirkan ruispiirakkapohja pakkasesta.

Täyte:

1 parsakaali

140g pekonia

200g fetajuustoa

3 kananmunaa

1 purkki ruokakermaa

(juustoraastetta)

mustapippuria, suolaa

Sekoita jauhot, suola ja pehmeä voi. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Painele taikina voideltuun piirakkavuokaan ja nosta jääkaappiin vartiksi. Esipaista uunin alatasolla 200 asteessa n. 10min. ( Tai sulata valmispohja ohjeen mukaan, painele vuokaan ja esipaista 10min). Pilko parsakaali ja feta sopiviksi paloiksi. Höyrytä parsakaalit, paista ja pilko pekonit. Laita pekonit, fetat ja parsakaalit esipaistetun pohjan päälle. Sekoita kerma, munat ja mausteet (+pieni määrä juustoraastetta halutessasi) ja kaada edellämainittujen päälle. Paista uunissa 200 asteessa n. 25-30min. Tarjoile esim. tuoresalaatin kanssa.

Paiston jälkeisessä kuvassa tulee hienosti esille, mitä tapahtuu kun Otto kaataa pienen juustoraasteripauksen sijaan kokonaisen 250g pussin kerman ja munien sekaan. 😀 Hyvää se oli, todella hyvää, mutta ei ehkä niin kovin terveellistä. Mutta kerrankos sitä, itsepä en sanonut juustoraasteen määrää kun pyysin häntä lisäämään sitä sinne joukkoon.

Mukavaa keskiviikkopäivää kaikille <3

Neljä vuotta sitten tammikuussa mä sairastuin keuhkokuumeeseen. Se oli viimeinen niitti mun koulunkäynnille, joka oli kärsinyt mun sairasteluista (ja laiskuudesta) koko ensimmäisen lukukauden. Olin ollut koulusta niin paljon poissa ensimmäisen 7kk aikana, että olisin joutunut aloittamaan parturi-kampaajaopintojen ensimmäisen vuoden seuraavana syksynä uudelleen. Kun sairaskierre alkoi edellisenä syksynä, mä luovutin liian helpolla. Ahdistuin siitä että jäin jälkeen, ja sen sijaan että olisin tarttunut hommiin mä vaan annoin olla. Niinkuin annoin vähän kaiken olla silloin, en jaksanut kiinnostua mistään, paitsi kavereista.

Täytin mun elämän kavereiden kanssa hengailulla, koska silloin pystyin välttelemään niitä asioita joita mun olisi oikeasti pitänyt tehdä. Kavereiden kanssa unohdin koulun, siivouksen ja kaikki muut ”ikävät” velvollisuudet. Mulla oli niihin aikoihin paljon sellaisia kavereita jotka tykkäsivät myös vaan hengailla, millään ei ollut mitään väliä. En ollut ikinä kotona, tai jos olin niin en ainakaan yksin.

Missä mä olisin nyt, jos en olisi tavannut Ottoa ja saanut elämälleni uutta suuntaa, uusia haaveita, meidän lapsia? Sitä mä en tiedä, mutta voin arvata. En yhtään missään. Oli silloin vielä ihan rikki mun äidin sairauden käsittelystä, tai siitä etten ollut käsitellyt niitä asioita kunnolla. Muistan niin hyvin ne ajatukset, kun olin vihdoin muuttanut takaisin Oulusta Helsinkiin haaveiltuani siitä neljä vuotta, ja sitten musta ei tuntunutkaan miltään. Uusi alku ei ollutkaan uusi alku, vaan aika oli pysähtynyt samaksi harmaaksi mössöksi. Mä itkin äidille iltaisin puhelimessa, että tätäkö mä oikeasti odotin neljä vuotta.

Koulu ei tuntunut miltään, se ei ollutkaan sitä mistä mä haaveilin. Mulla oli ikävä äitiä ja mun ystäviä ja sukulaisia jotka jäivät Pohjoiseen, ja aina kun olin yksin musta vaan tuntui että olen ihan umpikujassa, en yhtään tiennyt mitä halusin, koska selkeästi en halunnutkaan sitä mitä olin luullut haluavani. Elämä ei yllättäen pyörähtänytkään itsestään täydellisesti raiteilleen monen hankalan vuoden jälkeen kun muutin Helsinkiin, vaan mun olisi ihan pitänyt tehdä itse jotain muuttaakseni elämäni suuntaa, herreguud eihän musta sellaiseen ollut.

