Sisaruksista ja ainoista lapsista

15.03.2016

Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?


59 Responses to “Sisaruksista ja ainoista lapsista”

  1. Jenna sanoo:

    Minä en ikimaailmassa voisi kuvitella elämää ilman sisaruksia. Onneksi minulla on niitä useampikin :) Meillä on 3 vuotias poika ja nyt jälkeenpäin mua harmittaa ihan hirveästi, ettei olla vielä hankittu toista lasta. Musta olisi ihana jos pojalla ois sisarus pienellä ikäerolla. Mutta yksinkertasesti poika on ollut sen verran haastava, etten olisi jaksanut toista lasta siinä samalla. Jälkeenpäin kyllä mietin, että jos ois tehty toinen lapsi pienellä ikäerolla niin ”pahin” ois jo takana. Kun aika on oikea, haluan ehdottomasti lisää lapsia. Musta olis hirveää jos mun lapsi ei saisi koskaan sisaruksia, koska mulla itsellä niitä on. Mutta vielähän tuota kerkeää, kun ikää on vasta 23 ;) Minulla on oman siskoni kanssa ikäeroa 3.5 vuotta ja olemme tosi läheisiä. Muut sisarukset ovatkin sitten 17–> nuorempia :D

  2. Isabella sanoo:

    Mulla on 1v ja 3kk nuorempi sisko ja oon todellakinonnellinen että hän on olemassa. Niinku yks ihminen kerran sano että sisarussuhteet on elämän pisimpiä suhteita kun kasvetaan lapsista asti yhdessä. :)

  3. Tiina sanoo:

    Hyvä kirjoitus :)

    Meillä on yksi lapsi eikä enempää tule. Joskus halusin kaksi, joskus mies halusi kaksi, mutta aina me haluttiin sitä eri aikaan. Jos oltaisiin yritetty toista, olisin halunnut ikäeroa olevan reilusti alle kolme vuotta. Nyt tytär on 4. Lisäksi asumme 60-neliöisessä kolmiossa ja tähän mielestämme mahtuu hyvin kolmestaan, huonosti neljästään eikä varaa isompaan asuntoon ole. Muutenkin taloudellinen tilanne pysyy paremmin hallinnassa kolmihenkisenä perheenä.

    Raskausaika oli hankala ja jos toisen kohdalla se olisi samanlainen tai pahempi, en varmaan selviäisi, koska pitäisi saada hoidettua esikoinen siinä samalla. Lisäksi sairastamani masennus vaikeuttaa elämää jo nyt, niin en edes halua kuvitella, miten raskaalta arki tuntuisi kahden lapsen kohdalla, jos niitä riitoja ja kinaamista olisi paljon.

    Meillä on vain yksi lapsi ihan järkisyistä. Joillekin sukulaisille ja tutuille meidän yksilapsisuus on ongelma koska ”ainoat lapset ovat pilalle lellittyjä ja yksinäisiä”. Me kuitenkin ajatellaan asiaa järjen kautta eikä pelkästään tunteilla ja siksi näin on parempi. Jokainen tehköön tyylillään :)

  4. Ihana teksti, olet niin kypsä ja viisas äiti. Uskomattomalta tuntuu, että ette saaneet äitisi kanssa apua. Hyvin selvisit!

  5. Lapsetonko? sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Mä olen 4:stä lapsesta vanhin ja rakastan mun sisaruksia ja olen onnelline, että meitä on niin monta. Lapsena en ehkä aina ollut, ainakaan silloin kun jouduin jakamaan huonetta ja leluja ja vaatteita ja vanhempien huomiota. Joskus ärsytti ihan hirveästi se, että ei voitu reissata ulkomailla tai aina edes kotimaassa niinkuin kavereiden perheet, koska meitä oli niin monta ja iso osa vanhempien palkasta meni meidän ruokiin, vaatteisiin, leluihin, lääkkeisiin ja talolainaan. Enää en sitä
    harmittele yhtään. Olen nyt aikuisiällä matkustellut sitten senkin edestä ja saanut reissuista varmasti irti eri tavalla kuin lapsena olisin saanut.

    Mä, me halutaan lapsia. En tiedä voidaanko koskaan niitä saada. Mutta jos voidaan niin haluaisin enemmän kuin yhden. 3 ois ehkä meidän ideaaliluku, mutta oltais kiitollisia edes siitä yhdestä. Mistä sitäkään tietää vaikka niitä tulisikin kerralla se 5! Ajattelen sisaruudesta aika samalla tavalla kuin sä, ne tukee vaikeina hetkinä ja kokee sitä perhettä samalla tavalla, tavalla jolla kukaan muu ei meidän perhettä voi kokea. Ja ne aiheuttaa harmaita hiuksia, kiukunpuuskia ja krokotiilinkyyneleitä, nuo ärsyttävät mutta sitäkin rakkaimmat sisarukset.

    Ikäerosta vielä sen verran, että mulla ja mun nuorimmalla sisaruksella on ikäeroa 7 vuotta. Läheisimmät meistä on ehdottomasti 2 keskimmäistä keskenään, joilla on ikäeroa vain vajaa 2 vuotta. Se on aika semmonen ikäero, että vielä teininäkin koetaan samoja asioita ja elämä on pitkään samankaltaista, näillä kahdella on lapsesta asti ollut sama kaveripiiri ja harrastukset. Itse 3:n, 4:n ja 7 vuoden ikäerot ovat olleet sen verran isoja, että on ollut jo niitä omia juttuja paljon enemmän.

    Tulipas pitkä kommentti. Kaikesta omasta kokemuksesta huolimatta olen sitä mieltä, että kukaan ei voi sanoa mikä on millekin perheelle paras ikäraja, lapsiluku tai niiden olemattomuus näin pariskunnan itse niin tahtoessa. Jotta ei siis tuomita tai arvostella toista ennenkuin ollaan sen toisen saappaissa kuljettu.

  6. Ansku sanoo:

    Mun elämään on kuulunut aina mun äidin serkku joka on ainoa lapsi. Hän ei saanut lapsia ja hänen miehensä on kuollut aikoja sitten, ikääkin kohta 90 että ystävätkin alkavat olla siirtyneet tuonpuoleisen. Hän on todella yksin, mutta hänellä on tietty meidän perhe. Ilman meitä, hän olisi ypöyksin joulut ja juhannukset. Aika surullinen ajatus! Siksi olen niin onnellinen että meitä on neljä lasta, on iso tukiverkko johon pehmeästi pyllähtää vaikeuksien yllättäessä. Serkuksiakin on kertynyt jo 7 ja heistä on kyllä kivasti seuraa toisilleen. Olen aina halunnut minimissään kaksi mutta mielellään neljä lasta. Mutta katsotaan tän ensimmäisen vauvavuoden jälkeen mitä sitten haluaa :-D ikäeroista ajattelen että ehkä 2+2 eli kaksi lyhyellä ja sitten myöhemmin taas kaksi lyhyellä ikäerolla. Itse olen perheen iltatähti. Se on tuonut rikkautta kun on seurannut sisarusten elämää ja oppinut siitä paljon, mutta toisaalta asuin yksin kotona äidin kanssa viimeiset 7 vuotta johon mahtui parikin masennusjaksoa ja jouduin myös vastuuseen taloudesta ja arjesta.

  7. Mamma sanoo:

    Mietin, onkohan helpompi ”tehdä” toinen lapsi pienellä ikäerolla, kun/jos ensimmäisen lapsen vauva-aika on ollut helppoa? Näin luulen. Ja ilmeisesti teilläkin juuri näin. Meillä ensimmäisen vauvavuosi takana ja olen saanut nukuttua vasta pari kuukautta vähemmällä kuin kymmenellä herätyksellä yössä! :D

  8. Milja sanoo:

    Mä olen ite monilapsisesta perheestä. Meitä on minä + neljä muuta, kaksi nuorinta isän jälkimmäisestä avioliitosta. Mulla on mun isosiskoon ja vanhimpaan pikkuveljeen molempiin ikäeroa vuosi ja seitsemän kuukautta.

    Siksi mä voin kuvitella itseni tulevaisuudessa kahden tai viiden lapsen äitinä. Sen ehdottomasti tiedän, että en halua vain yhtä.

    Murros-/teini-ikä oli hirveää aikaa kun en tullut toimeen siskon ja veljen kanssa, mutta näihin kahteen nuorimmaiseen on ollut aina hyvät välit. Nuorimpaan on 10vuoden ikäero, joten sen takia hän on ollut aina erityisen rakas ja vielä tänäkin päivänä (täyttää 11 kesällä) mun silmissä hän on pienen pieni veli.

    Mulla on aina siis ollut elämässä ihminen, jonka kanssa jakaa kaikki. Vanhemmalla iällä oon oppinut luottamaan kuin parhaaseen ystävään ja tiedän et molemminpuolinen olkapään tarve välillä sisarusten kesken.

