Tänään tuli viikko siitä kun tultiin vauvan kanssa kotiin. Vauvan ensimmäinen viikko kotona on ollut jotenkin niin ihana, itkettää että se on jo ohi. Toisaalta ihanaa kun kokoajan arki ja elämä normalisoituu tästä, vaikka edelleen vauvakuplassa ollaankin. Lapset ovat olleet edelleen kotona päiväkodista, ja ovat ainakin ensi viikon vielä. He itse kaipailisivat jo kavereiden seuraa mutta päiväkodissa on ollut vatsatautia niin me ollaan pidetty heidät kotona ettei vaan tule ikäviä pöpöjä kotiin. Onneksi täälläkin on ollut tekemistä kun on käynyt vieraita ja on ollut niin kaunis ilma että he ovat viihtyneet paljon ulkona leikkimässä omalla pihalla.

Eilen vietettiin ystävänpäivää askarteluiden ja herkuttelun merkeissä ja tänään ollaan vaan oltu ja öllötelty. Mä kerkesin tehdä kotona vähän lisämuutoksia juuri synnytyspäivänä ja pitäisi keittiön uudesta ilmeestäkin päästä postaamaan kun siellä vilahtaneista uusista verhoista on tullut kyselyä! Lisäksi tulossa on myös toivottua postausta mun palautumisesta näin kolmannella kerralla. Olen kuitenkin iloinen siitä että olen osannut ottaa rennosti bloginkin suhteen, nämä ensimmäiset päivät ja viikot vauvan kanssa ovat niin arvokkaita että en halua missata sekuntiakaan.

Vauvalla oli maanantaina ensimmäinen neuvola, joka oli neuvolan kotikäynti. Neiti oli ylittänyt syntymäpainonsa kuudessa ja puolessa päivässä jo komeasti 60 grammalla. Hän kasvaa siis oikein hyvin mun rintamaidolla, täytyy olla tyytyväinen ja helpottunut. Ei kyllä ole kertaakaan tuntunutkaan vielä siltä että maito ei riittäisi, vauva on syönyt säännöllisesti ja vaikuttanut oikein tyytyväiseltä. Ihanaa kun imetys on sujunut niin luonnollisesti ja hyvin eikä ole tarvinnut miettiä sitä sen enempää.

Ollaan saatu nukuttua hyvin ja en ole herätellyt vauvaa öisin syömään vaan hän on itse herännyt aina kerran tai kaksi yössä syömään ja nukahtanut sitten heti uudelleen. Viime yönä vauvan pisin unipätkä oli klo 1.00-7.45 eli aika huikean hulppeat yöunet saatiin nauttia! Päivisin hän syö aika säntillisesti kahden tai kolmen tunnin välein, ja viettää aina suunnilleen tunteroisen syönnin jälkeen hereillä ainakin aamulla ja illalla, päivällä vähän lyhyempiä hetkiä. Täytyy toivoa että unenlahjat säilyvät yhtä hyvinä jatkossakin, mutta vaikka eivät säilyisikään niin ainakin voidaan olla onnellisia jokaisesta näistä yöstä jotka ollaan saatu nukkua hyvin. Olo on levännyt ja virkeä ja mahdolliset tulevat huonot yötkin jaksaa paremmin kun on saanut toipua synnytyksestä ja loppuraskauden unettomuudesta kunnolla.

Otolla on vielä tämä ja ensi viikko isyyslomaa jäljellä ja me otetaan niistä kaikki irti. Vietetään aikaa yhdessä perheenä, ja ensi viikolla viimein päästään sitten kaikki yhdessä ulkoilemaankin ellei tule jotain megapakkasia. En malta odottaa!

