”Äiti, ethän sä kuole?” – Kuinka puhua kuolemasta lapselle?

15.11.2017

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

miten puhua lapselle kuolemasta

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.


34 Responses to “”Äiti, ethän sä kuole?” – Kuinka puhua kuolemasta lapselle?”

  1. P sanoo:

    Tosi fiksuja ajatuksia! Puhuttiin näistä justiinsa miehen kanssa, koska mulle on tärkeetä että näissä asioissa ollaan samaa mieltä, vaikkei meillä vielä lapsia olekaan. Oon erityisen paljon samaa mieltä tosta kiertoilmausasiasta! Tästä oli myös psykan luennoilla puhetta, että kiertoilmaukset saa pelkäämään helposti arkipäiväsiä asioita, kuten just nukkumista. Tosi loogista, muttei sitä moni vanhempi aina tajua. Lisäks siellä puhuttiin just tosta, että kuoleman syystä pitää puhua suoraan (toki lapsentasoisesti), ettei lapselle jää olo, että kuka tahansa voi millon tahansa vaan kuolla. Ihanaa, että kirjotit tästä!

    Tykkään kaikista eniten sun kasvatusaiheisista postauksista ja vaikka oon opiskellut viis vuotta psykaa ja kasvatustieteitä, niin saan näistä sun postauksista tosi paljon enemmän irti omaan kasvatusideologiaan kun miltään luennolta koskaan :)

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Voi kiitos paljon ihan uskomattoman kauniista sanoista, en kestä, kiitos kiitos kiitos <3 Tuli niin hyvä mieli! Mahtavaa kuulla ihan ammattilaisen suusta, että ollaan tehty ainakin jotain oikein! Mulle kaikkein tärkeintä on toimia lapsilähtöisesti ja yrittää tukea meidän minityyppien kasvua niin hyvin kuin vaan osaan, ja olla se turvallinen aikuinen jolle he voivat kertoa mitä vaan, ja jolta voivat kysyä mitä vaan, pelkääämättä ja häpeilemättä, ja tietävät että äiti aina rakastaa. <3 Toivottavasti onnistun siinä nyt ja aina! Ihanaa joulun odotusta sinne ja kiitos vielä<3

  2. Nea sanoo:

    Sanoit lapsille että te vanhemmat aiotte elää tosi vanhoiksi, niin onhan tuo minun mielestäni väärin kerrottu. Mistä sinä tiedät elättekö tosi vanhaksi, mitä jos tulee se kuoleman hetki jo vaikka ensi viikolla. Kyllä varmasti lapset ajattelevat silloin että miksi äiti sanoi että kuolee vasta tosi vanhana ja kuolikin tosi nuorena.

    Nykyaikana vaan tuntuu että ei monet ihmiset ymmärrä omalle kohdalle sitä asiaa että ihan oikeasti se kuolema voi tulla minä hetkenä vaan, vaikka heti jo seuraavan hetkenä vaikkei sitä ikinä uskoisikaan omalle kohdalle tapahtuvaksi.

    Juuri tuollaisella kerronnalla kierrät sen tosiasian että kuolema voi oikeasti kohdata ihan piankin eikä vasta sitten tosi vanhana. Eikö se paras olisi lapselle vaan kertoa että voi se kuolema tulla nuorempanakin mutta sitten selittää sitä niin että se on kuitenkin luonnollista ja kaikki me kuolemme joskus, jotkut aiemmin ja jotkut myöhemmin. Ja että vaikka äiti tai isä olisikin kuollut niin kyllä heillä silti on ihmisiä jotka pitävät heistä huolen jos niin kävisi. Jotenkin näin sen itse ajattelen, koska ei me ikinä voida tietää.

    En tätä kirjoittanut pahuuttani vaan toin vain esille oman mielipiteeni tähän asiaan ja siihen miten kirjoitit.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Mä oon eri mieltä, sillä kuten tekstissä kirjoitinkin, niin puhuttiin myös siitä että voi sairastua vakavasti. Lisäksi he myös lähipiirin kokemusten takia tietävät että nuorenakin voi kuolla. Ei silti ole mielestäni mitään järkeä lietsoa neljävuotiaassa pelkoa siitä että vanhempi voi kuolla milloin vaan, koska ei hän siitä hyödy mitään että sitä pelkää ja murehtii. Se ei ole valehtelua, jos kertoo että aikoo elää vanhaksi. Varmasti suurin osa meistä ihmisistä aikoo elää vanhaksi, eikä suunnittele kuolevansa vaikka seuraavana päivänä autokolarissa. Lapsi ei mielestäni hyödy mitään siitä, että murehtii etukäteen että entä jos äitini huomenna kuolee autokolarissa. Aikuisena ehtii riittävästi murehtia sitten, että entä jos kuolee siihen ja tähän ja tuohon. Lapsena riittää kun saa olla lapsi, ja kohdata asioita sitä mukaa kun niitä tapahtuu <3 Mutta jokainen perhe tavallaan tietysti, ja tämä on mun mielipide. Näissä asioissa on monta tapaa toimia :)

