Mä kävin tänään lääkärissä, tutkimuksessa jonka aikaa olen odottanut yli puoli vuotta. Mistään kovin vakavasta ei siis ole kysymys koska kiireellisten juttujen kanssa ei odotella niin kauaa. En halua avata sitä mistä on kyse sen enempää, mutta haluan kertoa siitä millaisia tunteita tämä mussa herätti. Olen siis tiennyt että mulla on tänään aika, jo sen yli puoli vuotta. Mitä lähemmäs se aika tuli, sitä enemmän mua jännitti ja pelotti ja ahdisti. Matkalla lääkäriin musta tuntui että sekoan, mä kirjaimellisesti tärisin ja olin aivan paniikissa. Tutkimushuoneessa kun käytiin mun perustietoja läpi ennen tutkimusta, mulla nousi kyyneleet silmiin pelkästään siitä kun sanoin ääneen että jännittää.
Miten voi aikuinen ihminen, kahden lapsen äiti, jännittää näin paljon ihan tavallista tutkimusta, joka monelle on tehty? Tiesin että tutkimus voi aiheuttaa kipua, toisille enemmän ja toisille vähemmän, ja se osaltaan toki vaikutti. Mutta vaikka tutkimus ei sattunut niin paljon kuin pelkäsin, ja lääkäri oli super mukava ja kertoi kokoajan mitä tapahtui, mä olin silti aivan kauhusta kankeana. Sitten kun vihdoin tuli valmista, mua alkoi pyörryttää ihan hulluna ja istuskelin siinä keräilemässä itseäni. Huippaus meni ohi kun join siinä vähän vettä ja istuskelin, ja lähdin sitten kotiin. Koko illan mua on väsyttänyt ihan hirveästi vaikka nukuin viime yönä paremmin kuin hyvin. Kai se helpotus siitä että se on nyt ohi tuli sitten väsymyksenä.
Mä en ole koskaan ennen pelännyt lääkärissäkäyntiä, eikä mulla ole mitään sairaalapelkoa tai muutakaan. Siksi olen tosi hämmästynyt siitä että tämä vaikutti muhun näin voimakkaasti. Tunnen itseni jotenkin todella hölmöksi ja hävettää suorastaan että olin niin paniikissa. Mistä ihmeestä tälläinen voi johtua? Eikai sitä pelkoa oikeasti tarvitse hävetä, uskon että lääkärit ovat tottuneet kaikenlaisiin potilaisiin ja mä nyt olin kuitenkin ihan asiallinen potilas enkä vaikeuttanut heidän tekemisiään mitenkään omalla toiminnallani tai käyttäytynyt huonosti. Silti musta tuntuu niin oudolta miten paljon olen uhrannut ajatuksia ja hemmetti tärissyt tämän asian takia, mistä näin voimakas reaktio kumpuaa?
Onneksi se on nyt ohi ja voin huokaista helpotuksesta, enää ei tarvitse miettiä että ”enää kolme viikkoa siihen. enää kaksi päivää. iik se on tunnin päästä”. Onko teillä herännyt tällaisia yllättäviä pelkoja ihan yhtäkkiä? Oletteko jännittäneet jotain lääkärin tutkimusta erityisen paljon? Vai olenko mä ainoa paniikkipirkko? Mä palkitsin itseni suklaalevyllä, ja ajattelin hengailla sen ja Oton kanssa telkkua tuijotellen loppuillan. Tässä on nyt hyvä, ja voin unohtaa koko jutun.
Meillä on huomenna lasten kanssa päivä täynnä kivaa tekemistä, ja äitienpäiväkin jo häämöttää, sekä blogini perjantaiset 4v-synttärit! Mulla on kiva synttäriylläri tulossa teille, ja tietenkin ajatuksia siitä, mitä neljä vuotta bloggaamista mulle merkitsee. Tuntuu niin hullulta, että neljä vuotta on takana, mutta joo mä jätän sen aiheen sinne perjantaille! Lapsilta terkkuja, kaksivuotias sanoo ”Titta, minä owen Teuva!” (Angry Birds Stella) ja kolmevuotias vastaa ”Minä olenkin prinsessa Sofia!”. Aikamoisia prinsessoja, ihania sellaisia <3
Hyvää yötä ihanat!
Mä olin nyt keväällä kolmatta kertaa samassa päiväkirurgisessa operaatiossa. Kaksi aiempaa oli ennen lapsia. Ja nyt kolmannella kerralla pelkäsin oikein kunnolla. Sanoinkin lääkärille, että nyt pelottaa myös lasten puolesta. Nukutukseen kun liittyy omat riskinsä. Mieskin tuntui jännittävän eri tavalla tällä kertaa.
Itselläni on tällä hetkellä pelko varata aika lääkäriin varmistamaan asia , että ollaanko sitä raskaana vai ei , kun ihan kotitestillä testiin tupsahti se kaksi viivaa vaikka toinen haaleampi olikin . Vielä kun vauva olisi esikoinen ja kaikki on niin uutta .
Itsellä oli keliakia tutkimus kaksiviikkoa sitten ja koin täsmälleen samoja tunteita. Pelkäsin testiä kaikki ajat kun sain tietää joutuvani tutkimuksiin. Ennen lääkärille pääsyä koin ensimmäistä kertaa lievän paniikki kohtauksen mistä olen aikasemmin kuullut muilta. Tajutessani olevani seuraava sydän alkoi hakkaamaan, tärisin enemmän kuin koskaan ja huomasin kyyneleiden valuavan poskelleni. Lääkärille päästyä en kyennyt kunnolla vastaamaan kysymyksiin vaan päädyin häpeemään reaktioo ja yrittämään rauhottamaan itseäni. Tutkimus meni kuitenkin hyvin , sattumatta tai muuta hirveää tapahtumatta. Ainoa mikä jäi oli hirveä häpee kyseisestä kohtauksesta ”aikuiselta” naiselta.
Hammaslääkäri!
Yritän aina ennen hammaslääkäriä olla miettimättä kokoasiaa, mutta viimeistään siellä odotushuoneessa iskee se ”kauhu”.
Tosin onneksi viimeisimmissä tarkastuksissa ei ole ollut reikiä, ainoastaan viisaudenhampaan poisto on edessä muutaman viikon päästä.
Mä koin ihan samanlaisia tunteita muutamia vuosia sitten, kun jouduin sekä gastroskopiaan että kolonoskopiaan. Jep, ei mitään miellyttäviä toimenpiteitä. Gastroskopiaa pelkäsin vielä enemmän, koska ajatus, että joudun nielemään putken, oli ihan hirvittävä. Toimenpiteen jälkeen purskahdin odotushuoneessa itkuun ihan vain, koska olin niin huojentunut, että se on nyt ohi. Kolonoskopia taas sattui itselläni ihan todella paljon. No, näistä selvittiin onneksi! 🙂
Mulla itselläni todettiin vuosi sitten eräs autoimmuunisairaus, jonka takia jouduin alottamaan solusalpaajalääkityksen ja joudun käymään seurannoissa usein. Ennen kävin kahden viikon välein verikokeissa, jossa verta otettiin putellittain. Röntgenkäyntejä ja paikallishoitoa piikitysten muodossa tuli myös muutaman kuukausien välein. Noiden takia mua ei enää yhtään pelota käydä lääkärissä, päinvastoin, mikä on kumma, koska ennen jännitin myös lääkärinvastaanotolle menoa ihan hulluna vaikka olisinkin mennyt sinne ”vain” flunssan tai silmätulehduksen takia, eikä mitään ns operaatiota oliskaan tehty.
