Hei hei marraskuu!

30.11.2017

Marraskuu on ollut kyllä rankin kuukausi mitä olen vuosiin kokenut, ja en voi sanoa ettenkö olisi iloinen että se päättyy juuri tänään. Olen niin valmiina toivottamaan joulukuun tervetulleeksi, keskittymään joulufiilistelyyn, joulukalenteriin ja kivoihin juttuihin mitä on tiedossa. Vaikka tämä kuukausi on ollut poikkeuksellisen rankka ja surullinen, on onneksi päiviin mahtunut paljon hyvääkin. Ollaan nähty rakkaita ystäviä, olen tutustunut yhteen uuteenkin ystävään mikä on aikuisiällä harvinaista (ainakin itselleni), ja sen lisäksi olen pitkästä aikaa käynyt monessa kivassa tapahtumassa. Tänään käytiin Mini Rodinin ensimmäisen Suomen myymälän avajaisissa kuopuksen kanssa, ja näin paljon tuttuja ja saatiin kurkistaa ihanaan myymälään vähän etuajassa, huomenna se nimittäin aukeaa oikeasti.

Mä rakastan joulua ja olen oikeasti ihan super joulufiilistelijä, mikä ei varmaan ole jäänyt kenelläkään aiempina vuosina blogia lukeneelta huomaamatta. Tänä vuonna joulumieli on kuitenkin ollut vähän kateissa, kun ajatukset on olleet niin paljon mummussa, ja huoli Oulussa olevista läheisistä on ollut kova. Niin moni jäi kaipaamaan meidän mummua. Lasten into on kuitenkin vihdoin alkanut tarttua itseenikin, ja kyllä mä silti odotan joulua tosi paljon. Ehkä joulu on juuri se piristys, jota juuri nyt kaipaankin. On ihanaa saada uppoutua jouluisaan puuhasteluun. Ja aion kyllä löytää sen ihan täyden joulufiiliksen, sillä tämä on meidän pienimmän tontun ihan ensimmäinen joulu, ja siitä pitää tehdä ikimuistoinen.

Joulukoristelaatikko on kannettu varastosta sisään, huonekuusi voi hyvin (jo kolmatta kuukautta, siis oon niin ylpeä itsestäni!) ja ekat glögitkin on juotu. Viime viikolla Otto ripusti tanssahdellen 200 lediä pihalle, joten sielläkin on jo jouluisaa. Ensimmäisten pipareiden leivonta jää kuitenkin joulukuun puolelle, mikä on myöhäisin aloitus meidän perheelle ikinä. Aina ne on leivottu marraskuussa ennen. Mutta ehtiihän sitä joulukuussakin onneksi, ja ihan hyvinkin vielä.

Huomisaamuna kello seitsemän starttaa tämän blogin viides joulukalenteri. Se tarkoittaa sitä, että joka ikinen aamu huomisesta jouluaattoon asti kello 7 pärähtää uusi luukku ilmoille täällä blogissa. En välttämättä ole itse silloin hereillä, eli en ehkä ehdi sitä silloin vielä jakaa somekanaviin, mutta täältä blogista se kuitenkin löytyy. Jokaisessa luukussa on luvassa jotain ihanaa jouluisaa, kuten DIY-juttuja, reseptejä, ajatuksia joulusta, joulukoristeita, sekä tietenkin pari arvontaa jossa voi voittaa jotain kivaa. Kannattaa siis pysyä mukana, jos yhtään kaipaa joulufiilistä.

Pyrin päivittämään blogia joulukalenterin lisäksi lähes yhtä aktiivisesti kuin muutenkin, eli postauksia tulee ilmestymään melko tiheässä tahdissa, parhaimmillaan kaksi kertaa päivässä, aattoon asti. Viime vuonna joulukuussa julkaisin 49 postausta, huhhuh. Kannattaa siis selata reippaasti taaksepäin jos on ollut vähän taukoa lukemisesta, täällä on joulukuussa paljon sisältöä! Mulle itselle joulukalenterin tekemisestä on tullut tosi tärkeä ja rakas juttu, ja musta on aivan ihanaa ideoida sitä ja keksiä kaikkea uutta. Joka vuosi joulu lasten kanssa saa aivan uusia ulottuvuuksia kun he kasvavat, ja myös oma ajatusmaailma muuttuu. On mahtavaa valmistautua jouluun isolla porukalla teidän kaikkien muiden joulufiilistelijöiden kanssa, ja toivottavasti joulukalenteri saa tartutettua joulun henkeä myös niihin teistä, jotka eivät muuten olisi niin innoissaan.