  9. Sinttu sanoo:

    Hyvä kirjoitus, Iina!
    Itsekin olen miettinyt tätä aihetta usein ja hartaasti. Mulla on kohta 2,5 -vuotias poika, enkä oikein tiedä, onko lisää lapsia tulossa. Itselläni on sisaruksia ja aika suurestakin ikäerosta huolimatta meillä on hyvin läheiset välit ja olen heistä hyvin kiitollinen.
    Koska itselläni on niin positiiviset kokemukset sisaruksisrani, haluaisin suoda saman ilon myös omalle pojalleni. Mieltäni kuitenkin vaivaa kysymys; olisiko musta siihen, kun tämän yhdenkin kanssa olen välillä ihan burnoutin partaalla? Ja koskaanhan ei voi tietää, millaiset välit omilla lapsillani tulisi olemaan; tappelisivatko he aina ja kaikesta vai olisivatko he parhaat kaverukset?
    En myöskään haluaisi lapsille isoa ikäeroa, joten jos lisää lapsia vielä haluan, alkaisi hetki olla käsillä. En vain ole varma, olenko valmis ottamaan riskin oman jaksamiseni kannalta.
    Kinkkinen juttu, joka toivottavasti selkiytyy lähiaikoina.
    Ja Iina, olet ihan mahtava persoona ja äiti!

  10. Kia sanoo:

    Aivan ihana teksti taas jälleen kerran. Minulla on sisaruksia ja olen heistä tajuttoman kiitollinen. Etenkin siskoni kanssa (ikäeroa 2,5 vuotta) olemme olleet ja tulemme olemaan toivottavasti aina yhtä läheisiä. En olisi voinut kuvitellakaan kokevani äidin sairautta ja poismenoa ilman siskoani. Mielestäni sisarukset ovat rikkaus ja jos minulla on mahdollisuus saada lapsia tulevaisuudessa, haluan varmastikin ainakin kaksi lasta.

  11. Jm sanoo:

    Mulla oli sisko, hänen valinnastaan ei olla oltu moneen vuoteen tekemissä. Puolisisko siis, lapsena oltu tosi läheisiä ja hän oli mulle teininäkin vielä tuki ja turva. Mutta asiat ei mene aina kuin strömsössä. Ei mua muuten haittaa (tiedän että parempi näin ja oma elämä helpompaa) mutta meillä on suht samanikäiset lapset jotka ovat toistensa ainoita serkkuja ja harmittaa että lapset eivät tule tosiaan näkemään vaikka kuinka haluaisin :(

  12. siiri sanoo:

    Hei voisitko kirjoittaa noista lasten eroista enemmän? Toinen haluaa nukkua vain yhdessä asennnossa, toinen syö vähän toinen paljon yms? :D

  13. Salla sanoo:

    mulla ja pikkuveljelläni on ikäeroa vuosi ja kolme kuukautta. meidänkin ikäeroa on kauhisteltu moneen otteeseen, esimerkiksi mummini toimesta, mutta mä oon kokenut saaneeni siitä vain pelkkää hyvää.
    oltiin/ollaan tosi erilaisia: mä oon vauvasta pitäen ollut rauhallinen ja velipoika kovin temperamenttinen. itse viihdyn parhaiten yksin, hän taas inhoaa yksinoloa.
    pienen ikäeron ansiosta ollaan tosi läheisiä, ainakin nykyään. meillä on yhteisiä juttuja ja huumorintaju on samanakaltainen. lisäksi perheen lomamatkoilla ja sukujuhlissa veljestä on ollut seuraa.
    pienenä olin melko ujo ja hän taas rohkea, mikä loi turvaa. oltiin myös oikea kauhukaksikko; joko tapeltiin rajusti tai keksittiin metkuja yhdessä, eikä mummikaan suostunut meitä samaan aikaan luokseen majoittamaan.
    kummallakin oli omat lelunsa, mulla barbieni ja nukkeni, hänellä autonsa ja junaratansa, joten niistäkään ei tullut kiistaa. siskon kanssa tilanne olisi takuulla ollut erilainen.
    tällä hetkellä toivoisin omien mahdollisten lapsieni ikäeron olevan myös hyvin pieni, max kaksi vuotta.
    p.s. kiitos laadukkaasta blogistasi, pidin myös puolisosi kirjoituksista kovasti. suloiset lapsetkin teillä on!

  14. Minävaan sanoo:

    Tosi hyvä postaus. Itse oon ainoa lapsi ja musta on aina vähän hassua kun joku sanoo, että ”Ai sulla ei oo sisaruksia, mä en kyllä osaisi kuvitella elämää ilman sisaruksia”, no niin, en mäkään osaisi sisarusten kanssa. :D Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen, joten on vaikea kaivata jotain mitä ei ole. Tai totta kai mäkin joskus mietin sitä omien vanhempien vanhuutta ja sitä, että kuinka siitä selviää yksin, mutta toisaalta ei sisaruskaan välttämättä korjaisi tilannetta ja ei elämää voi suunnitella muutenkaan valmiiksi.
    Samoin tämä stereotypinen ”ainoa lapsi on aina lellitty ja itsekäs”. En tiedä kuinka vakuuttavaa on sanoa näin, mutta mä en ainakaan koe olevani kumpaakaan, enkä ole saanut sellaista palautetta muiltakaan. Päinvastoin, musta kasvoi ihan empaattinen ja fiksu tyttö ilman sisaruksiakin. Aika moni juttu mistä kirjoitit kuulostaa muutenkin tutulta. Vanhempien jakamaton huomio on ollut lapsena tärkeää ja mielikuvituskin on kehittynyt hyvin omia lekkejä lekkiessä. Ja kyllä vanhemmat panosti siihen, että serkut ja kaverit olivat opettamassa vuorovaikutustaitoja ja isompana sain valita aina lomalla kaverin mukaan kylpylään/mökille. Eli kyllä se on kuitenkin niin paljon vanhemmista kiinni, että millaisia lapsia kasvaa, eikä siitä sisarusten määrästä. Tunnen tosi lellittyjä ja nenäkkäitä tyyppejä, joilla on sisaruksia ja ja vastaavasti taas tosi hyviä tyyppejä, jotka on ainokaisia.
    Jos mulle joskus lapsia suodaan, niin tietenkin ns. ”ihanne” olisi, että olisi ainakin kaksi lasta, jotka voisivat sitten jakaa asioita toisilleen ja kasvaa yhdessä. Mutta mulla on ainokaisena lapsena kasvamisesta kuitenkin niin paljon positiivista sanottavaa, että en koe sitäkään ollenkaan huonona vaihtoehtona. Kaikki tekee omat valinnat ja kaikkien valinnat on hyviä.
    Ja pakko vielä sanoa, että hirvittää, ettette ole saaneet apua teidän silloiseen tilanteeseen, 14-vuotiashan on vielä ihan lapsi. Kohtuuttoman paljon vastuuta noin nuorelle tytölle. Mutta hyvin sä oot näyttänyt kääntävän sen voimavaraksi ja nykyään pärjäät upeasti, go sinä! :)

  15. Johanna sanoo:

    Meillä on 4 poikaa, ja 1 tyttö. 3 ekaa poikaa ova syntyneet 9.12.11, 11.12.12 ja 21.12.13. Tyttö syntyi yhden keskenmenon jälkeen 8.5.15 ja nuorin keskosena (raskausmyrkytyksen takia) 11.2.16 ja on siis vielä keskolassa kasvamassa. Mutta en osaa kuvitella elämää ilman jatkuvaa kaaosta – joka ei lopulta edes oikeastaan ole niin kaaos, mitä ulkopuolisen silmiin saattaa näyttää tai vaikuttaa. :D En väitä, että ois helppoa – on helppoja päiviä ja vaikeita päiviä. Mutta tämäkin on tottumis/haluamis/asennekysymys ja mun mielestä pieni hullunmylly on ihan kivaa. Enkä halua (ainakaan toistaiseksi) olla päättämässä, mikä on hyvä lapsiluku. Katsotaan, milloin mitta tulee täyteen – tai biologia puuttuu peliin ja pistää stopin :D
    Ja ei, meidän lapset ei kärsi puutteesta ja saavat uusiakin vaatteita, leluja jne vaikka paljon kierrätetäänkin – joku tätäkin puolta kuitenkin miettii. :D

  16. Jenna sanoo:

    Ihana kirjoitus! Itsekin katson juuri vierestä kuinka iskä ja äiskä hoitavat omia äitejään. On se rankkaa vaikka molemmilla on 4 sisarusta. Itse onneksi omistan siskon jonka kanssa sitten voidaan tulevaisuudessa kahdestaan hoitaa vanhempia. Meillä on siskon kanssa 6 vuotta ikäeroa, hän on mua nuorempi. Koen, että sain itsekkin olla lapsi pidempää ja leikkiä hyvin mielin siskon kanssa. Ollaan kyllä kaksi niin erilaista persoonaa, mutta ollaan silti välillä niin samanlaisia. Ollaan itseasiassa läheisempiä oltu sen jälkeen kun muutin pois kotoa opintojen perässä, ei tarvi liikaa katella toisen naamaa ;). Ja onhan se siskoki jo lähes täysi-ikäinen niin on murkkuikä ja uhmat käyty läpi.

    Mutta joo, sisko on paras vaikka nuorempana se oli välillä niin ärsyttävä ja rasittava :D.

  17. J sanoo:

    Todella hyvä postaus! Hyvä, että käsittelet asioita monesta eri näkökulmasta (-:
    Olen itse vanhin lapsi ja minulla ja pikkuveljelläni on alle vuosi ikäeroa. Olimme lapsena todella läheisiä ja tuntui, että aina oli joku jakamassa niin ilot kuin surutkin! Tämän lisäksi äitini ja mummini olivat samaan aikaan raskaana, joten minulla on n. 3kk nuorempi eno, joka hänkin tuntui kuin veljeltä!
    14 vuotiaana sain pikkusiskon ja kolme vuotta myöhemmin toisen. Suuri ikäero ei ole haitannut, vaan olen kokenut sen myönteisenä. Sitä kautta olen itse saannut tutustua turvallisesti siihen vastuuseen, mitä pienestä lapsesta tulee ottaa.