Voi Iina! <3
Mä kävin pari viikkoa sitten labrakokeissa ja sydänfilmissä ja se jännitti ekaa kertaa tosi paljon, vaikka aina ennen on mennyt ihan hyvin. Nyt varmaan pelkäsin että jotain on oikeesti pielessä. Tärisin kauheesti ja lääkäri otti SEITSEMÄN ampullia verta ja se oli ihan hirveää! 😀 Sen jälkeen mongersin että on huono olo ja seuraavaksi heräsin lattialta kahden hoitajan ympäröimänä. Hetken siinä kesti tajuta että olin ekaa kertaa elämässäni pyörtynyt, melkein jo sanoin ääneen että sori, taisin nukahtaa! 😀
Toissapäivänä olin taas labrakokeissa ja sitä varten tän parin viikon takaisen kauhukokemuksen siivittämänä lääkäri olikin määrännyt rauhottavia ja se meni sitten lopulta tokkurassa ihan hyvin. 😀
Itselleni ei ole koskaan tehty mitään tutkimusta, mutta voin vain kuvitella olevani aivan paniikissa jos esimerkiksi joutuisin gastroskopiaan tai colonoskopiaan. Toivottavasti ei siis koskaan joudu!
Mun mielestä on aivan luonnollista jännittää ja pelätäkin tutkimuksissa. Kaipa ne uudet tilanteet aina jännittää, puhumattakaan siitä että kyseessä on oma terveys ja oma keho, joka joutuu koetukselle. Kyllä mua ainakin kipu pelottaa edelleen, vaikka vuosia oon lääkärissä juossut ja erilaisissa enemmän ja vähemmän kivuliaissa toimenpiteissä käynyt. Omaa oloani helpottaa kummasti, kun hoitohenkilökunnalle uskaltaa sanoa, että nyt muuten jännittää. Aina on suhtauduttu tosi ymmärtäväisesti, ystävälliset tädit on pitäny mua kädestä kun oon itkua tihrustanut 😀 Kuulemma nuoret ihmiset jännittääkin yleensä enemmän varsinkin sellasia tutkimuksia, mihin voi liittyä kipua. Pitää muistaa, että se oma terveys on tärkein, ja on jo iso askel, että ylipäänsä uskaltaa tutkimuksiin lähteä! 🙂
Minulla oli maaliskuussa magneettikuvaus jota jännitin aivan tajuttomasti. Olin ollut 2 kertaa aijemminkin magneetissa ja eihän se miltään tunnu mutta tällä kertaa jännitin ja pelkäsin niin paljon että tunsin fyysistä kipua ja pahaa oloa koska jännitin vain niin kovaa. Mutta selvisin! Ensi kerralla varmaan pitää vetää jotku rauhottavat että sinne uskallan… Ja kaikista oudointa on se että miksi nyt pelkäsin niin kovaa vaikka aijemmat kerrat ei ole olleet yhtään sen erikoisempia eikä niissä ole sattunut mitään epämiellyttävää tai kipeää. Ehkä se vaikutti että tiesin että niistä magneettikuvista löytyy jotain, niinkuin löytyikin.
Mua pelotti paksusuolen tähystys ihan hirveästi. Siihen sai etukäteen vähän rauhoittavaa, mutta annos taisi olla mulle liian pieni (tai pelko liian suuri :D), sillä se ei vaikuttanut muhun ollenkaan. Hyvin kuitenkin selvisin, ja kun toimenpide oli ohi, olin huojentunut ja ylpeä itsestäni 😀
Voi tiedän tunteen. Juuri odotan tietoa tulevasta…pelottaa ja itkettää.
Voimahali! <3
Voi tiedän tunteen. Juuri odotan tietoa tulevasta…pelottaa ja itkettää.