      • Nimk sanoo:

        Samaa mieltä Iinan kanssa. Vaikka todellisuudessa on mahdollista, että kuka tahansa voi kuolla koska tahansa esimerkiksi sairauden, onnettomuuden tai rikoksen seurauksena, ei sen ajatuksen lietsominen auta lapsella mitään. Lapsi ei kykene käsittelemään elämän sattumanvaraisuutta samalla tavalla kuin aikuinen ja ajatella äkillisen kuoleman todennäköisyyttä.

        Olen myös erimieltä tuosta, että nykyaikana ihmiset ei ymmärrä, että se voi sattua omalle kohdalle. Kyllä mieleltään terve, lähtökohtaisesti elämäniloinen ihminen ymmärtää sen mahdollisuuden, muttei vello siinä pelossa, vaan jatkaa elämistä siitä huolimatta.

      • Maria sanoo:

        No oli kyllä taas niin perus pessimistisuomalainen kommentoimassa, että terve! Odotinkin, koska joku tulee kertomaan että mitä jos lyöt pääs vaikka seuraavalla suihkureissulla suihkun seinään ja kaadut suoraan sun kylpyammeeseen jossa on tulppa kiinni ja hukut sinne -__- jepjep!

        Itse olin muistaakseni 4lk kun isoäitini (äidinäidinäiti) menehtyi, en mennyt hautajaisiin koska en vain halunnut, enkä oikein ymmärtänyt että mitä siinä tapahtui. Olin sitten 6lk kun isänisä menehtyi ja muistan, kun meille veljeni kanssa kerrottiin tästä, ja isäni kysyi että onko kaikki ok niin oltiin että juu on. Ei ymmärretty sillä hetkellä, mutta hautajaisten jälkeen kotona päiväunilla heräsin omaan armottomaan itkuuni kun ikävä iski ja ymmärsi mitä oli tapahtunut. Eli suhteellisen vanha olin jo, kunnes ymmärsin sen kokonaan :) Itse myös pyrin sulkemaan kaiken negatiivisen pois mielestä, koska VIHAAN sitä kun suomessa ollaan niin saakelin negatiivisia kaiken suhteen – se vie energiaa ja lyhentää elämää. EI kiitos, let’s smile!

    • E sanoo:

      Tuollaiset asiat ovat vain niin vaikeita selittää lapselle… Jos kertoo että kuka tahansa voi kuolla milloin vain (mikä on tietysti totta), lapsi voi ruveta pelkäämään kuolemaa aivan jatkuvasti. Omasta mielestäni lapsen ei edes tarvitse ymmärtää sitä miten ”helppoa” on kuolla ja miten yllättäen se voi tapahtua, koska lapsi ei sitä pysty mielessään oikeastaan käsittelemään. Itsellenikin vanhemmat sanoivat joskus pienenä että me kuollaan sitten tosi vanhoina ja vaikka itse vanhemmiten olen ymmärtänyt että se oli pieni valkoinen valhe (tai ehkä toive enemmänkin), olen kiitollinen siitä että he näin sanoivat ja pystyin olemaan asiasta tietämätön ja rauhallisin mielin lapsuuteni ajan. Tietysti jos sattuu kohdalle niin, että vanhempi kuolee yllättäen nuorena, se on aina ihan hirveä isku. Mielestäni todennäköisyys sille on kuitenkin niin pieni, ettei sillä kannata lapsen mieltä varjostaa. Vanhemman kuolema iskee kuitenkin lujaa, eikä se, että sen mahdollisuudesta oli tietoinen aivan pienestä saakka, todennäköisesti auta asiassa mitenkään.

    • H sanoo:

      Siis todellako Nea sinusta olisi parempi vastata 4 vuotiaalle että niin äitikun ei tiedä koska kuolee voin kuolla vaikka huomenna tai sitten vanhana? Kuulostaa siltä ettei sulla ole omia lapsia..