  18. minävain sanoo:

    Itselläni on pikkuveli ja meillä on ikäeroa 8 vuotta. Se on samaan aikaan hyvä ja huono juttu. Kahdeksan vuotta vanhempien jakamatonta huomiota ja sitten syntyi veli: tällä tytöllä oli opeteltavaa siinä kuin monessa muussakin asiassa. Mutta olin ylpeä isosisko ja hoidon veljeäni mielelläni, joten olin vanhemmilleni suuri apu kun telmin taaperon kanssa. Sanoisin teille, että älkää miettikö liikaa lasten ikäeroa. Minun ja veljeni suhde on varmasti erilainen kuin mitä se olisi ollut jos ikäeroa olisi ollut vain pari vuotta, mutta me olemme rakentaneet oman toimivan suhteemme. Kinastelemme totta kai, mutta veljestä on myös aika hienoa kun siskolla on oma kämppä ja hän voi kuskata ajokortillisena treeneihin. Meillä ei ollut samalla tavalla yhteisiä leikkejä, mutta me keksimme yhteisiä asioita joita sitten touhusimme. Ja iänmyötä suhteemme muuttuu koko ajan (: mutta turhaan ei tarvitse miettiä, että liian suuri ikäero haittaisi sisarussuhdetta sen enempää kuin pieni ikäero.

  19. Heidi sanoo:

    Todellla hyvä kirjoitus, harvoin kommentoin, mutta nyt haluan myös jakaa omat juttuni. :) Mä oon ainut lapsi, pienempänä yhdessä vaiheessa, taisin olla ala-asteella, halusin isoveljen, mutta tämäkin oli siitä kun perhetutun vanhempi poika oli sillä hetkellä mulle kuin isoveli, mutta pelkästään se että tiedostin ettei hän ollut biologisesti isoveli niin se ei vaan riittänyt. Nykyään tuo ajatus naurattaa. :)
    Itsellä on yksi lapsi, enempää ei myöskään tule. Joskus olin päättänyt että jos lapsia tulee niin se on yksi ja adoptoin. Tällä hetkellä olen niin onnellinen, että lapseni on biologisesti omani eikä niin että olisin adoptoinut, mutta uskon, että olisin silloinkin ollut onnellinen adoptoidusta lapsesta kuin nyt biologisestani, mutta erilailla. :)
    Mieheni haluaisi toisen, minä en. Yksi riittää minulle loistavasti. Syitä riittää paljonkin, miksen halua enempää, mutta suurimpana on raskaus ja synnytys. En pelkää niitä, mutta en vain halua enää ikinä tuntea niitä kipuja mitä niiden aikana tunsin. Se ei vaan ole sen arvoista. Ehkä hieman tylyä, mutta sen verran rakastan itseäni. :)

  20. mari sanoo:

    Olen itse ainoa lapsi ja pian kahden tyttären äiti, ja kirjoittamasi ajatukset kuulostavat aivan omiltani! Etenkin tuo ”pelko” ajasta, jolloin omat vanhemmat ovat niin vanhoja, etteivät pärjää enää yksin, koskettaa, sillä omani ovat eronneet eikä kumpikaan ole uudessa liitossa. Olen siis näillä näkymin totaalisen yksin heidän hoidon kanssaan ja välillä stressaan asiaa jo nyt (todellista hetkessä elämistä :D) – jopa niin, että yksi yö googletin hautajaisten hintoja!

    Ahdingossani lohduttaudun aina ajatuksella, että eipä ne sisaruksetkaan olisi välttämättä jakamassa automaattisesti (hoito)vastuuta, joten sinänsä tyhmää kaivata olematonta. Ja lisäksi olen nähnyt sivusta todella karuja tapauksia, joissa keski-ikäiset ihmiset katkoo sisaruussuhteitaan perintöriitojen takia. Onneksi samaa ei tule tapahtumaan ikinä mulle!

  21. Janika sanoo:

    Aah yksi mun lempiaiheista! Mulla on jollakin tapaa omakohtaista kokemusta kaikista em. perhemalleista, satun meinaan olemaan perheen ainoa lapsi, perheen nuorimmainen lapsi, perheen vanhin lapsi, perheen keskimmäinen lapsi, isosisko ja pikkusisko. Olen äitini ainokainen ja vanhempieni eron koittaessa vain viikkoja syntymäni jälkeen, olimme muutaman vuoden kahden. Isäni on hankkinut vanhempieni eron jälkeen uuden perheen ja tämän perheen kautta minulla on pikkusiskoja jotka ovat elämääkin rakkaampia. Kun olimme muutaman vuoden olleet äidin kanssa kahden, äitini rakastui uudestaan mieheen jolla oli ennestään kaksi minua vanhempaa lasta. Aikojen saatossa meistä tuli äärimmäisen tiivis uusioperhe ja tällä hetkellä isosiskoni on paras ystäväni.
    Olen siis äitini ainoa, isäni vanhin ja ihanan uusioperheeni nuorin.
    Lapsuuteni on ollut värikäs ja kaikki perhemallit ovat tulleet tutuiksi, silti en voi sanoa että mikään niistä olisi toistaan parempi. Uskon siihen että elämä kantaa ja perhe tehkööt itse päätöksensä lapsiluvun suhteen. Pääasia on että lapsella on rakastava ja tukea antava koti!

  22. Mimmi sanoo:

    Mulla on kaks pikkusiskoa, toinen 3 ja toinen 7 vuotta mua nuorempia. Vanhemman pikkusiskon kanssa tappelin pienempänä ihan hirveesti mutta en nyt enää juur koskaan aikuisiässä. Nuoremman siskon kanssa en ole tapellut juur koskaan, oon sen aina laittanut ikäeron piikkiin. Siskot on ollu mulle aivan korvaamaton voimavara, mutta oli mun elämässä vaihe, kun itse olin 10-vuotias ja kannoin huolen siskoistani kuin kolmas vanhempi. Oman koulun jälkeen hain toisen iltapäiväkerhosta ja toisen päiväkodista, vein kotiin ja tein ruokaa. Leikin ja kylvetin ja peittelin sänkyyn. Vanhemmat tulivat kotiin vasta kun siskot olivat jo nukkumassa ja olin itse rättiväsyneenä nukahtanut koulukirjan päälle kun yritin vielä tunnollisesti tehdä läksyjä. Silloin tuntui että olisi niin paljon helpompaa jos meitä olisikin ollut vain yksi. En siitä huolimatta IKINÄ antaisi kumpaakaan siskoani pois, rakastan heitä enemmän kun mitään ja en selviäisi elämästä ilman heitä ❤

  23. Henni sanoo:

    Mulla on neljä vuotta nuorempi pikkusisko. Ajattelin aiemmin aina että ikäero on liikaa ja kun mie teen lapsia, niin teen ne peräkkäin. Neljä vuotta on paljon, mutta nyt kolmekymppisenä se ei ole enää mitään. Lapsena leikittiin jonku aikaa yhdessä, mutta sitte mie kasvoin isoksi ja meidän leikit ja jutut kasvo erilleen. Molemmilla oli omat harrastukset. Siskolla liikuntaharrastukset ja mulla hevosharrastus. Nykyään voin sanoa, että se sisko on tärkeintä maailmassa. Vaikka juttelen ja hengailen enemmän kavereiden kanssa, niin sisko on aina se jolle voi kertoa asiat ja luottaa sataprosenttisesti. Sisko on se joka ei jätä tai petä, sisko on se joka on aina minun puolella, vaikka tapahtuis mitä ikävää.

    Nyt mulla on oma lapsi. Puolen vuoden ikäinen ja ajatukset ikäerosta kummasti muuttuneet. Raskaus ja synnytys on minun kokemuksen mukaan rankkoja ja ehkä jollain tapaa ikäviä asoita. Tietty on ihana että tulee lapsi, mutta ei se helppoa ole. Ja palautuminen tästä rankasta vuodesta on kanssa yksi projekti. Haluan ehdottomasti lisää lapsia, ehkä yhden, mutta en todellakaan ole valmis kaikkeen uudelleen VIELÄ. Jotenki sitä ajattelee, että hullua tehdä toinen perään. Pakkohan tästä on toipua muutama vuosi. Ajatella itseä, eikä lasten ikäeroa. Mutta täytyy muistaa, että jokainen raskaus, synnytys, palautuminen ja lapsi on erilaisia. Se mitä on minun ja minun perheen ajatuksia, voi olla toisilla eri tavalla.

    Sinun tytöillä tulee varmaan olemaan aina tosi läheiset välit. Mulla on kaksi vuoden ikäerolla olevaa kaveria ja ne on toisillensa kyllä kaikki kaikessa, vaikka eivät sitä välttämättä ite tiedosta.

  24. kata sanoo:

    Yhteiskunnassa on asiat kyllä pahasti pielessä kun 14-vuotias joutuu hoitamaan äitiään, ja joissain tapauksissa vielä paljon nuoremmatkin. Mahtavaa että olet selvinnyt, mutta kenenkään ei tarvitsisi pystyä selviämään. Lapsen tehtävä ei ole huolehtia vanhemmistaan kun on itse vielä lapsi.