Voimahali! <3
Hyvä Iina, nyt tutkimus on ohi niin ei tarvii enää miettiä! Hahaha ja suklaalevy palkintona toimii kyllä tilanteessa kuin tilanteessa 😀
Mä olen joutunut lentämään useamman kerran kuukaudessa viimeisen vuoden aikana ja vaikka ennen en pelännyt lentämistä, niin nyt siitä on tulossa ikävä mörkö. Varsinkin nousuissa jännitän kamalasti, etenkin jos tuulee. Puristan käsinojia ja välillä muutama kyynelkin tulee automaattisesti. Tiedän, että pelko on todella typerä kun lentäminen nyt on yksi turvallisimmista matkustustavoista enkä halua pilata tulevaisuuden lomamatkoja sen takia, etten uskalla mennä koneeseen.
Tänään mulla on taas lento edessä ja koneeseen meen suklaalevyn turvin, se kyllä auttaa aina 😀 Ja jos ei ala lentojännitys pian helpottaa niin sitten menen vaikka terapiaan, mutta tämä ei ole kivaa. Ihanaa viikonloppua teidän perheelle!
Itseäni ei pelota mennä tutkimuksiin tai labraan, mutta onhan se aina vähän jännää ja suurin sy y minulla selvästi on juurikin se, että pelottaa mitä sieltä voi paljastua. Nyt ensimmäistä kertaa hermostuttaa, koska minut määrättiin vatsan ultraääneen, mutta ajan sain vasta parin kuukauden päähän.. ärsyttää kun ei voi heti hoitaa asiaa alta pois, vaikka haluaisi, vaan pitää vatvoa sitä päässä näinkin kauan.. no täytyy vaan yrittää parhaansa olla ajattelematta mokomaa :p ps. Sun ja oton blogit ja teidän koko perhe ovat ihan mahtavia! Toivon itselleni yhtä ihanaa samanlaista tasapainoista perhe-elämää ja kumppanuutta sitten kun sen aika koittaa minun osaltani ♡ 🙂
Minulle on jostain syystä tullut täällä ulkomailla asuessani sellanen paniikki lääkärille menosta, että hermostun ihan kauheasti vaikka kyseessä olisi joku ihan normi tarkastus! Haluaisin aina mieheni tulevan mukaan, minulle tuo turvallisuuden tunnetta tietää, että jos en ymmärrä jotain sanaa, hän osaa selittää minulle myöhemmin mitä se tarkoitti. Tämä hermostuneisuus siis vaikuttaa minuun ihan fyysisesti niin, että raskausaikana jouduin tarkkailuun kun syke oli aina lääkärissä aivan kauheissa lukemissa. Ostin sykemittarin kotiin ja seurasin sykettä kotona, jossa se oli aina aivan normaali. Onneksi lääkäri uskoi minua. Kauheasti nolottaa minuakin tällainen kun muuten olen niin ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Nyt tiedän jo, että menen ajan kanssa, että kerkeän istua alas ja hengittää syvään. Onneksi sinun koettelemus on ohi nyt <3
Mulla oli pitkään yksi rutiinitutkimus rästissä, koska jännitin sitä niin paljon etten vaan saanut aikaiseksi mennä. Ikinä ei oo ollut mitään lääkäripelkoa, eli tämä oli jostain syystä ainoa tapaus. Sairaalakammo mulla kylläkin on ollut jo useamman vuoden, en melkein pysty menemään yksin vaan tarvitsen tukijoukkoja.
Pelkääminen on ihan luonnollinen tunne eikä sitä kannata hävetä. Lääkärit kyllä ymmärtää sen pelon, ihan varmana et ollut ensimmäinen tutkimusta pelkäävä potilas.
Oma pelkoni ei oikeastaam liity lääkäriin mutta pelkään tosi paljon esiintymistä muille. Meillä oli tällä viikolla koulussa esitelmä mikä piti sitten esitellä muille luokkakavereille. Meitä oli paikalla minun ja kaverini lisäksi 5 plus meidän opettaja ja mä olin ihan kauhuissani. Vaikka kaikki oli tuttuja ja muutkin kertoi etteivät pidä esitelmien yms pitämisestä mutta mua vaan jännitti niin kamalasti vaik esitelmän aihekin oli tosi mieleinen ja tiesin siitä paljon. Kaikista eniten mua aina hävettää ku jännitän on se että mun naama ja kaula menee aina ihan punaseksi..vaik oisin muuten ihan rauhallinen ni toi sit aina paljastaa et jännitän hirveesti. Siksi inhoan noita tilanteita tosi paljon..ois helpompi käsitellä sitä jännitystä siinä tilanteessa jos se ei näkyis ulospäin.
