Näin uuden arjen kynnyksellä tuntuu siltä kuin pitäisi kirjoittaa jonkinlainen tilinpäätös kotona äitinä vietetyistä vuosista. Mitä äitiys on antanut mulle? Mitä on äitiys? Ja millaista mun äitiys on tulevaisuudessa?

Meidän lapset ovat opettaneet mulle niin paljon, niin uskomattoman paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla. He ovat opettaneet mulle, miltä tuntuu rakastaa jotain niin paljon että pelkkä ajatuskin sen menettämisestä viiltää koko kropan halki. He ovat opettaneet mitä on epätoivo aamuneljältä, kun ei ole nukkunut kolmeen vuorokauteen ja edelleen joku vaan itkee ja on sitä mieltä että et saa hei nukkua vieläkään. He ovat opettaneet mitä on vanhemman ylpeys. He ovat opettaneet miten voi iloita ihan yhtä paljon siitä että tyyppi onnistuu ensimmäisen kerran osumaan lusikalla suuhunsa, vaikka jugurtit menisivätkin vielä pitkin seiniä, kuin siitä että saisi kymppitonnin ässäarvasta.

Näiden kolmen ja puolen vuoden aikana mä olen kokenut ylitsepääsemättömän onnellisia hetkiä enemmän kuin koskaan ennen mun elämässä, enkä varmasti ikinä ole ollut niin seesteinen ja jatkuvasti onnellinen kuin näinä vuosina. Joskus on ollut surua ja murhetta, väsymystä enemmän kuin laki sallii ja viikkoja jolloin on vaan halunnut että olisi jo seuraava viikko tai edes seuraava päivä. Me ollaan vietetty päiviä joina ollaan naurettu mahat kippurassa aamusta iltaan lasten kanssa halien ja pusien, ja päiviä jolloin ollaan laskettu minuutteja siihen että Otto tulee töistä. Huomattavasti enemmän kuitenkin niitä iloisia päiviä.

Äitiys on antanut kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä opettaa päivästä toiseen samoja asioita, vaikka joskus on pirun vaikea ymmärtää että jollekin ei vielä ole olemassa sellaista käsitettä kuin itsestäänselvyys. Kun toistaa päivän kymmenettä kertaa että ”toiselta ei saa ottaa kädestä” tuntee itsensä joskus voimattomaksi. Mutta se onnistumisen tunne, kun joskus huomaa että on sanonut ja perustellut nuo sanat viisi kertaa harvemmin kuin edellisenä päivänä, se on jotain sanoinkuvailematonta.

Äitiys on antanut tilannetajua ja nopeaa reagointikykyä. Kun huomaa että kaupassa alkaa lapsella alahuuli väpättää, oli syy mikä hyvänsä, on oppinut reagoimaan nopeasti ja keksimään jotain mistä lapsi saattaisi ilahtua itkun sijaan, koska minä ainakaan henkilökohtaisesti en nauti siitä että lapsi kiljuu kaupassa. Tällä en tarkoita mitään ”ostetaanko sulle karkkia, piristäiskö se sua?” -ratkaisuja, vaan sitä että spottaa kaupasta äkkiä jotain jolla lapsen mielenkiinnon voi kääntää kyllästymisestä tai harmista muualle, kuten vaikka vessapaperipaketin jonka lapsi voi itse hakea ja nostaa ostoskoriin.

Äitiys on opettanut sanoittamaan tunteita, ja asettumaan lapsen tasolle. Ymmärtämään toisen harmitusta ja lohduttamaan, samalla hillitsemään omia tunteitaan. Miettikää kuinka monta tunnetilaa me äiditkin käymme läpi yhden päivän aikana silloin kun lapsilla on uhmaikä meneillään? Toki me äidit osataan käsitellä tunteemme itse, mutta silti. Taaperon kasvatus on joskus aikamoista tunteiden vuoristorataa myös äidille.

Äitiys on opettanut kyvyn tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, koska joskus on pakko. Tilanteen vaatiessa on oppinut että kaksi mahtuu ihan hyvin yhteen syliin ja samalla voi vielä työntää rattaita, ainakin hetken.

Äitiys on opettanut, että itselle helpoin ratkaisu ei aina todellisuudessa olekaan se helpoin ratkaisu. Voi yrittää tehdä ruokaa nopeasti yksin väsyneiden ja nälkäisten lasten pomppiessa jaloissa, samalla kun itse panikoi jatkuvasti että lentääkö paistinpannulta rasvaroiskeita naperon päälle tai avaavatko ne kohta kattilakaapin ja heittelevät kaiken lattialle. Tai sitten voi ottaa lapset mukaan ja antaa heidän vaikka kuoria valkosipulin kynsiä tai sekoittaa jauhoja tyytyväisenä, jolloin he luultavasti pysyvät yhdessä paikassa ja keskittyvät puuhaan. Sotkua tulee varmasti molemmista, mutta kummasta tulee parempi mieli kaikille?

Äitiys on opettanut priorisoimaan ja keskittymään olennaiseen. Laittamaan lapset kaiken muun edelle, ja luopumaan omastaan. Äitiys on antanut syyn olla parempi ihminen, ja halun tarjota lapsilleen vain parasta.

Joskus äitiys on tavarat vaipassa ja toisella pissahätä siinä vaiheessa kun ulkovaatteita on puettu päälle vartti ja vihdoinkin olisi voinut lähteä ovesta ulos. Toisinaan äitiys on puristus sormesta ja intensiivinen luottavainen tuijotus suoraan silmiin keskellä yötä kun vauva syö maitoa. Äitiys on räjähtävää naurua muumirypäleille ja onnenkyynel silmäkulmassa kun toinen sanoo ensimmäistä kertaa että rakastaa. Äitiys on märkiä pusuja, lohdutusta ja uuden oppimista.

Huomisesta alkaen mä en ole enää kotiäiti, mutta yhtään vähemmän äitiä töihin meno ei musta tai kenestäkään muusta tee. Tulevaisuudessa äitiys vaatii entistä enemmän suunnitelmallisuutta, periksiantamattomuutta ja varmasti kykyä tehdä joskus vielä useampaa asiaa yhtäaikaa. Läsnäolosta, kiireettömyydestä tai periaatteistani äitinä en silti aio luopua. Mä aion järjestää lapsille hauskoja tapahtumia, rentoja hitaita aamuja satukirjoja lukien ja yhteisiä ruuanlaittohetkiä jatkossakin. Vaikka meidän arki muuttuu, se arki on silti meidän tyttöjen lapsuus. Ja mä haluan että se lapsuus on parasta mahdollista aikaa mitä heille voi tarjota.

Tässä postauksessa kirjoitan omasta näkökulmastani äitinä, yhtään väheksymättä isien roolia lasten elämässä. Ja täytyy sanoa että mä olen ihan mahdottoman ylpeä siitä, miten Otto on ollut mukana tässä kaikessa alusta asti tasavertaisena vanhempana, käynyt läpi samoja tunteita, tilanteita ja opetuksia isänä, kuin minä äitinä. Ja käynyt samaan aikaan töissä. Mä luulen että jos vain otan Otosta mallia siihen miten händlään arjen huomisesta eteenpäin, kaikki menee paremmin kuin hyvin.

Ja meidän lapsia mä haluan kiittää kaikesta hyvästä mitä meillä elämässä tällä hetkellä on. <3