    Lapsiluku on tosiaan henkilökohtainen asia, ja koska lapsen hankinnan syyt ovat aina itsekkäät, ei esimerkiksi sen kummemmasta itsekkyydestä voi syyttää jos tiedostaa jaksamisensa riittävän vain yhteen lapseen, tai ei halua ollenkaan omia lapsia.

    Itsekin ainioana lapsena koen että muu sosiaalistaminen on ainoalle(kin) lapselle tärkeää. Itse sain ihanan paljon virikkeitä ja tekemistä, mutta vanhempani eivät olleet kovin seurallisia joten leikki-iän jälkeen minua kannustettiin hieman liian vähän ihmisten pariin ja tämä on aiheuttanut ongelmia myöhemmin elämässä. Huomaan olevani aika erakko ja ihmissuhdetaidoiltani keskivertoa huonompi.

    Teidän tytöillä näyttää olevan kovin mukavsa yhdessä,kinasteluhan kuuluu toki asiaan! Toivottavasti välit säilyvät vielä isompanakin. Kahdessa lapsosessa on varmaan ihan tarpeeksi kasvatettavaa, mutta jännä ajatus että kun olette noin nuoria, ehditte vielä tehdä lisääkin lapsia pitkänkin ajan päästä niin halutessanne :)

  25. Jex sanoo:

    Pakko kommentoida tuosta oman vanhemman hoitamisesta. Mun äidillä on 6 sisarusta ja hän yksinään hoitaa äitiään. Vaikka osa sisaruksista asuisi myös samalla paikkakunnalla, on kaikki hoitaminen mun äidin vastuulla.
    Onneksi kuitenkaan muut ei pidä sitä itsestäänselvyytenä vaan kiittelevät äitiä siitä kun jaksaa hoitaa mutta kyllä se vähän täältä sivustakatsottuna epäreilulta näyttää.
    Ja sittentaas, jos mulla olisi lapsia, ja sittenkun tarvitsisin hoitoa, en todellakaan odottaisi heiltä/häneltä mitään apua. Hoitokotiin vaan, sitähän varten ne ovat. Antaa niiden elää omaa elämää.

  26. Kristy sanoo:

    No teit niin tai näin, elämä menee miten menee näissä asioissa. Täytyy vaan toivoa parasta ja tehdä vanhempana parhaansa.

    Itse olen kolmelapsisen perheen esikoinen ja olen aina, lapsesta saakka vähän salaa toivonnut olevani ainoa lapsi. Suorastaan kadehdin niitä ystäviäni, jotka ovat saaneet kasvaa ainoina.

    Välini sisaruksiini ovat aina olleet hyvät. Emme ole parhaita ystäviä emmekä edes pienenä viettäneet kamalasti aikaa yhdessä – ellei ollut pakko esim kun lähdettiin mökille/lomamatkalle, jossa muuta seuraa ei ollut. Leikimme kyllä hauskoja leikkejä ja niistä on hyvät muistot. Tosin paremmin muistan tekemiseni parhaiden ystävieni kanssa ajalta ennen kouluikää.

    Vanhempamme ovat aina kohdelleet meitä tasapuolisesti, tukeneet harrastuksiamme ja yrittäneet antaa myös sitä kahdenkeskistä laatuaikaa ilman muita sisaruksia. Emme koskaan menneet päiväkotiin, äidilläni oli mahdollisuus jäädä kotiin hoitamaan. Asuimme alueella, joka oli täynnä kotiäitejä lapsineen ja arki oli mahtavaa lapsen näkökulmasta, aivan luksusta. Leikimme pienestä pitäen eri kaveriporukoissa sisarusten kanssa, meillä oli kaikilla omanlaiset ystävät ja omat porukat. Erinäisissä harrastuskerhoissa kävimme, kaikki eri kerhoissa. Emme vain olleet kiinnostuneet samoista harrastuksista/kerhoista.

    Olemme kuitenkin kaikki niin erilaisia, emmekä oikeastaan aikuisina sisarusporukassa keksi mitään puhuttavaa. ”Hieno sää”, ”mitä kuuluu?”, ”mites töissä menee?”, sen syvällisempiä keskusteluja emme oikeastaan käy. Näemmä ristiäisissä, jouluna ja kun äiti ja isä kutsuvat kaikki kylään. Olen tilanteeseen täysin tyytyväinen. Tottakai toivon että sisaruksilla on kaikki hyvin, pysyvät terveinä ja perheensä voivat hyvin jne, mutta paljon läheisemmät suhteet minulla on esimerkiksi ystäviini. Meillä kaikilla sisaruksilla näitä ystävyyssuhteita on säilynyt sieltä vaippaikäisestä asti näihin päiviin.

    Se miksi toivon välillä (salaa) olevani ainoa lapsi, johtuu pitkälti siitä, että erilaiset sisarukseni tulevat varmasti aiheuttamaan haasteita esim. vanhempieni kuoltua. Perinnönjako, vanhempien rakkaan talon ja kesäpaikan tulevaisuus heidän kuoltuaan. Tiedän jo nyt että yksi haluaa myydä kaiken, toinen purkaa ja rakentaa uutta päälle, yksi haluaa säilyttää muistojen takia sellaisenaan – ei tietenkään mahdollisuutta toteuttaa näitä kaikkia. Myös lapsena jäi moni asia tekemättä ja kokematta, koska kolmelle on vaikeampi toteuttaa näitä mahdollisuuksia kuin yhdelle. Jo esim matkustaminen on kolmen kanssa kalliimpaa ja vaikeampaa kuin yhden lapsen kanssa olisi ollut.

    Itselläni on kaksi lasta ja kolmas tulossa. Suunnitelma oli yksi lapsi, mutta mieheni kanssa menimme niin sekaisin ekasta, että oli pakko saada lisää… Onneksi meille lisää lapsia suotiinkin. Tietysti teen kaikkeni, että omille lapsilleni suhteet sisaruksiin tulisivat enemmän rakastaviksi ja lämpimiksi, mutta niin tekivät omatkin vanhempani. Aika näyttää :)

  27. Nimetön sanoo:

    Miten kaunis kirjoitus! <3 Omaan sisarusporukkaani kuuluu minä ja neljä sisarusta, ensimmäiset kaksi eri isältä, kuin me kolme jälkimmäistä. Koskaan kuitenkaan "puolisisaruus" ei ole vaikuttanut väleihimme, enkä oikeastaan koskaan ole heitä sisarpuolina kokenutkaan tai edes kutsunut. Tälläkin hetkellä viisikkomme on niin tiivis kuin olla ja voi ja olen niin onnekas sen suhteen. Kahteen pikkusiskooni ikäero on vain vuosi, ja toiseen neljä vuotta ja heidän kanssaan olenkin pääasiassa kasvanut, jakanut elämäni ja sen hyvät ja huonot puolet. Vanhempiin sisaruksiini ikäero harppaakin jo 10 ja 15 vuotta ja meidän kohdalla kaikki on silti niinkuin pitääkin. Kun me kolme olimme pieniä, vanhin siskoni hoiti meitä kuin omiaan ja vaikka 10 vuotta vanhemman isoveljen suhteen olimme hänen teiniaikoinaan lähinnä ärsyttäviä pikkuriiviöitä, syveni suhteemme paljon sen jälkeen kun meille lisää ikää tuli. Tiedostan, että joissakin perheissä isot ikäerot voivat vaikuttaa myös negatiivisesti, mutta meidän kohdalla niin ei ole käynyt, onneksi. Siksi en voi kuin rohkaista niitä, jotka ison ikäeron takia lapsen saamista epäröivät. Joka tavasta (1 lapsi vai useampi, pieni vai suuri ikäero..) varmasti löytyvät niin hyvät, kuin ne huonotkin puolensa (niin kuin myös meidän ison sisarusporukan tilanteessamme), mutta tavasta riippumatta, uskon, että hyviä puolia löytyy aina enemmän! :)

  28. Meidän esikoisella ja kaksostytöillä on ikäeroa vuosi ja kymmenen kuukautta. Me saatiin kuulla ihan todella paljon järkyttyneitä ajatuksia tutuilta ja tuntemattomilta. Toki tietoisesti valittiin pieni ikäero ensimmäisen ja toisen välille, mutta niinkuin sanoit, aina ei voi valita. Elämä yllättää ja tulikin kaksoset! Mitäpä siinä kauhistelemaan, kaikesta selviää oikealla asenteella. On ollut rankkkaakin, mutta ne hyvät hetket palkitsee, enkä vaihtaisi päivääkään!

    Lapsiluku tosiaan on jokaisen henkilökohtainen asia, ja itseäni henk koht ärsyttää utelut ”lasten tekemisestä”, oli niitä sitten ennestään yksi, kaksi tai kolme. Tai ei yhtään.

    Kiva postaus joka tapauksessa!

  29. Sannak sanoo:

    Itselläni ei lapsia vielä ole ja jos luoja suo toivon kahta tai kolmea mutta yksikin on siunaus!

