Lasten kanssa kotonaoloa on nyt puolitoista viikkoa takana. Samaan aikaan olen siis tehnyt töitä etänä, ja ollut kotiäitinä. Kotiäitiys on jees, etätyöt on jees, mutta yhdistelmä pidempään kuin yhden päivän? No ei ehkä ihan niin jees.

Ollaan me selvitty, ja tämän viikon osalta muut kuin blogityöt alkavat olla kasassa, mutta helppoa tämä ei ole ollut. Huono omatunto on ollut jatkuva seuralainen, ja riittämättömyys päällimmäinen tunne. En ole pitkään aikaan nukkunut näin huonosti, kun on sellainen olo että en tee tarpeeksi. Olen rytmittänyt päiviä niin että lapset ovat saaneet ulkoilla yhtä paljon kuin päiväkodissakin, ja olen jakanut töitä pienempiin pätkiin että olen välillä aina pitänyt taukoja ja leikkinyt lasten kanssa ja kokannut yhteisen lounaan, mutta silti mua on vaivannut se, että en ole heidän kanssaan täysillä.

Ensi viikolla se onneksi jatkuu, se ihan tavallinen arki. Päiväkoti ja toimistolla työskentely, ja mä odotan sitä enemmän kuin mitään pitkään aikaan. Arjen fiksuja rytmejä, rutiineja, rauhallisia metromatkoja ja touhukkaita aamuja. Iltapäiviä kun lapset kertovat mitä kaikkea siistiä ovat tehneet päiväkodissa, illan puistoreissuja kun voi keskittyä vain lapsiin, rauhallisia lounashetkiä Kallion lemppariravintoloissa ja työkavereita ja meidän hölmöjä läppiä. Ja ennenkaikkea täydellistä keskittymistä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Odotan sitä että viikot eivät ole puuroa, vaan on selkeä työviikko ja sitten on vapaapäivät ja viikonloppu joka tuntuu todelliselta juhlalta aina arjen keskellä. Kaipaan jopa selkeitä aamuherätyksiä ja aikatauluja, silloin olo on paljon tehokkaampi.

En tarkoita etteikö olisi ollut paljon ihaniakin hetkiä tässä kotona ollessa. On meillä ollut, paljonkin. Varsinkin ne hetket kun ollaan ulkoiltu tai ne hetket kun olen voinut täysillä heittäytyä lasten touhuihin ja höpötyksiin. Ne hetket, jotka meillä tavallisestikin on arjessa yhdessä, illat ja viikonloput. Ollaan leikitty merenneitoprinsessoja, pidetty leffailtaa, käyty leikkipuistossa kaveriperheen kanssa ja puhallettu saippuakuplia. Lapset ovat hienosti ymmärtäneet että mun pitää päivällä tehdä töitä, mutta silti musta on tuntunut pahalta heidän puolestaan.

Vaikka olenkin kokenut riittämättömyyden tunteita ja stressannut, olen maailman kiitollisin siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä etätöitä ja sopeuttaa työt siihen että lapsille ei ole hoitajaa kahdeksi viikoksi kun päiväkoti on vielä kiinni. On uskomattoman hienoa saada olla työssä jossa tällainen onnistuu, eikä aiheuta katastrofaalista tilannetta, vaikka vähän sumplimista vaatiikin. Ja vaikka tämä on välillä ollut rankkaa, olen silti onnellinen että sain viettää nämä kaksi viikkoa meidän maailman ihanimpien tyttöjen kanssa, sillä kaikesta huolimatta mulla tulee ihan varmasti ikävä heitä silloin kun itse olen töissä ja he päiväkodissa.

Ehkä jo ensi kesänä mullakin on kesäloma, jolloin otan rennosti ja heittäydyn lasten kanssa lomalle, se olisi aika ihanaa. Mutta nyt mä uskon puhuvani koko perheen puolesta, kun sanon että odotamme innolla syksyä ja arkea alkavaksi ihan jokainen. Eikä vähiten siksi, että kaupat ovat pullollaan ihania syysvaatteita ja tarhareppuja! Mutta ne mä säästän toiseen syksyfiilistelypostaukseen.

Onko siellä muita jotka odottavat töihin/kouluun paluuta tai arjen alkamista?