Toivottavasti sulla on muuten kaikki hyvin! 🙂
Älä soimaa itseäsi, tuollainen on aivan inhimillinen reaktio 🙂
Mulla menee niin että jos nykyään joudun menemään lääkäriin niin tärisen ja pelkään. Viimeksi kun menin omalääkärin vastaanotolle niin meinasin pyörtyä bussipysäkille. Pelkäsin niin paljon.
Ja siis tämä tuntuu hassulta omalta kohdaltani, koska olen joutunut ramppaamaan lääkärissä hyvin paljon lapsesta saakka ja olen käynyt erilaisissa leikkauksissa, isoissakin reilusti yli 10 kertaa. Siksi tuntuu hölmöltä että pelkään pienempiäkin juttuja aina vaan enemmän. Mutta olen yrittänyt olla armollinen itselleni tässä asiassa 😀
Missä tutkimuksessa ikinä kävitkään, niin toivottavasti kaikki on kunnossa 🙂
Olen ollut keliaakikko 4 vuotta. Kun ensimmäisen kerran jouduin gastroskopiaan olin aivan paniikissa. Kun menin tutkimushuoneeseen ja näin kaikki laitteet aloin vain tärisemään ja hoitaja rauhoitteli minua. Onnistuin pysymään rauhallisena ja tutkimus oli ohi ennätysnopeasti, onneksi! Nyt 4 vuotta myöhemmin suoli on parantunut mutta tiedän että joudun gastroskopiaan vielä monesti elämäni aikana. Olen käynyt nyt 3 kertaa kyseisessä tutkimuksessa eikä se käy yhtään helpommaksi. Aina yhtä kamalaa, pelkkä ajatus tuo kylmät väreet.
Olen myös käynyt kolonoskopiassa ja siinä itse tutkimus ei ollut niin paha mutta tutkimukseen valmistautuminen oli jotain aivan hirveää. Jouduin juomaan jotain kamalaa paksua litkua ison määrän ja ensimmäinen lasi meni alas äkkiä mutta sitten alkoi tökkimään enkä pystynyt juomaan edes kaikkea mikä piti mutta se ei onneksi haitannut.
Siinä on kaksi kokemusta/tutkimusta mitä en haluaisi kokea uudelleen..
itse olen menossa luuydin tutkimuksiin ensi maanantaina ja jännitän asiaa aivan järjettömän paljon ja pelkään heidän löytävän jotain vakavaa.. en usko että olen koskaan jännitänyt mitään tutkimusta näin paljon!
Mun oikea polvi on reistaillut tosi pitkään (n.v2011->), kaaduin kotona ja se tais vaikuttaa aika paljon. Yhtenä päivänä sit päädyin menemään lääkäriin töiden puolesta ja siellä sit todettiin että röntgeniin pääset tunnin sisään, olin vaan että ok ja sitten kun huoneesta poistuin, tuli kamala paniikki. Oon aina pelänny kaikkia lääkäreitä (silmä korva hammas…iha mikä tahansa) ihan tajuttomasti. Noh, selvisin röntgenistä eikä löytyny mitään(ei helpottanut epätietosuutta). Epäilivät nivelsiteenkiinnikkeen tulehdusta/venähdystä mikälie, aina sitä kipua ei tunne, yleensä vain jos kävelen lättänillä kengillä tai istun polvet koukussa/kumarrun polvet koukussa. Mun piti vetää silloin 1vk mittanen buranakuuri 2-3krt päivässä, mutta huomasin ettei se auttanu ku sille särkyhetkelle, ja olin ihan lääkehöyryissä sen koko viikon, niin en tykänny yhtään 🙁
Nyt en sitä kipua edes nykyään tunne kun tosi harvoin, en tiedä oisko jopa parantumaan päin! 🙂 se kipu on ihan sietämätön: tosi kova vihlonta, ja jos sitä kipua yrittää löytää ”painelemalla” niin se vasta sattuukin, jos löytää sen kohdan. Mutten oo nyt varmaan 1,5vuoteen sitä sörkkinyt, parempi niin!
