Kuusi vuotta äitinä, olenko erilainen äiti nyt kuin kuusi vuotta sitten?

11.09.2017

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.


19 Responses to “Kuusi vuotta äitinä, olenko erilainen äiti nyt kuin kuusi vuotta sitten?”

  1. Julia sanoo:

    Vitsit miten ihana postaus! Ja ihan huippua, että laitoit juuri nuo kuvat tähän. Haluan ehdottomasti tehdä itse jonkin samantyylisen sitten joskus kun on vuosia äitiyttä takana 🙂

  2. Lurre sanoo:

    Ihana teksti! Niinhän se menee, äitiys on matka, ja hyvin opettavainen sellainen. Armollisuutta itseä kohtaan, sitäpä sitä. Vaikka olen ollut äiti vasta pari vuotta, niin ehkä mun pinna on jo siinäkin ajassa hiukan kasvanut, onneksi. Toivottavasti tulee kasvamaan vielä paljon lisää 😀

    • Iina Hyttinen sanoo:

      No näin on! 😀 Kiitos hurjasti<3 Ja kyllä, koko ajan se pinna ja kärsivällisyys kasvaa, paitsi noh katotaan sitten teini-iässä mitä nuo lapsukaiset keksii ja miten pinna venyy 😀

  3. Nimetön sanoo:

    Sitä vaan, että sä oot mun äiti-idoli! Toki blogi ei tietenkään ole koko totuus, mutta aina kun kirjoitat äitiydestä, lapsistasi tai ihan vaan teidän arjesta, niin ihailen sun tapaasi olla äiti. Sä olet rento, rakastava ja just sen tyylinen, mitä itsekin toivoisin.
    Mä olen sua vanhempi, mutta yhden lapsen äiti, joten tunnistan noi epävarmuuden tunteet monessakin asiassa. Mutta mä uskon olevani hyvä äiti lapselleni, en läheskään täydellinen, mutta riittävä. Ja poika kasvaa tietäen, että äiti rakastaa aina kaikkein eniten.

    Tiia

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Voi apua, kiitos ihan mielettömän paljon sun sanoista <3 Ne merkitsee mulle todella paljon! Sä olet varmasti just paras äiti sun pojalle, hän varmasti tietää että äiti rakastaa aina eniten <3 🙂

  4. TarjaL sanoo:

    Oot kyllä ihana, ja kypsä äiti, niin rakastava ja jaksava, innostunut ja kiinnostunut, energinen ja onnellinen, iloinen ja turvallinen. Ja varmaan niin kärsivällinen ja taitava.
    Itse oon ollut kohta äitinä 5 vuotta ja..en voi sanoa olevani kasvanut noin hyvin äidiksi, kuin mitä sinä oot. En osaa olla tarpeeksi armollinen itselleni, mikä vaikuttaa paljon mun äitiyteen..suoritan ja ahdistun kaikesta ihan liikaa. Opittavaa on. Suunta ylöspäin!

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Voi että mitä sanoja, kiitos<3 Mutta hei, sä opit joka päivä! Olet varmasti jo nyt maailman paras äiti, ja niinkun itsekin jo tiedät: olet vielä parempi kun et vaadi itseltäsi liikaa. Usein ne asiat mistä vanhempi syyllistyy ja ahdistuu on täysin epäolennaisia lapsen mielestä. 😀 <3

  5. ___ sanoo:

    Ihan mahtava postaus, oot edelleen mun äiti-idoli!

    Ois myös postaustoive! Kasvatusasiat tuntuu kiinnostavan myös muita joten heitän tämän: oisko mitään postaus iha konkreettisista tilanteista/esimerkeistä miten toimit tai ajattelet kasvattajana? Kiinnostais iha kauheesti miten noin mahtavan olosia lapsia kasvatetaan 😀 Esimerkiksi jotai ihan arkisia tilanteita (etenki haastavammat jutut, kaupungilla kiukutteleva lapsi jne, edes hypoteettisenä tilanteena), ja jotain jossa lapsi toimii hyvin tai miten selität jotain asioita? Arkipäivän tilanteita johon esim taaperon/isomman lapsen kanssa voisi törmätä. Ois iha tosi mielenkiintosta kuulla!

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Voi miten ihanasti sanottu, kiitos <3 Kyllä mä tosi mielellään voin kirjoittaa myös tuollaisia konkreettisia esimerkkejä sisältävän postauksen, musta on aina hauskaa avata meidän kasvatusfilosofiaa enemmän! 🙂 "Kasvatus"-tagin alta löytyy kaikki mun aihetta käsittelevät postaukset, ja muistaakseni tyttöjen ollessa pienempiä olen jo yhden tällaisen tehnyt, mutta toki he ovat paljon kasvaneet siitä ja ei välttämättä nykyään toimita kaikessa samalla tavalla! 🙂 Mutta ehdottomasti laitan toteutukseen! Kiitos toiveesta 🙂

  6. Nimetön sanoo:

    Hienosti kiteytetty!

  7. Emma sanoo:

    Hei!
    Löysin blogisi vasta vähän aikaa sitten, mutta tykkään todella paljon 🙂 Monipuolisia ja erittäin kivoja postauksia! Milloin ja miten aloitit bloggaamaan? Mistä blogisi nimi tulee?

  8. Mary sanoo:

    Kyllä, juuri näin. Voin täysin samaistua näihin ajatuksiin, joista kirjoitit hienosti. Ja mullekin äitiys on ihan kaikkikaikessa, tätä monet nykymaailmassa kyseenalaistaa. Hyvänen aika luonto on luonut naisen äidiksi! Kaikki muu on toisarvoista. MUTTA nykymaailmassa saa ehdottomasti nainen olla olematta myös äiti, jos ei halua ja sekin on ihan fine.

  9. Linkku sanoo:

    Voi miten oli ihana ja hyvin kirjoitettu teksti! Just tällasten ajatusten takia ihailen ja arvostan sua äitinä ja ihmisenä suuresti 🙂

  10. Smiley sanoo:

    Voi Iina. Sää oot kyllä, edelleen, niin ihana. Mää oon seurannut sun blogia ihan alkuajoista, jo ennen Tiaran syntymää ja musta on ollu ihan mahtavaa seurata sun kasvua ja elämää kaikki nää vuodet. Sää oot kyllä ihan mieletön mimmi ja aivan ihana äiti lapsillesi ja moni vois ottaa susta mallia. Sää oot myös yksi mun ”äiti-idoleistani” ja meillä on tosi paljon samanlaisia ajatuksia mitä tulee vanhemmuuteen ja lasten kasvatukseen, vaikkei mulla (vielä) lapsia olekaan.

    Kiitos näistä vuosista, postauksista ja tästä hyvän mielen satamasta, jollanen sun blogisi mulle on. Toivottavasti vielä ainakin samanmoinen taipale on edessä päin! 🙂

  11. Karoliina sanoo:

    Ihan mieletön kirjoitus! <3

  12. Eeva sanoo:

    Tunnistan itseni melkein joka kohdasta! Ja oon luullut olevani hirveen itsevarma mukamas Mutta edelleen vertailen ja suoritan jonkin verran. Ehkä tää tästä iän myötä helpottaa!:)

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.