Ihanaa päivää kaikille <3

Meillä on kunnia toimia uuden tulokkaan kanssa Liberon Ambassadoreina hänen vauvavuotensa ajan, ja tämä postaus on siis tehty kaupallisessa yhteistyössä Liberon & Lifien kanssa.  Libero on jo tullut vauvalle tutuksi, sillä heti hänen ensihetkistään asti käytössä on ollut Liberon Touch-vaipat, joita sairaalassakin oli tarjolla. Myös kotona meitä odottivat samanlaiset vaipat, sain nimittäin Baby Showereillani Emilialta Liberon Touch-vaipoista kootun muhkean vaippakakun lahjaksi. Me purettiin vaippakakku lasten kanssa ja esikoinen vielä järjesti söpöt minivaipat kokojen ja värien mukaan koriin odottamaan. Kakku oli niin muhkea että puolet vaipoista eivät edes mahtuneet vielä koriin mutta ne odottavat pussissa että kori tarvitsee täydennystä.

Me käytettiin Liberoa myös Zeldan vauva-aikana, ja se tuntui luontevalta valinnalta tälläkin kertaa. Touch-vaippoja ei tosin silloin vielä ollutkaan kun hän oli vauva, mutta kaiken lukemani ja oman tuntuman perusteella ne vaikuttavat oikein hyvältä. Ollenkaan ei haittaa myöskään se että Liberon Touch-vaipoilla on joutsenmerkki ja ne näyttävät äärettömän söpöltä!

Kotoamme löytyy vaipanvaihtopisteet nyt sekä ala- että yläkerrasta, alhaalla on varsinainen hoitopöytä ja ylhäällä on sitten pesukoneen päällä hoitoalusta. Haluttiin tehdä vauvanhoidosta mahdollisimman helppoa joten siksi tällainen ratkaisu, onneksi molempiin kerroksiin oli mahdollista laittaa jonkinlainen hoitopiste. Tämä on osoittautunut tosi käteväksi ratkaisuksi, päivisin vaippaa vaihdetaan pääosin alhaalla ja sitten jos yöllä on vaipanvaihdolle tarvetta niin se hoituu helposti yläkerrassa. Vauva on osoittautunut lunkiksi vaipan vaihtajaksi eikä ole juuri itkeskellyt näiden hetkien aikan.

Libero Ambassadorina toimimisen myötä blogissani tulee olemaan säännöllisesti Libero-yhteistyöpostauksia tämän vuoden ajan, ja olen itse ainakin innoissani tulevasta! Odotettavissa on paljon mielenkiintoisia aiheita joista odotan pääseväni kirjoittamaan, ja myös Otto tulee pääsemään näppiksen ääreen kertomaan omia fiiliksiään.

Liberolla käynnistyi nyt helmikuun alusta 100 päivää! 100 voittoa! -kampanja, jossa Liberokerhon jäsenet voivat kerätä vaippakoodeja ja osallistua arvontaan, jossa joka päivä joku onnekas voittaa erilaisen palkinnon. Arvonnan lopuksi arvotaan kaikkien osallistujien kesken vielä 1000 euron arvoinen pääpalkinto!

Kampanja on voimassa 11.5.2017 asti. Arvonnassa on vaikka mitä huikeita palkintoja kuten Polarn O. Pyretin vaatteita, lahjakortteja, Fischer Pricen leluja ja Pentikin tuotepaketteja, palkinnot siis vaihtuvat päivittäin. Tarkemmat säännöt ja tiedot palkinnoista löydät kilpailusivulta. Käykää ihmeessä liittymässä Liberokerhoon jos vaippa-asiat ovat ajankohtaisia, ja osallistukaa arvontaan, sillä voittomahdollisuudet on aika todella hyvät kun uusia voittajia arvotaan ihan joka päivä!

Odotan innolla mitä tämä vuosi Libero Ambassadorina tuo tullessaan! Ihana päivää kaikille <3 

Tästä tekstistä tulee pitkä, mutta en usko että voisin itse pätkiä tätä kertomusta osiin. Mä haluan kertoa sen kokonaisuudessaan juuri sellaisena kuin se oli. Tässä tulee mun kolmas synnytyskertomus.