Aivan ihanaa marraskuun viimeistä iltaa kaikille, ja näin jo etukäteen mahtavaa joulukuun ensimmäistä!


Kun sun vierellä on just se oikea ihminen

29.11.2017

Uutena vuotena tulee seitsemän vuotta siitä, kun me Oton kanssa tavattiin. SeItSeMäN! Se tuntuu niin oudolta, että siitä on oikeasti jo niin kauan. Ennen Ottoa en ollut seurustellut koskaan kunnolla, ja muistan kuinka olin ylpeä jo siinä vaiheessa kun oltiin oltu yhdessä puoli vuotta. ”Wau, tää on mun pisin parisuhde ikinä”. Nyt naurattaa, kun mietinkin sitä, se tuntui niin hienolta saavutukselta silloin. Nyt tajuan että eihän se mikään saavutus ollut, ja että seitsemän vuottakaan ei ole pitkä aika, eikä varsinkaan tunnu pitkältä, kun vierellä on oikea ihminen.

Seitsemän vuoden kriisistähän sitä puhutaan yleisesti, mutta jotenkin en osaa nähdä että meillä olisi sellaista näköpiirissä. Meidän parisuhteen isoimmat mullistukset: yhteenmuutto, ensimmäinen, toinen ja kolmas lapsi, kihlautuminen & häät ovat kaikki jo takanapäin, ja niistä ei ole tarvinnut yrittää ”selvitä” vaan niistä on nautittu yhdessä. Mielettömän hienoja hetkiä ihan jokainen, joita on ilo muistella. Yhdessä ollaan koettu myös surua ja rankkojakin juttuja. Ja niistä ollaan myös selvitty yhdessä, tiedän että Otto on aina mun tukena, tapahtui mitä tapahtui. Silloin kun on ollut rankkaa, ollaan turvauduttu toisiimme, ja saatu toisistamme voimaa, eikä ajauduttu kauemmas.

Edessä mä näen seesteistä arkea ja yhdessäoloa, joita ollaan ehditty kokemaan jo aimo annos kaikkien isojen juttujen välissä. Tiedän että en tarvitse jatkuvia huippuhetkiä viihtyäkseni Oton kanssa, vaan se yhdessäolo ja tasainen rakkaudentäyteinen arki on meidän suhteen liima.

Me ollaan juuri vietetty puoli vuotta tiiviisti toistemme kanssa yhdessä, enkä juksuta yhtään jos sanon, että voisin hyvin viettää Oton kanssa tiiviisti yhdessä seuraavatkin puoli vuotta, tai vaikka puoli vuosikymmentä. Enkä kyllästyisi, en ikinä. Otto on kuin osa mua, eikä mikään nenä tai edes raaja, vaan vähintään puolet. Kun mä kirjoitan tätä, Otto on töissä, ja kun ajattelenkin vaan näitä asioita, mulla tulee lämmin tunne, ja ikävä Ottoa. Ja tiedän että en ole meidän suhteessa tämän tunteen kanssa yksin. Aina kun jommallakummalla on ollut joku reissu, tai ollaan jouduttu olemaan pidempään erossa toisistamme, on käynyt hyvin selväksi että molemmat ikävöivät toista vähintään yhtä paljon.

Me ollaan kasvettu teineistä aikuisiksi yhdessä, ja koko aikuisikäni olen viettänyt niin että Otto on seissyt mun rinnalla. En osaisi edes kuvitella mitään muuta, enkä missään nimessä haluaisikaan. Me ollaan kasvettu yhteen, ja luotu yhdessä meidän elämä.