  3. Nöps sanoo:

    Mun mielestä on ihan oikein, että lapsi saa (tietysti ikä huomioiden) itse päättää tuleeko sairaalaan vai ei. Muistan yli kymmenen vuoden takaa, kun mun vaari sai jonkun halvauksen ja joutui sairaalaan. Äiti koitti sanoa, että mun ei ehkä kannata lähteä mukaan vaaria katsomaan, mutta pidin pääni ja pääsin mukaan. Ei vaari enää puhunut, eikä oikein jaksanut hereilläkään olla. Luettiin päivän lehti hänelle, ja hän puristi mun kättä tosi lujaa. Pari viikkoa myöhemmin vaari kuoli. Myöhemmin olin sanonut äidille, että ”ajattele, jos et olis päästänyt mua mukaan, niin mä en olis enää ikinä nähnyt vaaria.” Nuo sanat jäi äidin mieleen pitkäks aikaa kummittelemaan, ja jopa huonon omatunnon, että oli yrittänyt mua estää tulemasta mukaan. Ja niin kuin säkin sanoit, ei se viimeisen tapaamisen karuus poistanut multa kaikkia hyviä ja lämpimiä muistoja.
    Osanotot vielä koko teidän perheelle, ja voimia ❤️

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos hurjasti kommentista <3 Ihanaa että sait kuitenkin lähteä mukaan, ja sait nähdä vielä vaarin, siitä jäi sulle varmasti tärkeä muisto <3

  4. Ronja sanoo:

    Moikka, en voi muuta kuin kehua ja ihastella tapaasi/tapaanne kasvattaa lapsianne! Tällaista on hieno ja kiva lukea! Koska tämän on minusta se tapa jolla puhua ja nimeenomaa, ylipäätänsä, puhua lasten kanssa. Ei kierrellen kaarrellen vähän sinne päin.
    Oot aivan ihana persoona ja jo vuosia seuranneenan, en voi muuta kuin olla iloinen sinun laisesta bloggaajasta, äidistä ja ihmisestä
    Oikein ihanaa loppu vuotta ja halaus teille! ❤

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Voi kiitos paljon aivan ihanasta kommentista <3 Tuli niin hyvä mieli! Mä oon kyllä sitä mieltä myös että lasten kanssa ylipäätään, oli puhe mistä tahansa, tärkeintä on puhua suoraan ja pelata avoimin kortein, ja lapsilähtöisesti. Lapset ei ole mitään tampioita joita pitää varjella kaikelta mahdolliselta, he ovat näkeviä, kuulevia ja tuntevia ihmisiä, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi ja huomioiduksi ihan siinä missä kaikki muutkin<3 Ihanaa loppuvuotta ja haleja sinne myös ja iso kiitos vielä<3

  5. Miia sanoo:

    Olin seitsemän kun isomummoni kuoli. Muistan vielä ne tunteet, kun käytiin viimeisen kerran katsomassa. Tajusin, että hän näyttää kuolevalta eikä koskaan tule takaisin, aistin myös isäni käytöksestä, että loppu on lähellä. Kotimatkalla en itkenyt, mutta olin surullinen, koska isäni itki. Hautajaisissa mua ahdisti, kun kaikki läheiset itki, muistan miettineeni, että mummu oli jo vanha ja häntä tultiin nyt hakemaan loppuiän kotiinsa. Kuolema oli mulle siis melko ”tavanomainen” tunne. Tiesin kuitenkin, että silloin ihminen ei enää palaa. Mummua on vieläkin ikävä.

  6. anna sanoo:

    Mielestäni lasten on hyvä nähdä ja kokea eri asioita ja ”totuttautua” myös vaikeisiin asioihin. Itse en henkkohtaisesti ymmärrä, jos lapsi itse haluaisi nähdä sairaalassa vaikkapa oman mumminsa, joka sairas niin se kielletään.. Elämään mahtuu sekä hyvin vaikeita että iloisia ja helppoja asioita. Onko kuolemakaan lopullista..?