Maanantaina 6.2. oli ihan tavallinen maanantai, Otto oli etäpäivällä ja pidin tytötkin kotona. Aamulla pesin useamman koneellisen pyykkiä, leikittiin lasten kanssa legoilla ja rakennettiin niistä metsä ja meri ja prinsessalinna ja vaikka mitä. Siis niin tavallinen maanantai kuin olla ja voi. Mua ei hirveästi supistellut, ei säännöllisesti eikä epäsäännöllisesti ja en ajatellut että synnytys olisi mitenkään erityisen lähellä.

Kokattiin Oton kanssa iltaruuaksi lasagnette uuniin siinä vähän viiden jälkeen samalla kun tytöt katselivat Pikku kakkosta. Siinä kokatessa mä tirautin perus hormoni-itkut jostain ja Otto lohdutti mua. Kun ruoka oli saatu uuniin, me käperryttiin hetkeksi kainalokkain sohvalle katsomaan Pikku kakkosta tyttöjen kanssa. Vauva möyrysi mahassa ihanasti ja Otto piti kättä siinä ja tunnusteli miten pikkutyyppi liikkuu. Siinä Oton kainalossa pötkötellessä, Oton käsi mun mahalla, mä tunsin kuinka mun mahassa napsahti kovaa. Kalvot olivat napsuneet aikaisemminkin mutta tämä oli ihan selkeästi kovempi napsaus. Ja sitten mulle tuli se tunne, se selittämätön tunne että vaan tiesin että nyt tapahtuu.

Sanoin vaan Otolle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi että ”Mä nousen nyt.” ja käppäilin niin äkkiä kuin sillä jättimahalla pääsin sohvalta maton poikki vessan oven eteen. Sitten alkoi valua lapsivedet vauhdilla, kello oli 17.30. Huusin Otolle olkkariin että multa meni lapsivedet, ja sitten mua alkoi ensin naurattaa ja sitten itkettää. Nauratti se että niin määrätietoisesti äkkiä tulin pois uuden maton päältä ettei se mennyt sotkuun, ja vielä onnistuin. Ja sitten viikkojen malttamaton odotus vaihtui jännitykseksi ja vähän alkoi pelottaakin että miten nopeasti tämä kaikki nyt tästä etenee ja onko vauvalla kaikki hyvin ja ääk apua mun pitää oikeasti synnyttää se vauva ulos.

Mua ei supistellut vielä tässä vaiheessa ja ekana alettiin miettimään toimintasuunnitelmaa. Ruuassa oli paistoaikaa enää kymmenen minuuttia, ja mä ajattelin että kerran mua ei vielä supistele niin syödään nyt ainakin ensin. Otto soitti isälleen, että pääseekö hän tyttöjen kaveriksi tänne meille, ja mä soitin Naistenklinikan synnytysosastolle ja kysyin mitä mun pitäisi tehdä. Sieltä sanottiin että voi seurata kotona siihen asti että tulee säännöllisiä supistuksia, ja siinä puhelun lopuksi, n. klo 17.50 mulla tuli sitten ensimmäinen supistus.

Kauhoin vauhdilla ruokaa naamariin, pakkailin viimeisiä kamppeita ja nappasin vielä mahakuvatkin nopeasti siinä samalla kun seisoskelin pyyhkeen päällä valuttamassa lapsivettä. Oton isä oli soittaessa 20min ajomatkan päässä meiltä ja lähti heti tulemaan. Saatiin kaikki valmiiksi, pusuteltiin vielä tyttöjä ja sitten kun heille saapui hoitaja, tehtiin ovella läpsystä vaihto ja me lähdettiin autolle. Tässä vaiheessa mua supisteli kolmen minuutin välein, mutta ei mitenkään kauhean kipeästi.

Autossa Otto totesi että tankki on melko tyhjä, ja kysyi että ehdittäisiinkö tankata nopeasti kun on tulossa kovat pakkaset ja ei ole hyvä seisottaa autoa pakkasessa melkein tyhjällä tankilla. Mä sanoin että tottakai että ei tässä vielä mitään. Kello oli silloin n. 18.30 kun pysähdyttiin huoltoasemalla. Oton tankatessa mulla tuli ensimmäinen vähän kipeämpi supistus, sellainen jonka kyllä kesti ihan hyvin mutta vähän sai keskittyä hengittelemään.

Jatkettiin matkaa ja kellottelin edelleen supistuksia jotka tulivat n. kahden minuutin välein ja olivat kestoltaan puolitoista minuuttia. Suunnilleen joka toinen supistus oli sellainen että sai hengitellä ja jokatoinen sellainen että pystyi ihan helposti juttelemaan. Oltiin sairaalassa vähän ennen seitsemää, ja ilmoittauduttiin siinä. Meille tuli kiva kätilö joka laittoi mut käyrille ja totesi että kohdsunsuu on vasta 2cm auki. Supistuksia piirtyi käyrillä tiuhaan ja päästiinkin siitä sitten joskus varttia vaille kahdeksan synnytyssaliin. Salissa alkoikin tapahtua nopeaa.

Mä tunsin ekat niin kipeät supistukset että hengittelykään ei tuntunut auttavan mitään, ja siinä tilanteessa pyörsin kaikki aiemmat suunnitelmani luomusta. Kätilö totesi että olen avautunut vasta kolmeen senttiin, ja että spinaalipuudutusta ei kannata laittaa kun se auttaa vaan reilun tunnin verran, että laitetaan mieluummin epiduraali. Kerkesin siinä myös kertoa kahdesta aiemmsta kokemuksestani epiduraalin kanssa, kuinka se ei ehtinyt auttaa ollenkaan. Kahdeksalta oli myös kätilön vaihto, ja ensimmäinen kätilö kertasi siinä nopeasti yövuoroon tulleelle kätilölle mikä meidän tilanne on. Sain epiduraalin vähän jälkeen kahdeksan, ja se kerkesi auttaa hienosti kahden supistuksen ajan.

Kymmentä yli kahdeksan mä sanoin että mua sattuu ihan hirveästi pakaraan. Ja sainkin sitten luvan ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Eli jälleen kerran epiduraali toimi mulla niin että se rentoutti kohdunsuun heti ja sai sen avautumaan todella nopeasti. Vaikka itselle tuli hetkeksi sellainen ”ei taas, enkö saa tälläkään kertaa sitä hetken lepoa ennen ponnistusvaihetta”, niin toisaalta hyvähän se vain oli että synnytys ei pitkittynyt enempää vaan päästiin tositoimiin.

Mulla ponnistuksentarve tuntuu aina sellaiselta jäätävältä lihaskrampilta pakarassa eikä miltään kakkahädältä niinkuin moni muu sitä kuvailee. Ajattelin että oman synnytyssuunnitelmani mukaisesti kokeilen ponnistaa nelinkontin ensin. Vauva ei ollut ihan täysin laskeutunut oikeaan asentoon, ja siinä konttausasennossa sitten vauva ensin käänsi itseään oikein päin. Musta tuntui kuitenkin että en osaa ponnistaa oikein siinä asennossa ja että kaikki mun voimat kului siihen että yritin pitää itseäni pystyssä, vaikka ne olisi pitänyt käyttää ponnistamiseen.

Vaihdoin vartin venkslaamisen jälkeen tuttuun ja turvalliseen puoli-istuvaan asentoon, jossa olin ponnistanut maailmaan jo kaksi ihanaa pientä tyttöä. Yövuoroon tullut kätilö oli aivan ihana, hän kannusti mua ja kehui ja kertoi kokoajan miten tukka jo näkyi. Hän myös antoi mun kokeilla ihan mitä halusin itse ja sanoi että mä itse tiedän parhaiten mikä asento on mulle hyvä. Se valoi muhun kyllä todellakin uskoa itseeni. Asennon vaihdon yhteydessä vauva oli vihdoin kierähtänyt oikeaan kulmaan ja ponnistaminen alkoi oikeasti tuntua siltä että jotain tapahtuu.