<3
no mä pelkään hanpaiden röntgenkuvausta enemmänku mitään, itken aina siellä 😀
Mua on kerran pelottanut lääkärisä niin paljon että itketti. Menin siis rinnassa olleen/olevan kyhmyn takia sinne ja vastassa oli aivan ihana naislääkäri joka otti mun huolen tosissaan eikä vähätellyt sitä… Ja siinä vaiheessa hanat aukes kun huoletti ja jännitti ihan sikana ja lääkäri lohdutteli että todennäköisesti kyse ei näin nuorella ole mistään vakavasta. Eikä kyllä ollutkaan, lääkäri laittoi mut mun oman mielenrauhan vuoksi vielä ultraankin missä sitten (joku k-pää lekuri…) varmistettiin diagnoosi.
Harmittaa kun en muista sen ihanan lääkärin nimeä, menisin uudestaankin hänen luo jos tulisi jotain vastaavaa huolta. Niin paljon noissa tilanteissa merkitsee se, että millaisen ihmisen kanssa sitä joutuu käymään läpi. Tsemppiä ja peukut ylös sulle, että uskalsit mennä ja pärjäsit hyvin! 🙂
Äidit ne vasta pelkureita onkin oli asia mikä hyvänsä. 🙂 Perus hammaslääkärikäynnilläkin mietitään että mitä jos mä kuolen tänne ja mun lapset jää ilman äitiä. Ihan normaalia pelkääminen on.
Niin tuttua, tavallaan helpottavaa lukea etten ole ihan ainoa johon iskee paniikki aina välillä. En pelkää lääkäriä muuten, mutta verikokeessa itken jo odotushuoneessa (noloa!!), jään hoitajan huoneen reunaan höpisemään etten pysty, käperryn tuolille enkä pysty ojentamaan kättäni. Olen nyt 22 ja kävin viime vuonna ensimmäisen kerran verikokeessa ikinä ilman vanhempiani, siis oikeasti. Normaali aikuinen ihminen. Tai siis muilta osin 😀 Tätä ennen kokeiltiin poikaystävän kanssa, ei onnistunut, koetta yritettiin jopa ottaa poikkeuksena sormenpäästä, mutta eihän siitä tarpeeksi verta saa. Lääkärit siis tosiaan tapaa vähän tällaisia haastavampiakin tapauksia, en voi oikeasti vieläkään uskoa miten edes rohkaistuin ja tilapäisessä mielenhäiriössä uskalsin ihan yksin mennä enkä edes itkenyt! 😀
Mua ei oo koskaan jännittäny mikään lääkärikäynti tms vaikka olen erilaisissa toimenpiteissä käyny,joskaan mulla ei koskaan oo ollu mitään vaarallista. Mut pelkääminen on ihan luonnollista ja ihmisellä on monia asioita,joita ei ole kokenut aikaisemmin ni sitte kokee niitä yllätyksiä omista reaktioistaan. Mua kuitenkin välillä pelottaa että mitä jos joku vaikee sairaus tms yhtäkkiä ilmestyy, mutta kai niitä on aika turha miettiä…
ja onhan sulla ja mullakin ja toivottavasti kaikilla joku läheinen joka auttaa jaksamaan jos tutkimustulokset olisikin yhtäkkiä huonoja. 🙂 ♡
Mun on pitänyt puolitoista vuotta varata aika hammaslääkäriin, että nyppäisivät loput kaksi viisaudenhammasta poies. No, enpä oo varannut, pelottaa liikaa. :–D Se toimenpide itsessään ei ollu viimeksi kovin kamala (vaikka laskin ensin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja), mutta sittenkun puudutus lakkasi ja tuli se särkyvaihe. Kolme päivää join pillimehua ja hedelmäkeittoa.