Oton vanhempainvapaan aikana me ehdittiin viettää aikaa yhdessä kunnolla melkeinpä joka päivä. Käytiin kävelyllä tai lounaalla, ja koska sain työt tehtyä päiväsaikaan, olivat illat meidän yhteisiä aina lasten nukkumaanmenon jälkeen. Me ehdittiin puhua, puhua ja puhua. Eikä edes aina mistään tärkeästä, mieheni käyttämä termi keskinäiselle höpöttelyllemme olisi kaunis ”paskanjauhanta”. Sitä ehdimme harrastaa aivan kaikessa rauhassa. Ja se on ihan parasta.

Mä tiedän että Oton kanssa multa ei voi ikinä loppua jutut kesken, kun me puhutaan ihan yhtä sujuvasti feminismistä, Spice girlsistä, uusista nuudeleista, politiikasta kuin meidän parisuhteestakin. Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta aina ymmärretään toista. Ja sehän on just parasta kun tajuaa että ei tarvitse olla ihan samaa mieltä, vaan voi olla myös kaksi eriävää, mutta ihan yhtä hyvää mielipidettä. Toki kaikista tärkeistä asioista ollaan tasan samaa mieltä, meillä on samat arvot ja kasvatusperiaatteet, ja samanlainen moraali. Ja monissa asioissa ollaan ajan kanssa ajauduttu olemaan samoilla linjoilla, toisen inspiroimana. Mutta ne pienemmät jutut joista ollaan eri mieltä, ovat opettaneet loistavasti ymmärtämään ja ihailemaan erilaisuutta.

Oton mielestä maailman paras tapa viettää yksin vapaahetkeä on pelata, ja mun mielestä askarrella kuivatuista appelsiineista koristeköynnöstä. Kumpikaan ajanviete ei ole toista huonompi tai parempi, koska me molemmat nautitaan siitä mitä tehdään. Osataan arvostaa niitä asioita, mitkä tuottavat toiselle hyvää fiilistä, omista kiinnostuksen kohteista riippumatta. Ja sen lisäksi että meidän suhteessa on vapaus tehdä itse niitä asioita mistä nauttii, ilman että toinen ärsyyntyy tai nalkuttaa, meillä on myös vahva halu viettää aikaa toistemme kanssa. Ja tietysti myös koko perhe yhdessä. Ja siksi meidän suhde toimii. Ei tarvita mitään sääntöjä tai sopimuksia, kun kumpikin haluaa että molemmat saavat omaa aikaa, ja yhteistä aikaa.

Arki ei tunnu raskaalta, kun sen saa jakaa Oton kanssa. Hän ottaa puolet arjen taakoista kantaakseen, ja arjen ilot taas tuplaantuvat kun ne saa jakaa toisen kanssa. Siinä on yksi suuri syy siihen, miksi arki tuntuu niin nautittavalta: koska saan jakaa sen juuri Oton kanssa. Tottakai arki lasten kanssa on muutenkin parasta, mutta kyllä mä tunnen valtavaa iloa siitä että saan lähettää sen whatsapp-viestin Otolle töihin, että ”katso kun kuopus nukahti tonttulakki päässä”, ja hän vastaa että ”ihana sydänsydän”.  Ja suurta helpotusta, kun oksennustaudissa se toinen voi käydä äkkiä hakemassa kaupasta mehujäitä ja mustikkakeittoa, kun itse ei pysty mihinkään (paitsi jos molemmat on kipeänä yhtäaikaa, niinkuin viimeksi. Se vasta oli hirveää, kuusiviikkoisen vauvan kanssa vieläpä). Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Yhdessä me selvitään kaikesta, tuli vastaan mitä vaan.

Olen ylistänyt Ottoa moneen kertaan täällä blogissa, ja ylistän myös ihan suoraan hänelle itselleen, ja meidän kaikille läheisille. Meidän suhteesta on turhaa yrittää etsiä draamaa, kun me ollaan vieläkin niitä ällösöpöjä jotka laittaa joka viestin perään sydämen, ja pussailee ja kikattelee ruokakaupassa kuin vastarakastuneet. Seitsemän vuotta takana, ja ainakin 70 edessä, tai kyllä mä sanon että juhlitaan mun 100v-synttäreitäkin yhdessä kikatellen, vaikka ei ois enää hampaita suussa ja se näyttäisi vähän hassulta. Siihen me tähdätään.

Ihanaa iltaa kaikille <3