Viikonloppu on vauhdissaan. Otto ja lapset siivoavat lastenhuonetta, ja mä otin oman hetken blogille. Kohta Otto tekee lasten kanssa ruokaa, ja mä kirjoitan edelleen. En voi olla kuuntelematta samalla, mitä ihania höpöjä juttuja lastenhuoneesta kuuluu. ”Zeldaa, komtsiga-kom-kom. Nu städar vi undan! Sit me saadaan maja, hipihipi nuu!”. Otto ja lapset rakentavat majaa kerrossänkyyn. Välillä pienempi pyytää että isi tekee hänestä makkaran, toisinsanoen käärii syliin ja kantaa häntä niinkuin vauvaa.

Meillä on oma arki, omat jutut ja omat rutiinit. Meidän perhe, se tuntuu vielä vuosienkin jälkeen ihan uskomattomalta kun pysähtyy yhtäkkiä miettimään. Meillä ihan oikeasti on yhdessä perhe, ja kaksi pientä makkaraa joista pitäisi kasvattaa fiksuja ihmisiä. Se on hemmetin iso vastuu. Mä tiedän kyllä että me händlätään tämä, lapset, minä ja Otto. Me ollaan tiimi, ja me pelataan loistavasti yhteen. Vaikka välillä tulee niitä hetkiä tai ajanjaksoja, kun kaikki on hankalaa, me kuitenkin aina muistetaan että me ollaan me.

Tämä kevät on ollut tähän astisen perhe-elämän vaativin oppitunti. Kaikki on heittänyt häränpyllyä, mennyt uusiksi ja kääntynyt ympäri takaisin. Meidän elämässä on tapahtunut maailman siisteimpiä asioita ikinä, ja samaan aikaan me ollaan kuitenkin stressattu, väsytty ja murehdittu. Silti kaiken sen keskeltä mä en muista niitä huonoja hetkiä, mä muistan ne hyvät hetket. Kun esikoinen sanoi ”Ei leikitä enää varg, kun se on liian hauskaa!”. Kun kuopus antoi mulle ainakin 38 pusua, sen jälkeen ainakin samanverran haleja, ja sitten vaihdettiin neniä. Kun me pompittiin yhdessä pomppulinnassa ja kiljuttiin niin että korvissa soi. Kun metrossa esikoinen sai ainakin puoli vaunua hymyilemään höpötyksillään, ja kun menin hakemaan lapsia päiväkodista ja he olivat oppineet heittämään koripallon koriin.

Tällä viikolla meidän harteilta on pudonnut taakka, joka niitä on tämän kevään ajan painanut. Nyt voi taas hengittää, kaikki on hyvin. Jotenkin sitä ei ole vaan vielä sisäistänyt. Eilen aloitettiin viikonloppu kiukuttelemalla toisillemme Oton kanssa. Ehkä se kaikki purkautui nyt, se kaikki mikä on pyrkinyt pintaan koko kevään, mutta joka ollaan vain määrätietoisesti sysätty sivuun ja menty apinanraivolla eteenpäin. Kiukuttelun jälkeen pyydettiin anteeksi, ja nautittiin vain toistemme seurasta lasten mentyä nukkumaan. Mietittiin että mitä hittoa me oikein kiukutellaan, kun kaikki on nyt hyvin, mitä jos vaan oltaisiin iloisia, tehtäis hyvää iltapalaa ja katsottaisiin sarjaa tabletilta.

Nyt vaan pitäisi vielä repäistä itsensä irti tästä keväästä, ja siirtyä kesään uudella fiiliksellä. Vasta nyt sen tajuaa, miten kovasti me ollaan tsempattu. Tämän kevään väsymystä ei nukuta pois yksillä päiväunilla, mutta mulla ei ole epäilystäkään etteikö se hälvenisi tästä kunhan saadaan kesäfiilis käyntiin. Suunnitelmissa siintää (toivottavasti) äkkilähtö, ja täydellinen rentoutuminen.

Tänään mä nauroin ekaa kertaa viikkoihin niin, että mun poskiin sattui ja meikit levisivät naurunkyyneleistä. Se tuntui niin hyvältä. Vaikka meidän kevät on ollut täynnä ihaniakin hetkiä, ja lapset ovat tuoneet iloa jokaiseen päivään, on ihana päästä lopullisesti irti näistä aikuisten murheista ja huutonauraa yhdessä lasten kanssa. Vaikka ulkona sataa vettä, pyykit odottavat koneessa kuivumaan laittoa ja kesälomaan on vielä kaksi viikkoa, juuri näin on hyvä. Meillä on koko kesä edessä, ja mä vannon että tästä tulee paras kesä ikinä.

Lastenhuoneesta huudellaan, ”Tule äiti leikkimääääääään. Me rakennetaan niin iso prinsessalinna legoista että mahdutaan ihan itse sinne!”. Tämä on pakko nähdä.

Kiitos kaikesta piristyksestä, tuesta ja kauniista sanoista joita olen teiltä saanut. Oman perheen lisäksi tämä blogi on yksi iso aurinko, joka teidän ansiosta valaisee sitä harmaintakin päivää. Ihanaa viikonloppua kaikille, olette ihan parhaita!