Itse pelkään neuloja/pistämistä kuollakseni. Toissapäivänä jouduin käymään verikokeissa ekaa kertaa ikinä ja vaikka yritin kuinka tsempata, niin itkuhan pääsi jo heti kun astuin toimenpidehuoneeseen. Paniikissa itkien ja täristen makasin siinä ja saivat otettua verikokeen, mutta jouduin olemaan vielä aloillani jonkin aikaa etten pyörtynyt. Onneksi sattui tuttu hoitaja paikalle, joka tuli juttelemaan ihan niitä näitä niin pystyin rauhoittumaan nopeammin.
Itse olen löytänyt niin hyvän ”vertaistuki”ryhmän facebookista. Siiellä on tosi helppo purkaa fiiliksiä ja jutella muiden ihmisten kanssa 🙂
Mulla ei tosiaankaan osaa pelottaa lääkärit/sairaalat… Päinvastoin, oon kakarasta asti aina kinunu pääsyä päivystykseen ja niin edelleen.. Leikkauksia on ollut lyhyen elämän aikana (vain) kaksi, silloin olen aina ollut silmät suurina katselemassa kaikkea. Ja ai sitä aikaa, kun keksin miten saan korvatulehduksen aikaan, tästä on siis jo useampi vuosi. Nykyään osaan hillitä sitä himoa, johtuisiko tuosta alan valinnasta jonka seurauksena olen joka päivä sairaalassa töitä tekemässä 😀 voin ainakin sanoa eläväni unelmaani 🙂 ainoa mitä pelkäsin enkä yksin voinut mennä oli ehkäisykapselin laitto.. Oli pakko raahata poikaystävä mukaan.. 😀
Mua ei niinkään pelota itse mennä lääkäriin, mutta eläinlääkäri. Käytiin nyt ensimmäistä kertaa uuden koiran kanssa eläinlääkärissä perjantaina, missä oon tietenkin viimeksi edesmenneen koirani kanssa käynyt. Ja edellisen koiran kanssa se viimeinen vuosi oli koko ajan pelonsekaisia tunteita täynnä, kun meni eläinlääkäriin. Pelkään sitä, että yhtäkkiä mulle sanotaankin, että nyt kaikki ei oo okei tai pahimmassa tapauksessa että koira tekee kuolemaa. Vaikka pennun kanssa tällainen olisikin aika harvinaista. Mutta perjantaina itketti ja pelotti. Onneksi käynti oli viidessä minuutissa ohi ja meni hyvin, vaikka ikävä entistä koiraa kohtaan palasikin taas. Toivotaan, että ell asiointi tästä taas helpottuisi, kun tulee niitä hyviäkin muistoja taas sitten. Toivon vain, ettei jouduta siihen tutkimushuoneeseen ainakaan ihan heti, jossa on ne kaikkein kipeimmät muistot.
Mulla on sama, että sit ainakin itken, jos saan ääneen lääkärille sanottua, että pelottaa tai jännittää. Ekan kerran verikokeessa 19-vuotiaana itkin hysteerisesti koko toimenpiteen ajan. Olin sillon hirveän kipeä ja toisella puolella maapalloa, joten se ei ehkä parantanut sitä tilannetta. Seuraavana vuonna multa leikattiin luomi kädestä ja itkin silloinkin alusta loppuun, ja ihana hoitaja pyyhki mun kyyneleitä aina välissä. Eikä mulla edes oo lääkäripelkoa! 😀 Ehkä se jännitys vaan laukeaa sit aina siellä lääkärissä itkuna.