  7. Ilona sanoo:

    Oon seurannut sun blogia jo kauan, mutten ole ikinä kommentoinut. Mutta tämä oli taas tosi hyvä kirjoitus ja tärkeästä aiheesta! Te kasvattatte kyllä Oton kanssa lapsianne niin hienosti!
    Mutta tuo on niin totta, ettei lapsien kanssa kannata käyttää asioista kiertoilmaisuja! Mulla tuli kerran töissä päiväkodissa vastaan kurja esimerkki tästä asiasta. Siellä yhden pojan mummi kuoli ja vanhemmat selittivät hänelle tämän asian juuri tällä ”mummi nukkui pois”-tavalla. No se poika alkoi pelätä nukkumista ja nukahtamista ja kotona sekä päiväkodissa nukkumaan meno oli aivan kauheaa taistelua pojan kanssa. Ja hän myös pelkäsi sitä, kun muut läheiset nukkuivat. Aina on siis parempi kertoa asioista suoraan, mutta kuitenkin lapsentasoisesti, niin kuin te olitte tehneet. :)

    Ihanaa vuodenjatkoa Iina sulle ja teidän koko perheelle! ❤️

  8. Miumau 80 sanoo:

    Hei, hienoja ajatuksia ja hyvin olitte käsitelleet lasten kanssa asiaa. Myös minun lapset ovat pieninä joutuneet osallistumaan valitettavan moniin hautajaisiin ja ainakin meillä ehdottomasti pelottavin asia, oli hautajaisissa arkun lasku hautaan. Kerrasta oppineena, olen tämän jälkeen vienyt lapset edelleenkin kirkkoon ja muistotilaisuuteen, mutta silloin kun arkkua on laskettu hautaan niin lapset ovat olleet hetken esim autossa tai kirkossa odottamassa jonkun aikuisen kanssa.

    Lapsilleni olen kertonut taivaasta ja enkeleistä, jotka tulevat hakemaan sielun ja vain ruumis haudataan. Ulkona lapset katselevat ylös tähtiin ja vilkuttelevat edesmenneille läheisillemme. Aina uuden kuoleman kohdatessa lapset toivottavat hyvää matkaa taivaaseen muiden jo lähteneiden joukkoon. Piirretään ja askarrellaan yhdessä kortteja ja puhutaan mitä mukavia muistoja tulee mieleen, itketään yhdessä.

    Usein huomaan kuinka muut aikuiset helposti vaivaantuvat, kun lapset juttelevat iloisesti jo edesmenneistä sukulaisistamme. En tiedä miksi kuolemasta pitäisi vaieta. Loppujen lopuksi kuolema on luonnollista kuin syntymäkin eikä siihen liittyvää surua ja kaipuuta tarvitse salata lapsilta.

  9. Salome sanoo:

    Mielestäni ootte Iina toiminu hienosti lastenne kanssa ja sun kirjoitus oli hyvä. Ja niinkuin Miia kirjoitti, mielestäni kuoleman pitäisi olla meille tavanomaisempaa. Nykyään kuolevat vanhukset siirretään hoitokoteihin ja sairaaloihin pitkiksi ajoiksi pois näkyvistä (toki on hyvä että tällaisia mahdollisuuksia on ja hyvä saattohoito ym). Mutta sen vuoksi emme näe arjessa kuolemaa ja vanhuutta ollenkaan niin paljon kuin 100 vuotta sitten, kun joka torpassa oli vanha mummo.

    Mulle oli tosi koskettavaa viettää etäisen papan vierellä perheen kesken hetki, kun pappa oli jo arkussa ja hautajaiset seuraavana päivänä. Kuolleen näkeminen oli tietty jännittävää, mutta toisaalta hoitavaa nähdä että siinä hän nyt makaa elottomana eikä tule enää takaisin.

    Itse aion kertoa pienestä pitäen lapsillemme taivaasta ja siitä, että Jumala ottaa lapsensa sinne Taivaan kotiin kun me kuolemme.

  10. Essi sanoo:

    Tuli mieleen tuosta arkun laskemisesta hautaan, oma kokemukseni.

    Isoisäni kuoli äkillisesti täysin odottamatta vieressäni istuen sydänkohtaukseen kesämökillämme. Olin silloin 8 -vuotias.

    Tilanne oli traumaattinen enkä muista juuri mitään siltä ajalta mutta sen muistan kun pikkusiskoni (silloin 3v) alkoi itkeä aivan lohduttomasti kun arkkua alettiin laskea hautaan. Luulen että silloin hänelle konkretisoitui Se, että arkku jossa ukki oli, laitettiin maahan johonkin kuoppaan.

