Lähestyvä Halloween sai mut miettimään meidän parisuhdetta. Ei siksi että oltaisiin tavattu Halloweenina, vaan siksi että me melkein tavattiin Halloweeninä 2010. Oltiin menossa samoihin Halloween-kotibileisiin, mun silloisen ystävän luokse. Tai mentiinkin, molemmat, mutta eri aikaan. Mä jäin odottelemaan hidastellutta kaveria Kamppiin, ja sillä aikaa Otto oli jo ehtinyt käydä niissä juhlissa ja lähteä pois ennenkuin itse saavuin paikalle. Oli varmaan vartista kiinni etteikö tavattu silloin.

Jos me oltaisiin tavattu silloin, olisikohan kaikki mennyt eri tavalla? Oltaisiinkohan me ihastuttu toisiimme, alettu seurustelemaan ja perustettu perhe? Sitä ei voi tietää. Ja jossittelu on ihan turhaa. Saan vaan olla onnellinen siitä että kaikki sitä seuraavat Halloweenit olen saanut viettää Oton kanssa yhdessä. Tänä vuonna me vietetään jo viidettä yhteistä kauhujuhlaa. Joka vuosi ei olla Halloweenia juhlittu, mutta yhdessä ollaan oltu aina.

Me ollaan Oton kanssa aika yhteenhitsautuneita. Alusta asti ollaan yritetty löytää ne parhaat tavat toimia yhdessä, ja se on ollutkin meidän kantava voima. Ollaan aina ajateltu että tehdään elämästä mieluummin mukavaa kummallekin yhteisesti, eikä niin että ajettaisiin molemmat omaa etua suhteessa. En tiedä miten me ollaan tämä asia hiffattu jo silloin vuosia sitten, koska kuitenkin ihmisinä ollaan kasvettu niin paljon näiden vuosien aikana, ja ollaan oltu melko lapsia molemmat silloin kun ollaan tutustuttu. Kun kaikki muu naurattaa siinä, millainen viisi vuotta sitten on ollut, niin tuosta asiasta voi olla ylpeä ja onnellinen.

Kun alusta asti on rakentanut suhdetta oikealle pohjalle, ei tarvitse alkaa nyt toivomaan että voi kun toi ja toi asia muuttuisi tai katumaan sitä ettei viisi vuotta sitten sanonut mitään ja vieläkin ärsyttää samat asiat. Ei ärsytä. Kaikesta voi puhua, ja jos joku asia ärsyttää niin se ärsytys kestää vuosien sijaan pikemminkin minuutin, sen hetken että siitä asiasta saa sanottua.

Ennen me oltiin tosi erilaisia luonteelta, kiinnostuksenkohteilta ja oikeastaan melkein kaikessa. Vaikka ei koskaan tietoisesti olla pyritty muuttumaan toistemme kaltaisiksi, mä huomaan että todella monissa asioissa me ollaan ikäänkuin sulauduttu yhteen. En tiedä mitä ihmettä mulle on tapahtunut, mutta mä nykyään innostun itse Anime-sarjoista. Siis joita ennen pidin maailman turhimpina, tylsimpinä ja ärsyttävimpinä katsottavina ja hihittelin Oton innostukselle. Mä olen katsonut jo useamman sarjan loppuun, ja saatan jopa itse ehdottaa Animen katsomista. Nykyään mä nautin siitä kun katson piirrettyä lentopalloa, enpä olisi ikinä voinut kuvitella. Oton ansiosta olen päässyt yli omista rajoittuneista näkemyksistäni ja saanut jotain uutta ja siistiä tilalle. En usko että yksin olisin osannut kiinnostua esimerkiksi Animesta ikinä.

Vaikka olen Oton kautta löytänyt paljon uusia kiinnostuksenkohteita, en silti koe että minä, tai kumpikaan meistä, olisi kuitenkaan luopunut niistä omista jutuista. Otto pelaa edelleen, siihen mä en ainakaan vielä ole hurahtanut. Ja mä edelleen luen kirjoja ja lehtiä, bloggaan ja seuraan kaikkea muotiin liittyvää. Mun kautta Otto on taas innostunut vaatteista ja asusteista, kun hän ennen käytti pelkkiä bändipaitoja ja samoja pillifarkkuja. Ehkä avainsana on se että kumpikaan ei ole koskaan väkisin tuputtanut omia juttujaan toiselle, vaan kun on vuosien aikana huomannut toiselle tärkeät asiat, on itsekin vaan kiinnostunut niistä.

Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole sellaisia harrastuksia, jotka veisivät säännöllisesti pois kotoa. Mulla on toki työn kautta jonkin verran tapahtumia ja iltamenoja, mutta muuten me pyritään viettämään mahdollisimman paljon aikaa kotona, koska nautitaan siitä. Ja vaikka ollaankin molemmat paljon kotona, me tehdään niitä omia juttuja eikä kyhjötetä kylki kyljessä kokoajan, vaikka se ihanaa olisikin. Kesällä jotkut pitivät mua naurettavana, kun kirjoitin että mulle tulee ikävä Ottoa kun hän lähtee kahden päivän mökkireissulle. En vaan ymmärrä että miksi? Mitä väliä sillä on jos ikävöi ja kaipaa toista ihmistä vierelleen, kunhan sitä ei tee toista syyllistäen tai rajoittaen? Meillä ikävä on molemminpuolista, eikä niin että toinen olisi vaan toisesta riippuvainen.

Meidän kahden suurin yhdistävä tekijä on kyllä varmasti kollektiivinen urpous. Yksi ilta me naurettiin varmaan viisi minuuttia sille kuinka ärsyttävää oli kun telkkarin valo heijastui meidän molempien nenästä. Siis maailman hölmöin juttu, mutta yhdessä siitä irtosi huumoria. Joku varmaan muistaa vielä kuinka viime vuonna(?) kerroin että me puhuttiin toisillemme laulamalla kaikki Frozenin ”Do u wanna build a snowman”in sävelellä. No, me tehdään sitä vieläkin aina välillä. Ihan parasta, ja lapsia naurattaa.

Parin viikon takainen Lontoon reissu oli kyllä ehdottomasti yksi kivoimpia juttuja mitä ollaan yhdessä tehty. Se oli pisin aika mitä ollaan vietetty kahdestaan sitten syyskuun 2011. Vaikka samaan aikaan oli ihan huikeaa olla kahdestaan ja vaan höpöttää rauhassa, me kyllä yhdessä mietittiin aina välillä (:usein) miten ikävä on lapsia ja miten kiva lasten kanssa olisi käydä siellä ja täällä.

Parisuhteen toimivuus on tärkeää, mutta tärkeää on myös se että kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä ja ollaan samoilla linjoilla. Jos meillä olisi ihan erilaiset toimintaperiaatteet, eihän vanhemmuudesta tulisi mitään. Joitakin näkemyseroja meillä joskus on, mutta niistäkin selviää keskustelemalla. Joskus kyse on vaan siitä että tarkoitetaan samaa asiaa, mutta ilmaistaan se eri tavalla. Sitten nauretaan lopuksi että ”No sitähän mäkin kokoajan yritin sanoa”. Vaikka kuinka hyvin tuntee toisen, niin ei silti aina vaan osaa lukea ajatuksia ja siksi se asioista puhuminen on niin tärkeää.

Otossa on ihanaa se että hän ei koskaan säästele kehuja tai rakkaudenosoituksia, eikä pelkää näyttää tunteitaan. Hän uskaltaa kertoa mulle kuinka onnellinen on siitä mitä meillä on yhdessä, ja kuinka paljon rakastaa mua. Sama tietysti toisinkin päin. Hän huomioi mua kaikessa, ja vaikka Otolla olisi kuinka rankka viikko töissä, niin jos mä tulen kipeäksi ottaa hän kaiken mahdollisen hoitaakseen, ruoanlaitosta tanssiin kuskaamiseen, kauppareissusta lasten iltasatuun ja mulle teen keittämiseen ja yllärisuklaan ostamiseen. Juuri niinkuin tällä viikolla.

Mä en missään nimessä toivo että Otto tulee kipeäksi, mutta haluan päästä antamaan vähän hellyyttä ja huolenpitoa takaisinkin. Heti kun paranen, on mun vuoro hemmotella Ottoa. Kelpaisikohan herralle peli-ilta, chilihodarit ja hänen valitsema leffa? Toivottavasti <3

Mä yritän parannella itseäni tästä ekasta syysflunssasta, jotta olen lauantaina sitten toimintakunnossa kun on Indiedaysin Inspiration Day ja Blog awardsit! Onneksi kirjoitin tämän postauksen loppua lukuunottamatta jo ennen sairastumista valmiiksi, sillä juuri nyt kuume sahaa ylös alas ja on ihan kökkö olo. Onneksi Blog Awardsit on naamiaiset niin saa maskeerata flunssan jäljet ronskilla kädellä piiloon jos on tarvetta, terveisin mustat silmäjätesäkit polvissa asti ja kirkkaanpunainen nenä.

Postauksen kuvitus by Tiara.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille!