Kuvittele nukkuvasi sikeää unta, herätyskellokaan ei ole vielä soinut. Olet autuaan tietämätön kaikesta. Sitten kuulet heleän pienen unisen äänen. ”Äiti, minä katon sinua”. Avaat silmät, huomataksesi että tyttäresi naama on sentin päässä omastasi, ja hän todellakin katsoo sinua. Kaikessa absurdiudessaan varmaan paras herätys mitä olen koskaan saanut.
Kauankohan hän on tuijottanut mua siinä, ja miten hitsin hiljaa hän on siihen kömpinyt kun mä en ole huomannut mitään? Arki lasten kanssa on huvittavia tilanteita täynnä mutta tämä yltää kyllä ehdottomasti kärkikymmenikköön. Mitäpä siihen voi sanoa? ”Joo, katso vaan. Huomenta rakas!”. Kirkkaat siniset silmät lautasen kokoisina sentin päästä edelleen tujottaen hänkin vastasi että huomenta, ja antoi sen jälkeen pusun kainaloon. K-A-I-N-A-L-O-O-N. Lapselle kainalopusu voi olla kuulkaas vähintään yhtä hieno juttu kuin poskelle pussaaminen.
En vaihtaisi näitä hassuja hetkiä mihinkään, ne ovat yksi parhaita juttuja vanhemmuudessa. Lapset tuovat elämään niin paljon naurua, että jos nauru todella pidentää ikää, on mulla mahdollisuus nähdä vielä lapsenlapsenlapsenlapsetkin. Aina ei kehtaa nauraa päin naamaa, varsinkaan silloin kuin lapsi ihan tosissaan tekee jotain hassua ja on tekemisestään niin ylpeänä ja tärkeänä. Mutta ehkä se sisäinen naurukin pidentää ikää, ja se onnentunne minkä lapset elämään tuovat.
On suuri onni, että saa jakaa elämänsä näiden pienten höpöjen kanssa.
Hyvää huomenta ja ihanaa päivää kaikille <3
PS: Tekevätkö teidänkin lapset niin, että jos heillä on jotain asiaa ja et kuule sitä kunnolla koska olet vaikka vessassa, ja pyydät toistamaan kovempaa, he karjuvat äitiiiiiii minkä keuhkoistaan pääsevät ja sen jälkeen sanovat sen varsinaisen asian ihan yhtä hiljaa kuin ekallakin kerralla. Meidän lapset tekee, se on huvittavaa.