    Uskon että olette tehneetkin jo näin, mutta kertokaa lapsillenne mitä hautajaisissa tulee tapahtumaan. :) Mielestäni on hyvä asia ottaa lapset mukaan hautajaisiin, luonnollinen tapahtuma kun on.

    Toisissa hautajaisissa ollessani 19 vuotias muistan kummityttöni pohtineen sitä, että onko nyt niin ettei isomummo

  11. Janna sanoo:

    Samoja asioita olen myös miettinyt. Paappani, joka oli mulle kuin toinen isä kuoli esikoisen ollessa alle vuoden ikäinen, joten silloin itse olin vielä ainut joka joutui asiaa kunnolla käsittelemään. Vaikkakin tyttöjen Vanhamumma on vielä hyvä vointinen ja asuu yksin omakotitalossaan, olen monesti miettinyt miten tulevaisuudessa kerron lapsille kuolemasta ja miten he sen käsittelevät.

    Monesti isän soittaessa pelkään kuulevani huonoja uutisia, koska paappanikin kuoleman syy oli onnettomuus ja siitä seuranneet komplikaatiot (hän oli tk osastolla pienemmän vaivan takia hoidettavana ja kotiutumassa lähiaikoina, kunnes oli kompastunut yöllä ja lyönyt päänsä).

    Ikinä ei tiedä miten paljon aikaa on jäljellä, sen takia yritänkin vierailla mummalla mahdollisimman usein ja toivon että tytöille jää mieleen paljon hyviä muistoja ja mummalle pientä piristystä päivään.

    Hoitajana olen kohdannut vanhuuden väsyttämiä ihmisiä ja ollut vierellä pitäen kädestä viimeisillä hetkillä, tällöin kuolema on tuntunut surulliselta, mutta luonnolliselta. Oman lähimmäisen kohdalla asia on kuitenkin vaikeampi ja vaatii enemmän aikaa käsitellä.

  12. laulau sanoo:

    Fiksuja kasvatusajatuksia, jälleen. :) Meneekö liian henkilökohtaiseksi, jos kysyn, että mitä te olette selittäneet lapsille, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?

  13. Enna sanoo:

    Ihailen todella tapaasi käsitellä tuota asiaa. Ihanaa, että heillä on ollut vapaus valita haluavatko mennä vielä sairaalaan tapaamaan vai eivät. Uskon, että se on yksi merkittävimmistä asioista tuon prosessin käsittelyssä, tietysti puheen ohella. Mulla ei niitä omia lapsia ole, mutta olen monesti miettinyt sitä, miten sain 6-vuotiaana tietää Ukkini kuolemasta. Oli aikainen arkiaamu, heräsin tuttuun tapaan ja menin olohuoneeseen avaamaan telkkaria. Iskä tuli pukemaan sukkia siihen sohvalle ja totesi kylmän viileästi, että Ukki kuoli. That’s it. Ei mitään selityksiä, kysymyksiä siitä, että haluaisinko jutella asiasta tms… myös varmaan itse vanhempana ilmoittaisin kouluun/pkhn, että tämmöinen tapahtunut älkää ihmetelkö jos lapsi reagoi jotenkin eritavalla asioihin lähiaikoina..
    Mun Ukki ei ollut sairas (ainkaan lapsen silmään, eikä sydänviasta koskaan puhuttu) ja hän oli vasta 60v kuollessaan. Hautajaisissa ihmettelin miksi kaikki itkee. Mä en koskaan saanut käsitellä noita asioita, siksi uskon, että tänäpäivänä läheisen menettäminen ja kuolemanpelko ovat toisinaan todella voimakkaita. Ootte kyllä niin supereita vaikeankin asian äärellä, että en kestä <3

  14. neito sanoo:

    Meillä eskarissa oleva tyttö on ruvennut pelkäämään, että minä (äiti) kuolen. Vaikka meillä ei ole muutamaan vuoteen ketään tuttua kuollutkaan. Sitä on tosissaan joutunut miettimään, miten sanansa valitsee. Kun sitä ei tiedä etukäteen päiviensä lukumäärää, mutta on myöskin aivan turha pelotella 6-vuotiasta sillä, että (terve) äiti voi kuolla hetkellä millä hyvänsällä, se kun ei kuitenkaan ole se todennäköisin vaihtoehto, vaikka tokikin mahdollinen. Olen sitten rauhallisesti selittänyt, että yleensä ihmiset elävät vanhaksi, ja kuolevat sitten vanhuuteen. Esimerkkinä sitten vanhoja lähisukulaisia. Mainitsin myös, että ihmiset saattavat kuolla myös johonkin sairauteen, mutta että kaikki sairaudet eivät ole ”tappavia”.