    Minulla on isosisko jonka kanssa ikäeroa on 1v ja 2kk hän on vanhempi, sekä veli tasan 3v nuorempi.
    Nämä ikäerot ovat itsestäni tuntuneet täydellisiltä enkä voisi muuta toivoa. Siskon kanssa on erittäin läheiset välit ja olemme olleet tukena ja leikkikavereina toisillemme. Pikkuveljen ja itseni välillä ei ole yhtään liian iso ikäero. Kun siskoni ”teinistyi” todella aikaisin ja minä olin nolo pikkusisko niin minulla oli leikkikaverina ihana 3v nuorempi veli ja naapurit vuoden nuorempia :)

    Haaveillahan saa vaikkei mitään voi elämässä päättää. Minä olen kuvitellut, että ehkä esikoisen jälkeen olisi 2v ikäeroa ja sitten taas 2v.. en tiedä yhtään jos joskus lapsia saan niin miten sitten on realistisinta :)

    Aivan ihania kuvia lapsista ja sinusta!!

  30. Miia sanoo:

    Hieno teksti niin yksi- kuin monilapsisesta perheestä! Halusin kertoa tähän tarinan omasta lapsuudestani, kun vanhemmat olivat yrittäjiä ja kutakuinkin naimisissa työnsä kanssa 24/7. Meitä sisaruksia oli neljä ja ikäeroa kuopuksella ja esikoisella 10 vuotta. Kaikki menivät tarhaan siinä 4 vuoden iässä, mutta saimme touhuta paljon keskenämme ja esikoinen vahti nuorempiensa perään kun vanhemmilla ei tähän ollut aikaa. Kyllähän sitä tapeltiin ja itkettiin ja rikottiin toisten leluja, mutta samalla opittiin paljon jakamisesta ja yhteistyöstä ja itsenäisyydestä.
    Mulla ei oo mitään yksilapsisia perheitä vastaan, mutta tietenkin sitä toivoo, että vanhemmat muistaa kohtuullisuuden rajat siinä, miten paljon lapselle annetaan periksi. Omaan tuttavapiiriin kuuluu monia ainoita lapsia, jotka ovat saaneet kaiken mitä ovat ikinä halunneet ja käyttäytyvät sen mukaisesti kuin kaiken pitäisi sujua heidän pillinsä mukaan. Onneksi kaikille ei käy näin :) Mukavaa kevättä sinulle, blogisi on ihana! <3

  31. Amanda sanoo:

    Hyvä kirjoitus!

    Mä olen ikionnellinen mun veljestä, joka on mua viisi vuotta nuorempi. Mun veli ja hänen tyttöystävänsä ovat mun parhaat ystävät. Oon viettänyt vuosia elämästäni ilman kavereita ja ystäviä ja niitä vuosia en olisi varmaan selvinnyt ilman veljeä tai koiraani. Jotkut kauhistelee mun ja veljen ikäeroa, mutta itselle ei tulisi mieleenkään valittaa. Mulla on myös viisi (mikäli oikein muistan) enkelisisarusta tähtenä taivaalla.

    Tuli tuosta viimeisestä kappaleesta mieleen omat koirat, omia lapsia kun ei ole. Mäkin luulin olevani ihan kokenut koiranomistaja, kun koira oli ollut kymmenen vuotta, mutta toisen tullessa tuntuikin, etten osaa enää yhtään mitään ja kaikki menee eri tavalla kuin ensimmäisen kanssa. :D Luonteeltaan hekin kuin yö ja päivä.

  32. st.brigitten sanoo:

    Mä olen niin ikuisesti kiitollinen että mulla on sisaruksia. Meillä on ollut niin rankka lapsuus, etten varmaan olisi selvinnyt yksin. Monet itkut on etenkin vuotta vanhemman siskon kanssa itketty ja on niin helppoa, kun toinen tietää ilman sanoja jo, mitä toinen tarkoittaa. Edelleen näin aikuisena ja aivan eri elämäntilanteissa ollaan yhtä paita ja peppu kuin lapsena. Tietää sen, että tapahtui mitä tahansa niin sisarukset on tukena.

    Meillä on tosiaan nämä kolme lasta kahden vuoden ikäeroilla.mitään ei olla suunniteltu, ovat tulleet kun ovat tulleet. Sinänsä helppoa kun menevät toisinaan tavallaan siinä samassa, mutta ottavat toki yhteen ja lähtemiset ym raskaampaa. Silti sanoisin että useamman kanssa on helpompaa kuin yhden:aina on leikkikaveri omasta takaa. Vieläkin oltaisiin valmiita ottamaan vastaan lisääkin lapsia, mutta valitettavasti nämä asiat eivät ole omassa kädessä :(

    Mun mies on ainoa lapsi ja kärsinyt siitä paljon. On monesti sanonut, että onneksi omilla lapsilla on sisaruksia:) ovat nuo sisarukset vaan niin suuri rikkaus!

  33. Hanna sanoo:

    Mulla on itellä paljon sisaruksia ja oon ite nuorin, isosiskooni on ikäeroa 4,5v ja se on aina tuntunut paljolta. Me ei koskaan leikitty yhdessä kun oli niin eri mielenkiinnonkohteet eli sinällään koin olevani aika yksinäinen lapsi vaikka sisaruksia onkin.

    Omat lapseni on 2,5v (7v ja 4v) ikäerolla syntyneet pojat ja enempää ei haluta. Me halutaan olla näille kahdelle hyvät vanhemmat ja näihin meillä voimavarat riittää kun meillä ei tukiverkkoja ole.

  34. nipa sanoo:

    mulla on 2,5v nuorempi sisko, me oltiin tosi läheisiä nuorempana, mut iskän kuolemaan jälkeen 2005, me kasvettiin erilleen… asuttiin samassa talossa ku kotona viel asuttiin, mut se oli pelkkää tappelua sillon ja on edelleen ku nähään. Nykyään nähdään enää vaan jouluna ja sillonki ollaan saman pöydän ääressä vaan jouluruoalla ja lahjojenjaossa. se mua harmittaa ihan älyttömästi! Oon yrittäny kysyy et mitä kävi sillon, mut se ei suostu puhumaan! toivon et saatas joskus välit taas kuntoon, varsinkin nyt ku meille syntyy kesällä ensimmäinen muksu.

  35. ReeLee sanoo:

    Halaus sinulle!!! Oon koulutuspäivässä ja käsiteltävä aihe ei koske mun työkuvaa, joten selailen nettiä kännykällä. Sitten tuli tämä teksti vastaan, kiitos siitä. Mulla meni ihan kylmät väreet koko kropassa, kun luin sun äidistä ja siitä miten ette ole saaneet apua! Ei teini-ikäisen pidä pärjätä yksin ilman apua jos vanhempi sairastaa!! :(
    Mutta tähän lapsiasiaan. Meillä on yksi lapsi ja kovasti ollaan mietitty mahdollista toista lasta. En tiedä. Olen itse isosta perheestä ja tiedän miten ihanaa on kun on sisaruksia! Toisaalta haluaisin toisen lapsen, mutta toisaalta yksinkin riittää. Mies on ainut lapsi ja hän on ehkä enemmän yhden lapsen kannalla. Ja kun niitä lapsia ei tehdä vaan niitä saadaan, eihän sitä tiedä voimmeko saada enää toista lasta. Olen koittanut lukea paljon yksi lapsi vs kaksi lasta, mutta eihän ne muiden kokemukset ja mielipiteet kerro sitä mikä on meidän perheelle paras ratkaisu!! Mutta kun en minä tiedä mitä tehdä… Ehkä annan ajan kulua ja mietitään asiaa mieheni kanssa myöhemmin uudelleen.

  36. Heidi sanoo:

    Ihailen sua tosi paljon, oot huikea! Samoin sun lapset ja Otto. :) Blogista paistaa joka postauksesta läpi se miten ihana äiti olet sun lapsille. Sun lapset on onnekkaita, kun saavat kasvaa noin hyväksyvässä, rakastavassa ja turvallisessa kodissa.

    Ihanaa nähdä myös se, miten paljon raskaita asioita sun elämään on kuulunut, ja silti oot pärjännyt. Hurjaa joutua jo 14-vuotiaana olosuhteiden pakosta hoitamaan kotia.. Silti selvisit ja olet nyt noin hienossa elämäntilanteessa. :)

  37. Amanda sanoo:

    Mulla on itselläni todella läheinen pikkusisko, ja joskus haaveenani oli saada ehdottomasti ainakin se kaksi lasta, siis ihan vähintään! Mieheni oli ainoana lapsena kanssani samoilla linjoilla; päätettiin että tehdään nyt kaksi lasta parin vuoden ikäerolla ja katotaan sitten vähän myöhemmin kolmatta.

    Saimme kuitenkin huomata ettei niitä lapsia niin vaan tehty, ei edes sitä ensimmäistä. Meillä kesti yli vuosi raskautua ja nyt kun meillä on vihdoin tämä ihana 2v poika kotona, en ”uskalla” enää ajatella lapsilukua. Olen niin äärettömän kiitollinen, että lopulta monien kuukausien yritysten jälkeen meillä viimein tärppäsi ja saatiin terve lapsi. Samalla kuitenkin katosi se haave suurperheestä; emme kumpikaan rohkene yrittää toista lasta mitenkään tosissamme, koska se raskautumisen odottaminen oli meille niin hirveän raskasta henkisesti.

    Katsellaan siis täällä päivä kerrallaan. Ilman ehkäiysyä mennään ja jos se suurperhe on sitten tullakseen niin tulkoon! Nyt en enää ota asiasta stressiä, vaan nautin tästä ihanasta aarteestamme 100% kiitollisena. Kaikki on hyvin näin.

