Rakkaimman mummuni muistolle

19.11.2017

Eilen me hyvästeltiin mun mummu haudan lepoon, ja nyt musta tuntuu siltä että pystyn viimein kirjoittamaan ne asiat mitä halusin sanoa, tai ainakin voin yrittää. Alle kaksi viikkoa sitten tuntui, että maailma pysähtyi, ja sieltä katosi järjetön määrä iloa, valoa, lämpöä ja rakkautta, kun mun rakas mummu menehtyi. Vaikka pitkään oltiin jo valmistauduttu siihen mitä tulossa oli, se tuntui silti niin syvällä, ja tuntuu edelleen. Hän oli mulle niin rakas, ja niin tärkeä, vaikka nämä sanat tuntuvatkin latteilta kun niitä tähän yritän asetella. Kyllä te tiedätte, kun joku ihminen on ihan mielettömän tärkeä, ei sitä riitä mikään sana kuvaamaan tarpeeksi hyvin.

Vietin ensimmäisen kerran yksin aikaa mummulassa kolmevuotiaana, kun menin sinne yksin kesäloman viettoon, äitini tehdessä vielä pari viikkoa töitä ennen oman kesälomansa alkua. Näin mä sain pidemmän kesäloman pois päiväkodista, ja viettää aikaa rakkailla sukulaisilla Oulussa. Siitä kesästä lähtien vietin joka kesä aikaa mummulassa sekä ilman äitiä, että äidin kanssa. Toki oltiin siellä aina kaikki muutkin lomat, mutta aina kesäisin sain pitkän loman mummun ja papan luona, ja pisimmillään taisin olla siellä kuusi viikkoa ilman äitiä ekaluokan jälkeisenä kesänä, kun äiti ei halunnut että joudun olemaan niin paljon yksin kotona äidin ollessa töissä, kun olin vielä niin pieni. Mummun kanssa hoidettiin kasvimaata, ja talvella opettelin mummulan pihalla hiihtämään.

Mulla oli todella läheinen suhde isovanhempiini jo ihan pienestä asti, kun mummula oli mun kesäkoti, ja rakas paikka. Mummu jaksoi aina touhuta mun kanssa, leipoa ja kokata, tehdä puutarhahommia, opettaa mua ompelemaan ompelukoneella, pelata pasianssia, leikkiä barbeilla ja piirtää.

Me käytiin piknikeillä, kirjastossa, taidenäyttelyissä ja pelattiin jalkapalloa. Mun opittua lukemaan, mummu raahasi mun kanssa kassikaupalla muotiaiheisia kirjoja joka kesä kirjastosta heille, ja yhdessä luettiin Christian Diorin New Lookista, Elsa Shiaparellista ja Yves Saint Laurentista. Hän muisti kehua jokaista mun seitsenvuotiaan innolla piirtämää ”muotikuvaa”, vaikka niistä varmasti puolet näytti ihan samalta.

Teini-iässä mummu oli mulle vielä läheisempi kuin aiemmin. Kun mun äiti sairastui, mummu oli mun tukena, ja sain aina soittaa mummulle kun tuntui siltä. Sinä päivänä kun äiti joutui sairaalaan, mä yritin olla reipas ja rohkea, vaikka pelkäsin jokaisella solullani. Siinä vaiheessa kun vihdoin näin mun mummun, mä uskalsin itkeä ja päästää ne kaikki tunteet ja pelot ulos. Hän tuli meille kotiinkin auttamaan, ekoina päivinä ja viikkoina, kun äiti pääsi kotiin sairaalasta. Turvauduin mummuun kun mua pelotti, ja hän jaksoi aina tsempata ja lohduttaa, ja auttaa.

Vähän ennen täysi-ikäistymistäni kun etsin itseäni ja mulla oli kaikkein pahin biletys- ja teinivaihe päällä, mummu ei koskaan tuominnut mua. Hän ei ikinä valittanut mulle mistään tai kommentoinut ulkonäköä ikävästi, tai millään muullakaan tavalla osoittanut sitä, jos ajatteli jotain negatiivista. Me juteltiin ihan muista jutuista, ja keskityttiin olennaiseen: eli kahvin juontiin, pullan leipomiseen & kortin pelaamiseen.