    Mun mummo on 96 -vuotias ja ei enää parhaassa kunnossa, pärjää kyllä palvelutalossa. Mutta on ollut jonkin kerran sairaalassa / terveyskeskuksen vuodeosastolla, korkean kuumeen takia. Tokaluokkalainen poikani on ollut mun vanhempien kansssa häntä katsomassa omasta halustaan. Poika oli sanonut mummilleen, että sitä isomummo ilahtuu kun häntä käydään katsomassa ja sitten paranee paremmin, kun on iloinen. Lapset ovat ihanan ajattelivia, kun siihen antaa mahdollisuuden. :)

  15. Jeanette sanoo:

    Fiksuja ajatuksia! Kuten moni muukin on kommentoinut, noita kiertoilmaisuja, kuten ”nukkua pois ” kannattaa ilmeisesti tosissaan välttää. Teen töitä kuoleman ja surevien ihmisten kanssa. Pääasiassa aikuisten kanssa, kun kuoleman jälkeisistä paperihommista on kyse. Yksi asiakas kerran korjasi minua kun käytin sanontaa ”nukkua pois ” ja toivoi etten konkaan käytä sanontaa lasten kuullen. Hän oli muistaakseni psykologi joka usein joutui tekemään töitä lasten kanssa joilla oli vakavia pelkotiloja tuon sanonnan vuoksi, jopa psykooseja.

  16. Katariina sanoo:

    Hei Iina!

    Ensinnäkin otan osaa suruunne!<3
    Tämä teksti kosketti mua tosi paljon, sillä itsekin muutama viikko sitten menetin rakkaan tätini. Minulla ei ole omia lapsia, mutta yli 10 vuotta itseäni nuoremmat sisarukset, jotka ovat aina olleet mulle kaikki kaikessa. Jotenkin se suojeluvietti on niin älyttömän voimakas, vaikka tietää että ei näitä pieniä voi loputtomiin kaikelta suojella. Joskus hekin tulevat kokemaan suurta surua.

    Oot mun mielestä kirjoittanut aina todella fiksusti ja hienosti siitä, kuinka kasvatatte lapsianne. Ja hienosti sen teettekin, ei voi kun vain ihailla sitä, kuinka ihana perhe olette!<3

  17. Tiina sanoo:

    Tosi hienosti olet osannut käsitellä isomummon kuolemaa teidän lasten kanssa.

    Me on jouduttu käsittelemään tätä aihetta meidän 5 vuotiaan esikoisen kanssa, kun meidän toinen lapsi sairastui jo ihan vauvana etenevään aivosairauteen joka johtaa ensin vaikeaan vammautumiseen ja lopulta kuolemaan yleensä viimeistään 10 vuotiaana. Meidän lapsi on nyt 2 vuotias ja hän on jo vaikeasti vammainen, sokea ja sairastaa epilepsiaa. Jouduin kysymään apua pikkulapsipsykologilta miten tästä kaikesta voi tuolle meidän esikoiselle kertoa, ja hänkin painotti nimenomaan, että lapsen kysymyksiin pitää aina vastata rehelliseti, mutta ikätasoisesti ja ettei juuri näitä kiertoilmaisuja saa ikinä käyttää. Meidän esikoinen on kysellyt paljon ja hän on kestänyt todella hyvin tämän sisaruksen sairastumisen. Tärkeää oli kertoa myös ettei tämä sairaus tartu eikä esim hän voi enää yhtäkkiä juuri tähän sairauteen sairastua, koska oireet alkaa aina jo vauvana. Hänelle on myös kerrottu että koska veli on niin sairas, hän ei elä niin pitkään todennäköisesti kuin me muut.
    Meidän esikoinen on kaikesta huolimatta älyttömän rakastava pikkuveljeään kohtaan ja ottaa hänet aina mukaan leikkeihin lattialle pötköttelemään. ❤ Lapset kestävät näitä vaikeitakin asioita yllättävän hyvin eivätkä he katkeroidu ja vertaile niinkuin aikuiset toisinaan.
    Toivon kovasti, että hänkin saisi vielä kokea vähän tavallisemman sisaruuden ja meille suotaisiin vielä vauva joka ei olisi näin vaikeasti sairas.