  38. Marjah sanoo:

    Kiitos tekstistä! Meillä on kaksoset jotka syntyivät pikkukeskosina ja sitten juniori joka syntyi kun tytöt olivat 2 vuotiaita. Kuten joku kirjoitti, en osaisi minäkään elää ilman tätä kaaosta. Tosin, kaksoset on nyt 16 vee ja juniori kohta 14 vee. En sitten tiedä edes mitä tekisin kun lähtevät lukion jälkeen omille teilleen, huh huh… Mä luulen että jokaisella on omannäköisenstä perhe ja elämä ja just hyvä niin. Lapsettomuus on kipeä ja raskas asia ja tuhannesti aina toivon näille perheille sitä perheenlisäystä, kyllä! Iloa sinne perhearkeen!

  39. Laura sanoo:

    moi! tosi hyvä postaus jälleen kerran :) mun perheeseen kuuluu iskä, äiti ja 9 sisarusta. (vanhin 18v, nuorin 6v.) ite oon toisiks vanhin ja tottunut pienestä pitäen siihen suurperheen arkeen. jännä miten monesti yleistetään että suurperheissä lapset voi huonosti ja ihminen jolla ei oo sisaruksia, ei osaa jakaa mitään jne. on totta että kun on sisaruksia, oppii jakamaan sen myötä paljon, varsinkin kun on monta pikkusisarusta, sen ymmärtää jo nuorena että ite voi vanhempana odottaa hetken. toisaalta ainut lapsi voi oppia jakamista ja toisten huomioimista vaikka nyt sielä päiväkodissa. mä oon onnellinen jokaisesta mun sisaruksesta ja siitä miten hyvät välit mulla on jokaiseen. ollaan aina saatu kaikki tarpeellinen ja tunnettu olomme turvalliseks. loppujen lopuksi pääasia on se että lapsi saa kokea turvallisen ja rakastavan lapsuuden, oli sitten perhe minkä kokoinen/minkälainen tahansa. erilaisuus on rikkaus, on hienoa että on niin ykslapsisia kuin yksitoistalapsisia perheitä olemas :) toivoisin et meihin joilla on oikeesti monta sisarusta, suhtauduttais kohteliaasti eikä alettais heti vauhkoomaan et kamala miten monta. yhtälailla toivon että myös niille oltais ystävällisiä, joilla ei oo tää ”perus” kaks lasta kahen vuoden ikäerolla, vaan vaikkapa vain se ainokainen. mun toive ois vähän vanhempana saada monta lasta, mutta ite ajattelen ettei lasten saaminen oo itsestäänselvää. siks en ikinä sano että ”teen/haluan niin ja niin monta lasta tälläsellä ja tollasella ikäerolla”. :) ihanaa ja aurinkoista kevättä<3

  40. Jenni sanoo:

    Asiaan liittymättä: mistä tuo sun ihana raitaneule on ostettu? :)

  41. Mulla ja mun veljellä on 9-vuoden ikäero, joka tietty omasta mielestäni tuntuu täydelliselle, varsinkin,kun minä ´´sain/saan” olla se pienempi! :D Mulla on syntymästä asti ollut äidin lisäksi veli, joka rakastaa ja pitää huolen, auttaa, lohduttaa ja viihdyttää. Veli joka pitää puoliani aina. Veli johon turvautua.
    Kuitenkin olen saanut myös kokea samaan aikaan sitä, että olen lapsuusaikani ainoa lapsi, yksikään vaatteni ei ole sisaruksen vanha, ei tarvinut jakaa leluja ja äidin huomiokin oli aika pitkälti minun oma (teini ikäinen jätkä ei kaipaa niin paljon huomiota, kuin pieni lapsi). Ja no, oikeastaan kaikki esillesi tuomat pointit siitä kun on ainoa lapsi. Erona vaan se, että en mä oikeasti ollut :D
    Ja kyllä mulla oli veljestä välillä leikkikaveriakin, kun hän oli kotona. Hänelle oli ihan sama vaikka kavereita ärsytti tällainen pieni leikkien sotkija, hän silti valitsi aina minut ykkösenä, kaverin päätös jäädäkkö vai lähteä :)

    Mun elämän yksi, voisiko sanoa surkeimpia? hetkiä oli se, kun olin kuusi vuotias, veljeni siis sen viisitoista ja hän muutti pois kotoa (Kouvolasta Helsinkiin) se oli mulle tosi kova paikka. Ja jo silloin päätin, että mä lähden perään heti kun vaan voin! Ja niin mä teinkin, kun peruskoulu oli käyty lähdin tänne pääkaupunkiseudulle opiskelee :) Ja edelleen hän on niin kovin rakas. Nyt vaan välimatka kasvoi taas, kun hän muutti naisen perässä tampereelle, tekee pahaa, mutta tottakai mulle tärkeintä on se, että hän on onnellinen!

    Itse ajattelen, että kukin pari itse parhaiten tietää mikä on paras lapsiluku itselle ja millä ikäeroilla! Minä itse ajattelen, että paras ikäero on just joku 6-9 vuotta ekan ja tokan välillä ainakin ja tähän itsekin pyrin, sais oltua pienemmän kanssa sitten kotona kun tuo esikoinen aloittaa eskaria ja koulutaivalta (ei tarvitsis olla aamuisin eikä iltapäivisin yksin/ip kerhoissa) ja sais tarvittaessa saatettua ja haettuakin koulusta :)
    Toisen ja kolmannen taas ehkä haluaisin vähän lyhyemmällä ikäerolla (en ole miettinyt sen tarkemmin – sit kun hyvältä tuntuis) koska haluan kuitenkin ehtiä tehdä lapsilukuni täyteen suht nuorena.

    Tää olikin kyllä paljon ajastuksia herättelevä postaus, vaikka kyllähän näitä miettii, mutta jotenkin asiat selkiytyi hurjasti kun rupesi niitä ihan tähän kirjottaa :D

  42. nuppu sanoo:

    Meitä on sisaruksia 10 ja ikähaarukalla 32-11 eli ikäeroja on 1-4v.
    En oo ikinä kokenut sitä haittana, en vaikka riitelisi tai olisi saanut jotain asiaa vähemmän.
    Meillä on monesti tapana ostaa sille uutta jolta puuttu jokin mutta taas seuraavalla kerralla toinen saa, ei kukaan jää vähemmälle asioissa joita tarvitsee. Meillä ei raha ole ollut kovin iso asia elämässä sen takia kun sitä ei oo ollut turhaksi asti. Puhelimiin ja tärkeisiin asioihin on panostettu ja harrastaakkin on saanut mutta muut asiat on jäänyt toissijaiseksi. Shoppailun oon oppinut vasta nyt täysikäsenä. Kirpparit on suurimmanosan tärkeä juttu, vois laskea mulla jo harrastukseksi. Oon kiitollinen että meillä on suuresta perheestä huolimatta opetettu että kaikki on yksilöitä, työnteko on tärkeää ja toisten kunnioitus on iso asia. Vaikka kuulutaan osa uskoon ja osa arvoista tulee sitä kautta, saadaan tehdä omat valinnat elämän suhteen ja käytöstavat on opetettu pienenä. On ainakin ympäri suomea majapaikka jos lähtee reissuun :D
    Saan varmaan ikuisesti kuulla ihmettelyä perheen koosta mutta mulle jokainen on ollut niin iso apu vaikeina aikoina ja jokaiselle voit laittaa viestiä vaikka keskiyöllä jos tulee hätä. Isälle ja äitille kuuluu iso kiitos että on jaksanut tätä apinalaumaa kasvattaa samoilla säännöillä ja ollaan me ihan hyviä tyyppejä kaikki :D Suku on toiselta puolelta myös iso ja serkut on kans tosi läheisiä, joitakin näkee ehkä vuodessa kerran tai harvemmin mutta juttuun tullaan siitäkin huolimatta. En osaa ykslapsiseen perheeseen kommentoida mitään mutta ehkä jossain asioissa pääsee helpommalla esim matkustukseen ei tarvi kolmea autoa. :D