Mun mummu tuli äidiksi samassa iässä kuin minäkin, parikymppisenä nuorena tyttönä, ja se yhdisti meitä. Mummu oli yksi ensimmäisiä ihmisiä joille kerroin Otosta, ja raskaudesta. Hän onnitteli ja iloitsi, ja alkoi heti neulomaan meidän esikoisvauvalle villapukua. Kertaakaan hän ei epäillyt pärjättäisiinkö me, hän tiesi että kyllä me pärjätään. Tai jos epäilikin, hän ei epäillyt mulle. Mua hän vaan kannusti ja tsemppasi, ja oli iloinen meidän puolesta. Siitä tulee helmikuussa seitsemän vuotta, kun hänelle kerroin.

Vaikka hän tuli äidiksi saman ikäisenä kuin minä, ja sai yhteensä neljä lasta, hän teki silti pitkän uran töissä. Mun mummu oli aikansa edelläkävijöitä, kunnon bisnesnainen nimittäin. Hänen ja mun papan avioliitosta olenkin saanut loistavan tasa-arvoisen avioliiton mallin, sillä mun pappa on huolehtinut arjesta ihan siinä missä mummukin. Mummu osasi yhdistää pikkulapsiarjen ja työnteon, ja hurjasta työtahdista huolimatta hän oli myös lämmin ja rakastava äiti. Eläköidyttyään mummu keskittyi auttamaan toisia, tekemään järjestö-, yhdistys- ja vapaaehtoistyötä, ja sen lisäksi olemaan mummu meille kaikille lapsenlapsille, ja lapsenlapsenlapsille. Hänestä olen saanut upean mallin siihen miten työ ja perhe yhdistetään, ja miten kannetaan oma kortensa kekoon ja huolehditaan toisista parhaansa mukaan.

Onneksi meidän lapset ehtivät tavata hänet, ja isommat oppia myös kunnolla tuntemaan. He saivat kastella hänen kanssa kukkia, katsoa valokuvia, syödä tiikerikakkua, kiivetä syliin ja pelata dominoa.

Vaikka mummua ei enää ole, kaikki mitä hän on tehnyt ja sanonut, ja mihin koskettanut, elää meidän mukana, ja on läsnä meidän elämässä joka päivä edelleen. Hän on vaikuttanut mun elämään pienestä asti, ja hänen elämänohjeensa ja rakkautensa säilyvät aina mun sydämessä. Hän oli ihan mielettömän ihana puoliso, äiti, mummu ja isomummu, ja hän jätti jälkeensä suuren ja rakastavan perheen, jossa toisista pidetään huolta ja rakastetaan.

Lepää rauhassa maailman rakkain mummu <3


19 Responses to “Rakkaimman mummuni muistolle”

  1. Susanna sanoo:

    Ihanasti kirjoitettu. Mitä lämpimimmät osanotot teille kaikille. Muistakaa pitää huolta myös omasta jaksamisesta kaiken keskellä <3

  2. Jenny sanoo:

    Heiiii aivan ihana kirjotus ja ajatus,en voi kun kuvitella miltä tuntuu niin rakas mummi menettää. Itellekki on oma mummi tosi tärkeä ja rakas ,itsekin saanut tukea omalta mummilta apua ja paljon ja nuorempana pakenin siskoni kanssa sinne mummolaa kun oma isä joi . Oma mummi on jo päälle 80 ja tarmoa vielä paljon . Oma poikani on kans tosi läheinen isomumminsa kanssa ja tekee yhdessä paljon ja se on jotenki nii rakkautta heidän silmissään ja kuinka oma 3v poika puhuu isomummistaan paljon ja kuinka hänellä on ikävä ❤❤

  3. Laura sanoo:

    Voihan itku<3

  4. Eve sanoo:

    Aivan ihana kirjoitus! Paljon voimia koko perheelle!❤️❤️

  5. tanja sanoo:

    Kaunis kirjoitus <3 Voimia suruusi <3 <3

  6. Pii sanoo:

    Kaunis ja lämmin kirjoitus mummustasi❤️
    Miten avarakatseinen ja nykyaikainen mummusi on ollut.
    Olet ollut onnekas ja kyllä se välittyy sinun elämän arvojen myötä.
    Voimia teille kaikille❤️