Loppuvaiheessa en saanut ponnistaa kunnolla, vaan mun piti jarrutella, sillä vauvalla oli napanuora kahdesti kiertyneenä kaulan ympäri. Viimeiset kymmenen minuuttia vaan odottelin ja sain ponnistaa ihan pieniä ponnistuksia, jotta napanuora ei päässyt kiristymään kaulan ympärille kuristavaksi. Kello 20.51 meidän pikkuinen tyttö viimein syntyi, ja hän oli täydellinen. Hän alkoi heti itkemään, ja niin alettiin myös minä ja Otto. Otto itki sillä tavalla coolisti, pyyhki vähän kyyneltä silmäkulmasta – mä ulisin ihan täysillä. Kaikki tunteet vaan purkautuivat kerralla ja en pystynyt rauhoittumaan, olin vaan niin helpottunut että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän oli vihdoin siinä ja hän oli meidän ja hän oli ihana.

Sain vauvan rinnalle ja hän oli niin pieni ja rakas ja kaunis. Siinä me killiteltiin toisiamme, vauva oli aivan virkeä ja tuijotti meitä suurilla silmillään heti. Otto sai leikata vauvan napanuoran ja vauva oli ihokontaktissa ensimmäiset neljä tuntia salissa. Hän osasi heti syödä ja viettikin pitkän tovin rinnalla. Mä kävin suihkussa ja sillä aikaa vauvaa putsattiin ja mitattiin ja punnittiin. Neidin mitat olivat 3570g ja 49cm, päänympärys oli 35cm.

Mä en saanut synnytyksessä yhtään repeämää enkä tarvinnut tikkejä, enkä myöskään menettänyt kovin paljoa verta, ja olo oli hyvä ja virkeä heti koko homman jälkeen. Istukka ja kalvot tulivat itsestään ulos kokonaisina, ja ilman oksitosiinitippaa. Aiemmin olen saanut heti vauvan tultua ulos oksitosiinia että nekin tulevat, mutta tällä kätilöllä ei ollut mikään kiire niiden kanssa vaan ne saivat aivan rauhassa tulla itsekseen ulos ilman mitään lisälääkkeitä. Ja täytyy sanoa että tällä kertaa tuo ikävä vaihe meni ensimmäistä kertaa kolmesta niin omalla painollaan että en sitä edes melkein huomannut, ennenkuin kätilö sitten esitteli meille hienoa istukkaa.

Siellä salissa me hengailtiin vauvan kanssa ja syötiin iltapalaa ja kirjattiin kätilön kanssa synnytyksen kulkua ylös. Hän ei ollut kerennyt täyttää meistä edes esitietoja valmiiksi kun joutui heti vuoroon tultuaan tositoimiin.

Mun täytyy oikeasti vielä kerran kehua kätilöä, hän oli vaan ihan huippu tyyppi ja koko synnytyksen ajan säilyi sellainen rento ja rauhallinen tunnelma vaikka napanuora kaulan ympärillä olisi voinut aiheuttaa ties mitä ongelmia. Hän todella tiesi mitä teki ja sai mutkin uskomaan itseeni. Vaikka 40min ponnistusvaihe oli huomattavasti pidempi kuin mun kaksi aiempaa (17min ja 12min) niin ei mulle jäänyt siitä mitään traumoja koska kokoajan mut pidettiin kärryillä siitä mitä tapahtuu ja sain liikkua ja tehdä niinkuin musta tuntui parhaalta.

Lisäksi on pakko kehua Ottoa, koska hänkin pysyi niin rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli jotenkin ihan konkari jo, ei yhtään jännitellyt tai ainakaan näyttänyt sitä. Hän antoi mun puristaa kättään ihan täysillä ja se oli juuri se mitä mä siinä kaipasin. Ja se rakkauden määrä joka synnytyssalin täytti meidän vauvan tultua maailmaan oli vaan jotain ihan uskomatonta.

