Meidän esikoinen täyttää pian viisi vuotta. Melkein viisi vuotta sitten hän syntyi täydellisenä pienenä rimpulana, 46 senttiä pitkänä pötkönä, väärinpäin ja vähän liian aikaisin. Se väärinpäin ja vähän liian aikaisin on kuin täydellinen määritelmä hänen elämänkulustaan, hän kun tuntuu tekevän kaiken vähän liian aikaisin ja rakastaa olla väärinpäin ihan kirjaimellisesti. Kohta viisivuotias aloittaa viikon päästä sirkuskoulun josta niin pitkään on haaveillut, ja pääsee ihan ohjattuna roikkumaan väärinpäin ja temppuilemaan.

Hänestä on kasvanut juuri sellainen neiti miltä hän jo pienenä vaikuttikin, ajatteleva ja herkkä, ja kova höpöttämään. Hän on varmasti meidän perheestä eniten perillä asioista, hän ei nimittäin koskaan unohda yhtään mitään. Se on siunaus ja kirous näin vanhemman kannalta. Siinä missä itse kirjoitan kaiken kalenteriin ylös ja laitan muistutuksia, hän muistaa pyytämättä neuvola- ja hammaslääkäriajat, kavereiden ovikoodit, leikkitreffit ja päiväkodin metsäretket, eikä koskaan unohda jotain mikä hänelle on joskus luvattu. Hän hoputtaa mua aamuisin, ”äiti kello on jo melkein bussin verran”, nyt kengät jalkaan!

Hän huolehtii pikkusiskostaan enemmän kuin tarvitsisi, toki kyykyttää tätä myös. Kai se on niitä esikoisen juttuja mistä itse en ainoana lapsena ole perillä, näin olen ainakin kuullut.

*Tiaran paita saatu blogin kautta.

Viisivuotiaana säännöt ovat kovin tärkeitä, ja niitä kehitellään kaiken aikaa. Leikkeihin, pukemiseen ja oikeastaan ihan mihin tahansa. Joskus sukset menevät siskoilla ristiin, kun toinen kehittää sääntöjä ja toinen ei ymmärrä tai ainakaan noudata niitä. Toisinaan esikoinenkin heittää säännöt silti romukoppaan ja leikkii niin että pikkusiskokin ymmärtää, silloin ei naurusta ole tulla loppua kummallakaan. Satunnaisesta eripurasta huolimatta he ovat parhaita ystäviä keskenään, ja sitä on ihana seurata.

Viisivuotiaan kanssa voi keskustella jo ihan eri tasolla, kuin vaikkapa kolmivuotiaan. Hänellä on paljon ajatuksia ja kysymyksiä, ja hän huomaa paljon sellaisia asioita joita ei itse ajattelisi että lapset huomaavat. Toisaalta hämmästelen tätä samaa asiaa joka vuosi, miten paljon enemmän yksi vuosi tekee keskustelutaidoille. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, koska mun mielestä tässä maailmassa ei ole mitään mielenkiintoisempaa kuin mun lasten ajatukset, vaikka kovin kiinnostunut maailmasta ja maailman tapahtumista olenkin.

Tänä aamuna heräsin esikoisen kanssa kahdestaan jo reilusti ennen kuopusta. Me tehtiin yhdessä aamupalaa, tai siis kumpikin teki omat ruisleipänsä, häntä kun ei saa auttaa missään minkä hän osaa itsekin. Sen jälkeen istuttiin pöydän ääressä ja juteltiin kavereista, dagiksesta, synttäreistä ja kaikesta mahdollisesta mitä maanantaisena aamuna päässä voi pyöriä. Kun leivät oli syöty, hän totesi: ”Olipa meillä äiti kivat aamutreffit ihan tyttöjen kesken kahdestaan.” Ja niin meillä kyllä oli, ihan parasta.

Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3