  18. Kepa sanoo:

    Muistan omasta lapsuudestani katsoneeni ehkä 6-vuotiaana Tontut-sarjaa, jossa Taavi vaimonsa kanssa muuttui puuksi ollessaan tarpeeksi vanha. Tällöin muistan ensimmäisen kerran itkeneeni kuolemasta tai ajatelleeni sitä erityisemmin. 8-vuotiaana olin isomummon hautajaisissa, mutta tästä en muista mitään. 10-11 välimaastossa äiti halusi, että me lapset lauletaan hänen tätinsä hautajaisissa ja kesken lauluharjoituksen aloin itkemään. Ehkä tämän ikäisenä aloin enemmän ymmärtää. Tästä kuluikin sitten kymmenkunta vuotta seuraaviin hautajaisiin ja toivottavasti seuraaviin on yhtä pitkä aika. Nämä nyt tämmöisinä omina kokemuksina lapsena, kun ei omia lapsia ole :) Mitään muistikuvaa ei kyllä ole jäänyt, että miten meillä on kuolemaa käsitelty, joten luultavasti ihan hyvin kun ei mitään traumoja ole jäänyt :D

  19. Alina sanoo:

    Ihanasti olette puhuneet lapsille kuolemasta, kannattaa myös ennen hautajaisia kertoa, mitä hautajauset tarkoittaa ja mitä siellä tapahtuu. Monet itkevät ja se voi hämmentää tai ahdistaa lasta, voi olla hyvä kertoa jo etukäteen miksi ihmiset itkevät. Samoin arkun laskeminen hautaan voi olla vaikea lapsen ymmärtää.

  20. Janita sanoo:

    Opiskelen yliopistossa toista vuotta lastentarhanopettajaksi ja meillä tuli historiakasvatuksen luennolla esille kuolema. Itseäni on hieman pelottanut että kuinka käsitellä kuolemaa lasten kanssa jos/kun se tulee eteen työelämässä. Opettaja kuitenkin toi esille, että lapset pystyvät ymmärtämään, että ihminen syntyy, elää ja kuolee. Hän myös sanoi, että se on aikuinen tekee (mahdollisesti siis) kuolemasta ahdistavan asian. Hyviä mietteitä sulla, tunnistan samoja ajatuksia itsessäni :)

  21. Laura sanoo:

    Erittäin hyvä teksti, fiksusti kirjoitettu. Ihailen tuota kunnioitusta ja arvostusta mikä teillä on lapsianne kohtaan ja mikä huokuu sinun teksteistäsi.
    Välillä tuntuu olevan vallalla ajatus ”lapset on vaan lapsia, ei ne juurikaan ymmärrä”, vaikka asiahan ei näin todellakaan ole. Tällaisilla toteamuksilla on vain helppo välttää niitä vaikeita aiheita ja tilanteita.
    Uskon että siinä tekee vain karhunpalveluksen lapsensa tulevaisuutta ajatellen, jos ei keskustele hänen kanssaan rehellisesti ja asioista oikeita sanoja käyttäen myös niistä vaikeista jutuista. Lapsi todellakin on fiksu pieni ihminen jo alusta alkaen, ja hänellä on usein kyky aavistaa jos hänelle valehdellaan tai jos asiat eivät ”mätsää”/ole loogisia.

    Olen itse erikoistumassa lasten sairaanhoitoon opinnoissani, ja opinnoissa on ollut runsaasti keskustelua tästä aiheesta. On tehty tutkimuksia, joiden mukaan jo noin 4v. lapsi ymmärtää jossain määrin kuoleman lopullisuuden ja ymmärtää esimerkiksi oman kuolemansa. Tämä on mielestäni hyvä pitää mielessä.
    Olen törmännyt opintojeni kautta myös kahteen tilanteeseen, joissa noin alakouluikäiselle terminaalisesti sairaalle lapselle ei oltu kerrottu hänen tulevasta kuolemastaan. Tämä on mielestäni todella väärin lasta kohtaan. Vaikka asia on varmasti kaikkein kamalin tilanne mihin perhe tulee koskaan joutumaan ja rankin mahdollinen juttu käsitellä, niin on valtavaa lapsen aliarvioimista lakaista asia maton alle. Hän varmasti pohdiskelee asiaa mielessään, mutta huomatessaan asian olevan vaiettu ei välttämättä uskalla siitä kysyä. Tämä vain lisää epätietoisuutta ja tätä kautta erittäin todennäköisesti myös lapsen pelkoja ja pahaa oloa. Valitettavasti sairaalan henkilökunnalla ei ole ”valtuuksia” ottaa tätä lapsen kanssa puheeksi jos perhe ei sitä halua, voidaan ainoastaan tarjota tukitoimia ja yrittää ohjata oikeaan suuntaan asian kanssa.