Koko synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, joskin hämmentynyt, kun kaikki meni niin hurjan nopeasti jälleen kerran. Kolmessa tunnissa Pikkukakkosen katselusta siihen että vauva oli jo sylissä. Ihana kokemus kaikin puolin, ja kyllä mä vaan vieläkin olisin valmis synnyttämään vaikka sata vauvaa, vaikka meillä ei sellaista tässä olekaan suunnitelmissa. Synnyttäminen on ihanaa, eikä mikään muu mitä olen elämässäni kokenut vedä vertoja sille hetkelle kun saa oman lapsen syliin ensimmäistä kertaa.

Me päästiin osastolle yöllä joskus yhden aikaan, ja saatiin tosiaan perhehuone. Alettiin siinä sitten nukkumaan, tosin itse nukahdin vasta aamuneljän maissa ja unta riitti hurjan tunnin verran, pikkuisen taisi olla hormoneilla ja adrenaliinilla sormensa pelissä. Eihän sitä vaan voinut nukkua kun piti tuijottaa pientä rakasta koko yö. Onneksi Otto sai vähän nukuttua, niin hän jaksoi heti aamulla kasin maissa käydä hakemassa tytöt katsomaan omaa tuoretta pikkusiskoaan.

Tytöt olivat aivan ihmeissään ja onnesta soikeana ihanasta pikkusiskosta, ja viettivät meidän kanssa koko päivän sairaalassa. Illaksi ja yöksi tytöt menivät Oton perheen luokse, sillä ei päästy vielä ekana päivänä kotiin. Vauvalla kuului vielä sydämestä minimaalinen sivuääni kun hän oli niin nuori (13h lääkärintarkistuksen aikaan) että sydämen ductus ei ollut vielä kerennyt mennä umpeen. Siksi siis vietimme vielä toisen yön osastolla, ja seuraavan aamun lääkärintarkistuksessa ääntä ei enää kuulunut ja saimme lähteä kotiin. Kotiuduimme vauvan ollessa 38 tuntia vanha.

Nyt takana on jo viisi päivää kotona, ja tämä on ollut yksi elämäni ihanimpia viikkoja. Nämä ensimmäiset hetket ovat ainutlaatuisia ja ihania ja niin täynnä rakkautta tuota pientä ihmettä ja koko omaa perhettä kohtaan. Ollaan maailman onnekkaimpia <3

Hei ihanat ja kiitos ihan mielettömän paljon onnitteluista ja kauniista sanoista ja ihanista viesteistä joita olette viime päivinä lähettäneet <3 Me ollaan syvällä vauvakuplassa, ja ai että täällä on ihanaa. Kyllä oli todellakin odottamisen arvoista ja kaikki on lähtenyt aivan ihanasti käyntiin. Mä olen jo aloitellut kirjoittamaan synnytyskertomusta ja tulen kyllä sen julkaisemaan heti kun se on kokonaan valmis, mutta voin jo nyt paljastaa että synnytys oli nopea ja intensiivinen mutta jälleen kerran ah niin ihana kokemus.

Vietettiin sairaalassa perhehuoneessa puolitoista vuorokautta, jotka sujuivat oikein hyvin ja synnytyksestä olen toipunut onneksi tosi nopeasti. Oli ihan mielettömän ihanaa saada viettää vauvan ensihetkiä yhdessä Oton kanssa jo sairaalassa, aivan erilaista kuin viimeksi kun Otto ei voinut olla sairaalassa kuin hetken. Tytöt olivat päiväsaikaan meidän kanssa sairaalassa ja illan ja yön sitten Oton perheen luona lellittävänä. Oikein hyvä ratkaisu näin. Otto oli niin suuri tuki ja turva ensimmäisinä tunteina ja hetkinä kun kaikki oli niin uutta. Saimme yhdessä ihmetellä ja tutustua meidän pikkuiseen tyttäreen.

Vauva on lungi tyyppi, joka nukkuu tosi paljon mutta jaksaa myös ihmetellä välillä hereilläkin sekä sisaruksiaan että vanhempiaan. Hänellä on suuret kauniit silmät, ja ehdottomasti molempien siskojensa näköä. Hän ilmaisee pontevasti nälkänsä ja sen jos vaipassa on tavaraa, mutta muuten on hyvin rauhallinen ja jaksaa killitellä hereillä tyytyväisenä pitkiäkin aikoja. Selkeästi hän on virkeämpi kun kerkesi kerätä mahassa voimia vähän pidempään kuin isosiskonsa.