  43. Mielettömän upea teksti, joka pisti itsenikin ajattelemaan ja joissain kohdissa meinasi olla itkukin lähellä.
    Itse en ole koskaan kokenut tuota ainoana lapsena oloa. Tai noh, en muista siitä mitään, kun se oli se elämän ensimmäinen vuosi ja seitsemän kuukautta, jonka verran minulla ja vanhimmalla pikkuveljelläni on ikäeroa. Tässä vuosien kuluessa niitä pikkuveljiä on sitten siunaantunutkin seitsemän kappaletta. Ei. En ole lestadiolainen. Vanhempani ovat eronneet ja saaneet kumpikin lapsia uusien kumppaniensa kanssa. Vanhimpana lapsena, varsinkin niiden kaikkein pienimpien veljien kaitseminen on ollut minun vastuullani. Tässä yksi syy, miksi oman lapsen saaminen ei pelottanut koskaan. Vauvanhoidon perusjutut on iskostettu selkärankaan, vaikka ensimmäistä kertaa mukaan tuli se kaikki muu, mikä kuuluu olennaisena osana vanhemmuuteen.
    Me ollaan, varsinkin niiden kahden vanhemman sisaruksen kanssa, tapeltu, sovittu, liittouduttu, leikitty yhdessä, kiusattu yhdessä ja tehty vaikka mitä sellaista, mikä kuuluu sisaruuteen. Toisen kanssa löysimme toisemme vasta aikuisiällä ja tulimme sisaruuden lisäksi ystäviksi. Toisen kanssa taas välit rikkoutuivat moneksi vuodeksi, mutta ovat nyt minun vauvani myötä ruvenneet elpymään. Nyt nämä kaksi vanhempaa ovat minun tyttöni kummeja ja nuoremmat tappelevat siitä, kuka saa hoitaa vauvaa seuraavaksi. <3 Oli tosi hieno pointti sanoa, että sisarukset jakavat sen taakan, mitä tulee omiin vanhempiin. Mutta minä voin olla myös tavattoman hyvillä mielin, koska jos minulle sattuu jotain, tytöllä on ihan helvetinmoinen tukiverkosto ympärillä, eikä hän ole koskaan yksin. Oma typykkäni on viittä vailla kolme kuukautta ja minusta on kesällä tulossa ensimmäistä kertaa täti ja tämä syntymätön pikku typykkä pääsee osaksi tätä todella isoa, meluisaa ja rakastavaa perhettä.
    Minulle taas on ollut alusta asti selvää, että lapsia tulee useampi kuin yksi. Harmittaa vain, että sectiohaavan vuoksi joudumme odottamaan vuoden ja ikäerosta tulee toivomaani suurempi. Sille ei kuitenkaan mahda mitään. Haluan kuitenkin antaa omille lapsilleni saman, jonka itse olen saanut kokea, riitoineen päivineen.
    Sisarukset ovat rikkaus, mutta niin on jokainen erilainen perhekin. Minulla on ystäviä, jotka ovat ainoita lapsia, eivätkä he ole minua onnettomampia. Samoin minulla on ystäviä, jotka ovat tyytyväisiä yhteen lapseen, sekä niitä, joille toivoo vain sitä yhtä lasta, koska en ole varma riittävätkö heidän voimavaransa useampaan. Kaikki tekevät omat päätöksensä ja niitä on syytä kunnioittaa ja arvostaa.

  44. Sonja sanoo:

    Aivan ihana kirjoitus! Sai mut miettimään sitä, kuinka mulla on onnea. Oon vanhin kolmesta, veljistä vanhempi on 1v7kk nuorempi, ja meidän nuorin onkin sitten mua 7 vuotta nuorempi. Ja sen kyllä huomaa! Ton vanhemman kanssa olin tosi pitkään todella läheinen, sit iski murrosikä ja molempien prioriteetit muuttu aika lailla. Me ollaan pieninä painettu menemään pitkin maita ja mantuja, ja usein leikittiin myös naapurin lasten kanssa, kun olivat aika samalla ikähaarukalla meidän kanssa. Nyt ’myöhemmällä iällä’ (oon siis vasta 19, mut silti :D) oon osannut kiinnittää huomiota siihen kuinka meidän nuorimmainen on vähän meidän kaikkien vauva. Itellä iskee ikäkriisi kun ajattelen sitä, että se menee jo yläasteelle!

    Oon varma, että teidän tytöt on isoinakin läheisiä, ja onnellisia siitä, että ikäeroa ei oo ’miljoonaa vuotta’ välissä, vaan kasvavat ainakin melkein samaan tahtiin :)

  45. Juli sanoo:

    Itse olen isosta perheestä, minulla on paljon sisaruksia. En todellakaan haluaisi kuvitella elämää ilman heitä. Vaikka meidän kahdeksan lapsisessa perheessä on pitäny oppia jakamaan ja pitäny venyttää pinnaa ja asettaa myös toisia etusijalle monissa tilanteissa ennen itseään – on sisarukset todella korvaamattomia. Edes ystävät eivät ole sama asia, kuin sisarukset joiden kanssa on kasvettu samassa perheessä ja kodissa. Itse olen tosi läheinen isosiskoni kanssa ja meillä on yhteisiä juttuja ja kavereita. Siskoni on kuin paras kaverini ja vaikka mikä tulisi niin aina tietää että toinen pysyy siinä vierellä.

    Monesti ajatellaan, että kun on paljon lapsia, ei kaikille riitä vanhempien huomiota tarpeeksi ja ettei siinä ole mitään järkeä. Mutta päinvastoin omasta kokemuksesta voin sanoa, että vanhempien huomiota ei tarvitse jokainen niin paljon, jos on sisaruksia joiden huomiota ja seuraa saa kuitenkin. Sisaruksista on kaikissa elämänvaiheissa hyötyä aivan varmasti. Eikä mikään korvaa suhdetta omiin sisaruksiin.

    Postaus oli hyvä ja ajatuksia herättävä. Olen lukenut blogiasi jonkin aikaa ja voin täysin rehellisesti sanoa että missään ei ole yhtä hyvää blogia tullut vastaan. Voin vain kehua ja ihailla sitä kuinka panostat blogiisi täysillä. Arvostan!

  46. Minka sanoo:

    Hyvä kirjoitus :)

    Itselläni on 8 pikku sisarusta ja nyt kolme lasta ja elokuussa tulossa hyvällä onnella neljäs.
    Serkkuja on yhteensä nyt jo 9 eli minun lapseni saavat aivan mahtavan lapsuuden muiden mun sisarusten lasten kanssa, kun syntymäpäivänäkään ei ole kavereista pulaa, jos tulisikin vain oma suku :D
    Ihan tulevaisuutta ajattelen oman lapsimäärän kanssa. Mitä enemmän sen suurempi tuki sisaruksista on aikuisena toisilleen, jos ei mene sukset liikaa ristiin ja ehkä joku on innokkaampi käymään kylässä, jos yksi tai useampi ei kävisi, ku joskus ja jouluna.

  47. Minka sanoo:

    Ja lisäksi ikäerot lapsillani ovat 1v2kk, 2v7kk ja tällä viimeisellä luultavasti noin 3v nuorimpaan. Piti vielä odottaa, ettei näin pian, mutta sitten tuli toi ikäväli vaivaamaan, jos viimeisimmällä ei olisi juurikaan seuraa, jos ikäero olisi jopa sen 5vuotta. Ja sen sanoo meidän perheessä kokemus noista aiemmista lapsista. Auton hankinta on vain seuraava ”ongelma” xD

  48. AEKH sanoo:

    Mulla on 1v 10kk vanhempi isoveli enkä voisi kuvitella olevani ainoa lapsi vaikka meidän suhde ei ollut mitä parhain pienenä (ihanat riitapukarit). Meidän serkku on taas ainoa lapsi (minua 5 vuotta vanhempi) ja hän on ollut kateellinen meille serkuille asiasta :D Mutta nyt olen veljeni kanssa hyvissä väleissä sekä serkunkin kanssa :)

  49. Tinttu sanoo:

    Voi miten raskaankuuloinen nuoruusaika sulla on ollut. Valtavan painava taakka on ollut painona. Sä selvisit kuitenkin <3
    Mulla on itsellä kaksi vanhempaa sisarusta ja he ovatkin aika paljon vanhempia kun 8v ja 13 vuotta.. He on olleet mun esikuvia ja oon saanut olla heidän pikkusisko mutta se että mulla ei ollut kotona ketään kaveria. Äiti sanoikin että olisi tehnyt enemmän ja aiemmin lapsia jos isä olisi antanut.
    Itse olen yh ja mulla on yksi lapsi. Kuitenkin haaveilen että saisin vielä yhden tai vaikka laki lasta. <3 Lapset on rikkaus!!

  50. Larsson sanoo:

    Hirveän surullista ensinnäkin kuulla, että jouduit käsittelemään niin rankkoja asioita nuorena ja yksin. Selvisitte siitä kuitenkin äitisi kanssa, vaikka helppoa se ei varmasti ollut. Elämä on opettanut kovaa koulua. Pohdiskelin tässä itsekseni, että ilman siskoani en olisi käsitellyt isämme kuolemaa samalla tavalla. Siskon kanssa itkettiin yhdessä kun isästä piti päästää irti, pidettiin toistemme käsistä ja välillä kaiken kauheuden keskellä vaan naurettiin yhdessä koska elämä oli muuttunut niin utopistiseksi ja käsittämättömäksi ettei enää jaksanut itkeä. Yhdessä jaettiin muistoja ja välillä oltiin hiljaa. Siskoni on paras ystäväni ja elämän kauheuksien ja ihanuuksien keskellä se ainoa henkilö jonka tiedän tuntevan sen sama kivun ja sen valtavan onnellisuuden, jonka minä tunnen. Sisko <3

  51. S sanoo:

    Mulla itsellä on kahdeksan sisarusta, viisi veljeä ja kolme siskoa. Löytyy niin pikkuveljeä ja pikkusiskoa kuin isoveljeä ja isosiskoakin. Koen, että sisarukset ovat mulle aivan hirmuinen etuoikeus sekä rikkaus, enkä vois koskaan kuvitella eläväni ilman heitä. :) Hyvä postaus, kiitos!

  52. ÄkäinenTäti sanoo:

    Itselläni on 3 sisarusta ja miehellä neljä.
    Meillä on esikoisten ja kuopuksen välillä 2v3kk ja se on ollut hyvä ikäero vaikka olihan se ensimmäinen vuosi kolmen alle kolmevuotiaan kanssa rankkaa.

  53. Minka sanoo:

    Olen todella kiitollinen sisaruksistani. Minulla niitä on 13 ja olen toiseksi vanhin. Vastuuta on saanut ottaa, mutta olen kuitenkin saanut elää lapsuuteni lapsena. Huolehtivaiset ja rakastavat vanhemmat eivät ole turhaa höösänny ja paaponu, mutta ovat kuitenkin pitänyt hyvää huolta jokaisesta. :)
    Minulla on itellä 2lasta ja en osaa yhtään sanoa kuinka monta heitä tulee olemaan. Lapseni tykkää käydä mummilassa, kun siellä on kavereita. Nuorin siskoni on puol vuotta vanhempi kuin oma lapseni. ♡

  54. Annika sanoo:

    Hyvä postaus jälleen kerran Iina!
    Mulla on yksi pikkusisko, johon on 3,5 vuotta ikäeroa. Se voi kuulostaa melko isolta, mutta silti ollaan aina oltu läheisiä. Ainakin mun mustasukkaisuusvuosien jälkeen :D Joskus 3-5v vihasin siskoa ja yritin milloin myydä sitä naapureille ja milloin pistää postipakettiin xD Sen jälkeen kekkasin että toi pikkulikkahan onkin hyvä tyyppi. Tyyppi, jota mun pitäisi puolustaa ja tukea, kun isommat pojat veivät sen potkulaudan. Silloin tajusin oikeasti, että olin isosisko ja mun tehtävä oli mennä kovistelemaan pojille ja saada ne tuomaan se potkulauta takaisin. Minä olin se, ketä toi pikkulikka katsoi ylöspäin ja kenestä se otti mallia. Minun vieressä toi halusi nukkua. Minun tehtäväni oli peittää sen silmät pahoissa kohdissa, kun se katsoi aivan liian nuorena kauhuleffoja. Minä olin se, joka luki ja tarkisti sen koulutehtävät. Se, jolle se avautui ensimmäisenä menkoistaan.
    Tänä päivänä minä olen se joka rohkaisee siskoa ja mielipiteeni selkeästi merkitsee hänelle paljon. Toisaalta nyt kun ollaa isompia, roolit menevät välillä sekaisin ja pikkusisko joutuu lohduttamaan ja rohkaisemaan isosiskoa. Meidänkin perheessä on ollut vaikeita juttuja, mutta yhdessä niistä on selvitty. Sisko on se, joka hyväksyy mut milloin vain ja silti ihailee, vaikka olisi tullut töppäiltyäkin. Sisko ei jätä. Sisko ymmärtää ja silloin kun ei, hyväksyy silti. Sisaruus on ollut yksi suurimpia voimavaroja omassa elämässäni.

  55. A sanoo:

    Tää aihe on mullekin sellainen aihe josta voisin keskustella loputtomasti, mun lapsuus on siis sujunut samanlaisella kokoonpanolla kun sunkin eli olen elänyt sen äitini kanssa kahdestaan. Itse osaan kyllä olla välillä kovin temperamenttinen ja ”vaativa” tyyppi, mutta nämä piirteet ovat tiukasti kiinni ennen kaikkea omassa luonteessani eivätkä ole peräisin mistään yhden lapsen asemasta. Mäkin olen kyllä lähes aina viihtynyt hyvin yksin tai sitten esim. naapurin lasten kanssa, eikä mulla siis ole koskaan ollut mitään varsinaista ongelmaa olla ainoa lapsi. Ja kuten sanoit, yleensä mäkin ennemminkin nautin siitä äidin jakamattomasta huomiosta. Samalla ainoan lapsen rooli on mielestäni myös opettanut omatoimisuutta ja vahvuutta, kun ei ole ollut toisia sisaruksia ympärillä keneen tukeutua hankalemmissa tilanteissa. Munkin taustoissa on kuitenkin myös yksi melko traaginen ja paljon käsittelyä vaativa tapahtuma, jonka kautta voin todella samaistua tuohon sisarusten tuen kaipuuseen. Olisi ihanaa, kun olisi joku kenen kanssa jakaa ne vaikeimmat asiat, ja joka samalla tietäisi täsmälleen miltä tuntuu. Vaikka ne tietyt yleistykset ainoista lapsista eivät kaikkien ihmisten mielistä meinaa vieläkään kadota, niin näytetään me kuitenkin heille ettei ainoana lapsena oleminen tarkoita automaattisesti mitään. Ehkä me ollaankin molemmat hyviä esimerkkejä että pelkästään yhden rakastavan vanhemman voimalla voi saada aikaan myös ihan tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä, haha! Äidit on parhaita <3

  56. pauliina sanoo:

    Mun on pakko tulla kommentoimaan kun meidän elämissä on niin hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä.
    Oon aina asunut vaan äitini kanssa, oon tosi läheinen mun lähes saman ikäisten serkkujen kanssa. Äitini ei luojan kiitos koskaan ole ollut sairas, mutta tiedän sen että jos se aika joskus tulee silloin tarvitsisin sisarusta enemmän kuin ikinä. Oon saanut aivan mahtavan elämän koska mulla on ollut äiti jonka kaikki huomio menee muhun, mutta yhtälailla se on niin että kun perheeseen kuuluu vain yksi henkilö mitä käy jos se yksi henkilö lähtee elämästä. En halua ees kuvitella.
    Oon myös pienestä pitäen tiennyt haluavani vähintään kaksi lasta, juurikin sen takia että olen itse ainoa.
    Aivan mahtava teksti, kuvasi niin täydellisesti myös omia fiiliksiä!

  57. Tiks sanoo:

    Olen itse kolmen sisaruksen perheestä, olemme syntyneet 2,5 vuoden välein, minä olen nuorin meistä. Vaikka emme ole siskojeni kanssa mitenkään kaikkein läheisimpiä, etenkään vanhimman kanssa, en silti osaisi kuvitella elämää ilman heitä. Jokaisella meistä on ollut oma roolimme perheessämme, vaikkei ihan perinteisimmän roolijaon mukaan olekaan menty.
    Aikaisemmin ajattelin, että haluaisin ehdottomasti nuorena äidiksi, 2-3 lasta tuntui sopivalta. Ehkä ensin kaksi pienemmällä ikäerolla, kolmas sitten vähän myöhemmin iltatähtenä. Elämä kuitenkin heittää omaan suuntaansa. Olemme pikkuhiljaa haudanneet puolisoni kanssa unelmat tulla nuorena vanhemmiksi (vaikka edelleen verrattain nuoria olemme) ja myös haaveet kolmen lapsen perheestä on kuopattu. Itse olen pikkuhiljaa lopettanut jo unelmoimisen kahdestakaan lapsesta ja haaveilen enää edes vain siitä yhdestä.
    Toivottavasti vielä joku päivä se yksi lapsi meille suodaan.
    Kaikki ei vaan tosiaankaan mene aina niin kuin etukäteen suunnitteli.

  58. Erika sanoo:

    itselläni on pikkuveli, mutta hän on kehitysvammainen ja hänellä on aspergerinsyndrooma. Hän on minua parivuotta nuorempi. Olimme lapsena todella läheisiä ja leikimme paljon ydessä. Hänen vammansa ei juurikaan näkynyt meidän sisarussuhtessa silloin. Totta kai hänen ylivilkkautensa ja vaikeus kommunikoida näkyi vanhempieni jaksamisessa. Nyt hänen ollessa jo 18 ja minun 20 ovat tiemme vähän erkaantuneet kun hän on edelleen lähempänä sitä lapsen tasoa. Tässä tilanteessa miettien tulevaisuttani olisi yksi ”terve” sisarus ihan positiivinen asia. Miettien, että joudun tulevaisuudessa huolehtimaan sekä vanhemmistani, että veljestäni joka kylläkin tulevaisuudessa tulee muuttamaan tuetusti kehitysvammaisten asuntolaan. Minulla kumminkin siskona tulee olemaan aina vastuu ja huoli veljestäni vanhempiemme poismenon jälkeenkin.

  59. Äiti_vain sanoo:

    Jonkun haun kautta eksyin tänne, en ole ennen blogia lukenut, aihe kuitenkin kiinnosti, joten kommentti vanhaan juttuun :)
    Monet ihmettelevät miten useamman lapsen kanssa pärjää, sen tietää vasta, kun on itse siinä tilanteessa. Me toivoimme ensin yhtä, sitten pikkusisarusta. Toisin kävi. Esikoinen oli 1v 6kk kun hänen kolmosveljensä syntyivät pikkukeskosina. Ja niin mentiin yhdestä helposta lapsesta neljään alle 2-vuotiaaseen. Ei ollut helppoa, ei. Mutta tilanteita ei voi verrata koskaan, en itse voi tietää millaista on olla kahden lapsen äiti.
    Monet ovat kertoneet kyllä, että ensimmäisen kanssa sitä miettii, että miten oikein pärjää ja ettei ikinä voisi toista… (itsekin) sitten kahden kanssa ajattelee, että olipa hassua, kyllähän kahden kanssa pärjää! Mutta miten ihmeessä joku jaksaa kolme… Ja sitten kolmannen kanssa ajattelee, että olipa kahden kanssa helppoa… Sitä vain sopeutuu siihen olemassa olevaan tilanteeseen, se on aina yhtä hankalaa, oli lapsia 1 tai 4, näin oletan ainakin :)
    Eikä sisarussuhteet aikuisenakaan ole aina auvoisia :/ Joskus sitä ajattelee, että olisipa ainut ;)

Kommentoi