Mä arvaan, että olisin jättänyt koulun kesken, enkä aloittanut uudelleen seuraavana syksynä. Silloin mä olin kadottanut täysin kunnianhimoni, enkä tiennyt mistä haaveilla. Mä olisin ehkä hakenut töitä jossain vaiheessa, mahdollisesti palannut takaisin puhelinmyyntiin jota olin jaksanut kokeilla hurjat viisi päivää edellisenä syksynä. Olin siinä hyvä, sain myytyä viidessä päivässä niin monta lehtitilausta että sain ihan hyvät tienestit pelkästään sillä. Mutta mua ei kiinnostanut käydä siellä, tai tehdä mitään muutakaan säännöllistä. Kammosin rutiineja ja auktoriteetteja.

Mä arvaan että olisin elänyt holtittoman huolettomasti, enkä edennyt neljässä vuodessa yhtään, päinvastoin. Takapakki olisi ollut jossain vaiheessa väistämätön. Ullanlinnan kaupunkikämppä olisi vaihtunut johonkin pk-seudun viimeisen kolkan lähiöön, tai sitten olisin palannut maitojunalla takaisin Ouluun. En tiedä olisinko koskaan löytänyt sitä mistä mä oikeasti olen kiinnostunut. Olisinko koskaan keksinyt haluavani opiskella markkinointia, tai aloittanut bloggaamista. En varmasti.

Mutta mä tapasin Oton. Otto antoi mulle jotain, mihin en itse pystynyt itseni kanssa. Rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Mutta olisiko Oton rakkauden voima yksin riittänyt muuttamaan sitä ameebaa joksi olin muuttunut, täksi kunnianhimoiseksi ja elämänilon löytäneeksi Iinaksi joka olen nyt? Silloin mä en ollut se ihminen joka haluan Oton rinnalla, kahden lapsen äitinä olla. En se vaimo jonka Otto ansaitsee. Ei se olisi ollut Oton tehtävä mua muuttaakaan, itsestä sen muutoksen tulee lähteä. Ei omia haaveita ja niiden toteuttamista voi sysätä toisen vastuulle. Siksi mä uskonkin, että ilman jotain tarkoitusta, jotain syytä yrittää olla parempi ihminen, me ei oltaisi Oton kanssa tässä nyt, niin kauhealta kuin se kuulostaakin.

Vasta kaksi viivaa testissä saivat mut kyseenalaistamaan kaiken, mitä siihen asti olin pitänyt tärkeänä ja kaiken, minkä olin jättänyt huomiotta.

Niistä kahdesta viivasta on huomenna tasan neljä vuotta. Kävin tänään keuhkoröntgenissä, koska mulla epäillään keuhkokuumetta, jälleen. Kaikki muu onkin sitten muuttunut neljän vuoden takaisesta. Tällä kertaa mahdollinen keuhkokuume ei johdu rakkauden tai huolenpidon puutteesta, epäterveellisistä elämäntavoista eikä siitä että riekkuisin yömyöhään ulkona nahkatakissa kahdenkymmenen asteen pakkasella. Tällä kertaa se (onneksi vielä ehkä-statuksella oleva) keuhkokuume on vain huonoa tuuria, salama joka iskee kahdesti samaan puuhun. Ei ole muuten kuvituskuvat tältä päivältä, voin kertoa että tänään look on vähän väsyneempi, ei mene edes arskojen taakse piiloon. Nyt on aika levätä ja kerätä voimia, tätä tautia ei paranneta sykkimällä joka suuntaan. Levon jälkeen edessä on ihana, aurinkoinen kevät ja haasteet joita innolla odotan. En olisi neljä vuotta sitten uskonut, ettekä olisi tekään.

 Missä te olisitte nyt, jos elämän merkittävä käännekohta olisi jäänyt tapahtumatta?