Muistin kyllä miten ihania ne ensimmäiset päivät vauvan kanssa ovat, mutta silti tämä on taas ylittänyt kaikki mun odotukset. Olin unohtanut miten vastasyntyneet ähisevät hassusti, ja miten hupsulta näyttää kun he nukkuvat silmät puoliksi auki välillä. En muistanut, miten luja vauvan sormen puristus on jo ensimmäisestä päivästä alkaen, tai miten ihanasti pienet varpaat käpertyvät kippuraan. Jokaisesta hetkestä vauvan kanssa haluaa pitää kaksin käsin kiinni, ja hormonit laittavat itkemään kun ei haluaisi että aika kuluu yhtään eteenpäin. Vaikka tottakai sitäkin odottaa kun vauva kasvaa ja kokemuksesta tietää miten ihania isommatkin lapset on, mutta nämä ensihetket on vaan niin ainutlaatuisia, ei mikään tunnu samalta.

Vauva on tänään viisi päivää vanha, ja nämä viisi päivää ovat olleet niin ihania että en kestä. Olen silittänyt tytön pehmeää untuvatukkaa, hän on puristanut mua sormesta ja tuijottanut suoraan silmiin vaikka ei kovin hyvin varmaan vielä näekään. Hän on nukkunut mun sylissä, ottanut isänsä kanssa päikkäreitä ja naurattanut meitä ihanilla hassuilla äänillä joita on päästellyt nähdessään unia. Imetys on lähtenyt ihanasti käyntiin, neiti hiffasi heti synnytyssalissa homman jujun ja kertaakaan ei ole ollut mitään ongelmia imuotteen tai minkään muunkaan kanssa.

Tytöt ovat ottaneet vauvan aivan ihanasti vastaan eikä minkäänlaista mustasukkaisuutta ole ollut havaittavissa. He ovat pitäneet tyttöä sylissä, tuoneet harsoa tai vaihtovaatteita tarvittaessa ja auttaneet vaipanvaihdossa. Se katse heidän silmissään kun he katsovat pikkusiskoa on jotain uskomatonta, mua alkaa itkettää joka kerta. Tyttöjen rakkaus pikkusiskoa kohtaan on valtavan suurta. Kaikki on niin ihanaa tällä hetkellä että melkein pelottaa, siksi nautin jokaikisestä hetkestä täysillä.

Ihanaa viikonloppua kaikille, mä menen halimaan vauvaa joka juuri heräilee uniltaan ihanasti ähisten. <3

PS: Päivitän instagramia ahkerammin kuin blogia näiden ensimmäisten päivien ja viikkojen ajan, seuratkaa siis siellä @iinalaura jos haluatte pysyä menossa mukana. 

Ja hän on ihana <3 Meidän perheen kuopus, ihana pieni tytär, syntyi maanantai-iltana 6.2.2017 klo 20.51 mitoin 3570g & 49cm. Päästiin tänään mun ja Oton kolmannen hääpäivän kunniaksi kotiin aamulla koko perhe ja ollaan maailman onnellisimpia. Nautitaan vauvakuplasta nyt aivan täysillä ja palaan kertomaan enemmän sitten kun siltä tuntuu. Vauva ja minä voidaan tosi hyvin, ja hän on niin pieni ja rakas ja ihanin tyyppi juuri meidän perheeseen. Tuoreet isosiskot ovat myös ottaneet tulokkaan hienosti vastaan ja ovat hänestä niin ylpeitä, niinkuin mekin heistä kaikista kolmesta neidistä. Kiitos hurjasti kaikille onnitteluista ja tsempistä ja tuesta mitä ollaan teiltä saatu <3 Ihanaa iltaa tyypit, mä uppoudun takaisin vauvantuoksuun <3