  7. Elisabeth sanoo:

    Otan osaa suureen suruusi <3 Jokainen suru on henkilökohtainen, mutta kuitenkin itse suuren surun kaksi kertaa kohdanneena (http://helsinkidragonfly.blogspot.fi/2016/11/grief.html), kyyneleet nousivat silmiini tätä kirjoitusta lukiessa. Se on vain niin hienoa kun joku uskaltaa puhua/kirjoittaa surusta, vaikka se on yksi elämän mysteereistä. Itselleni juuri puhuminen & kirjoittaminen on auttanut eniten surun käsittelyssä. Eilen näin Netflixistä elokuvan ”Collateral Beauty”, joka kertoi menetyksestä. Sen mukaan meitä kaikkia ihmisiä yhdistää kolme asiaa: kuolema, aika ja rakkaus. Rakkaudesta ja ajasta puhutaan paljon, mutta valitettavan vähän surusta. Kiitos siis tästä kirjoituksesta, on ihanaa lukea sinulle tärkeästä ihmisestä – näin juuri hän kulkee kanssasi elämän tiellä jatkossakin! Voimia <3

    xxx
    E
    http://helsinkidragonfly.blogspot.fi/

  8. Suvi sanoo:

    Onneksi ihanat muistot mummustasi säilyvät aina ja pystyt siirtämään kaikkea häneltä oppimaasi eteenpäin omille lapsillesi ja joskus vielä tuleville lapsenlapsillesi! <3

  9. s sanoo:

    Hän kuulostaa upealta ihmiseltä. Kirjoitit todella kauniisti. Onneksi elämä jatkuu muistoissa ja opeissa, tavoissa ja arvoissa, joita olette häneltä saaneet. Otan osaa suruunne. <3

  10. marran sanoo:

    Tosi kaunis kirjoitus. Minulla vierähti kyynel ja toinenkin.. Aivan mahtavaa miten olet voinut luottaa raskaina ja vaikeinakin hetkinä häneen. Ja ihanaa ettei hän tuominnut. Minun kaikki isovanhemmat ovat kuolleet, kun olin pieni. Tämän kirjoituksen myötä kaukaisia, pieniä muistoja tulee omasta mummostani. Meillekin olisi voinut syntyä samanlainen, läheinen suhde, kuin teillekin. Voimia surutyöhön.

  11. Elina sanoo:

    Ihanasti kirjoitit, vaikka kyyneleet tulikin silmiin. Jotenkin koskettaa kun kirjoitit ettei mummusi tuominnut sua koskaan pahimmissakaan teini-iän kuohuissa. Kunpa itsekin osaisi aikanaan olla suvaitsevainen ja tarjota nuoremmalle sukupolvelle sitä hyväksyvää turvaa ja kuunnella, eikä tuomita tai ylen määrin ihmetellä nuorten milloin mitäkin muotivillityksiä. Mun on aina pitänyt muokata itseäni vanhempien seurassa sellaiseksi kun he halusivat minun olevan, enkä ole kokenut että olisin voinut olla oma itseni. Tänä päivänä on aivan sellainen olo etteivät he tunne minua ollenkaan, millainen todella olen. Ihanaa että sulla on ollut elämässäsi tällainen ihminen joka ei tuomitse ja kannustaa valinnoissasi.

  12. <3 Oma mummi kuoli äkillisesti muutama viikko sitten ja hautajaisia vietettiin viikko aikaa. Kyyneleet nousi silmiin lukiessa ja sai vähän nieleskellä..

  13. Minnis sanoo:

    Olipa kaunis kirjoitus <3 niinkuin mainitsinkin jossakin kommentissa, minäkin menetin mummuni ja hautajaisia vietettiin pari viikkoa sitten<3 mut nyt meidän mummuilla on hyvä olla ja ihania muistoja jättivät<3!

  14. Maria sanoo:

    Ai kamala miten meni itsellä tunteisiin tää teksti, mullakin on tositositositosi läheiset välit isovanhempieni kanssa, he ovat mulle kuin toiset vanhemmat. Isänäidin menetin kohta 5vuotta sitten ja se tuntuu edelleen tosi pahalta. Ei siitä ikävästä lopulta ikinä pääse yli, se vain helpottaa ajan kanssa :) tosi paljon voimia ja jaksamista, aika auttaa<3

  15. Katariina sanoo:

    Ihana teksti! Itselläkin aivan kostui silmät lukiessa tätä, juuri siksi koska omat isovanhemmat on mullekin niitä rakkaimpia ihmisiä maailmassa, jotka ei oo koskaan tuominneet. Voimia ja jaksamista teille! <3

  16. villaliisa sanoo:

    Ihana kirjoitus<3 Ja ihana mummu, voimia surun keskelle!

  17. Heta sanoo:

    Ihana kirjoitus<3 otan osaa

  18. Juulia sanoo:

    Kyyneleet silmissä sai lukea tätä. Ihanasti kirjoitettu. Osanotot vielä <3

Kommentoi