    Lähdin nyt hieman sivuraiteille tekstini kanssa, mutta pointtina on että kiitos kovasti hienosta tekstistäsi! Lapsesi ovat ja tulevat varmasti kasvamaan upeiksi, toisia ajatteleviksi ihmisiksi.

  22. A sanoo:

    Tuli tästä postauksesta mieleen, että oletko koskaan kuullut isäsi vanhemmista mitään? Oletko ns. Osannut kaivata heitä koskaan vaikka et isääsi haluaisikaan nähdä?
    Mutta niin kauniisti olette lapsille asiat selittäneet ja kertoneet niinkuin ne ovat! :) todella moni juurikin kaunistelee asioita vaikka lapset tosiasiassa ymmärtävät älyttömän paljon asioita!

  23. Lina sanoo:

    Kauniisti kirjoitettu, teidän perheessänne tällä hetkellä ja aina jonkun perheessä ajankohtainen aihe.
    Omia lapsia ei ole, mutta vain omasta kokemuksesta lapsen silmin voin kertoa, että juuri avoimuus ja asioista oikealla nimellä puhuminen kannattaa. Ollessani alle 12-vuotias, tuntui niin sukulaisten kuin muun lähipiirin tiimoilta riittävän hautajaisia. Ensimmäiset muistikuvani hautajaisista ovat ollessani 6-vuotias isomummuni hautajaisissa. Sieltä minulle jäi erityisesti mieleen, kun kävimme katsomassa avoimessa arkussa lepäävää isomummua. Äiti selitti, että Ulla-mummo on kuollut ja miten kaunis ja levollinen hän on arkussa maatessaan. Isomummolla ei tosiaan ollut lautumia tai turvotuksia, vaan kauniit valkoiset hiukset ja vaaleat kasvot. Oletteko miettineet, että jos tytöt haluavat hautajaisiin osallistua ja arkku on auki, niin saavatko tytöt nähdä isomummoa?
    En koe traumatisoituneeni tästä tai muistakaan lapsena koetuista kuolemaa käsittelevistä asioista. Vaikka tietysti lapsena muistan pelänneeni vanhempieni kuolemaa, tähän tosin saattoi olla syynä ajatusta lietsovat televisio-ohjelmat… mutta luonnollista sekin?
    Nyt hoitajana työskennellessä olen kohdannut kuolemaa, ollut paikalla viimeisen hengenvedon aikana, lohduttanut omaisia ja yrittänyt tehdä kuolevan ihmisen oloa siedettävämmäksi. Toisaalta olen nähnyt myös, kun uusi pieni ihminen pääsee tähän maailmaan ensimmäistä kertaa, sitähän tämä elämä on, syntymistä ja kuolemista.

  24. Johanna sanoo:

    Sä oot kyllä niin kypsä ja viisas äiti! Ja ihanan paljon muistat aina asioita sun omasta lapsuudesta! Ootteko paljon aina jutellu asioista sun äidin kanssa siis sillon lapsena ja muistellut nyt aikuisena? :)

  25. Emmi sanoo:

    Mä muistan mun isomummun kuoleman, ite löysin mummun kuolleena ja olin silloin 5v. Mummu oli tosi vanha ja en muista pelänneeni tai kummemmin järkyttyneeni, mutta kyllä se päivä on elävästi jäänyt mieleen ja on varmasti ensimmäisiä täysin kirkkaita muistoja lapsuudestani. En muista yhtään miten asiaa perheessä käsiteltiin tms, mutta ainakaan en ole traumatisoitunut tai koskaan pelännyt kuolemaa tms. Muutenkin kohtasin aika paljon kuolemaa lapsuudessani, muistan nähneeni ainakin viisi kuollutta ihmistä ennen kymmentä ikävuotta. Mummu, isosetä ja kolme eri kertaa liikenneonnettomuuksien uhreja tien vieressä joista kahtena kertana ruumista juuri peitelty. Kuolemaa on vaan aina käsitelty jotenkin kovin luonnollisesti joten nämä eivät ole jääneet mieleen kytemään, vaikka ne hyvin muistankin.

Kommentoi