Kunhan saan vaan olla sun kanssa

14.05.2018

Mä rakastan Ottoa siksi, että jos mä pyydän sitä laittamaan mun puhelimen lataukseen, se ei koskaan kysy multa missä mun puhelin on, vaan etsii sen itse. Koska se tietää, että mä en tiedä, ikinä. Mä rakastan Ottoa, koska se laittaa aina illalla kahvinkeittimen valmiiksi, että mä saan aamulla kuumaa kahvia heti herättyäni. Mä rakastan Ottoa, koska se auttaa mua aina kun tarvitsen apua, oli kyse pienestä tai isosta asiasta. Mä rakastan Ottoa, koska se kuskaa meitä joka paikkaan, eikä koskaan valita, vaikka ei sitä aina varmasti kiinnostaisi lähteä mukaan johonkin mun hömpötykseen. Mä rakastan Ottoa, koska se tuntee mut niin täydellisesti ja osaa lukea mua kuin avointa kirjaa.

Otto tietää usein millä fiiliksellä mä oon ennen kun ees itse tiedän sitä. Ja ei, tää ei oo nyt mikään ”mulla on ne mielipiteet ja Otolla ne faktat” -juttu jos ootte Temppareita katellut. Vaan jos mä vaikka stressaan jotain, ja yritän väittää itselleni että en muka stressaa, niin Otto kyllä näkee mun läpi. Ja sitten me puhutaan, ja sitten mä en oikeesti stressaa enää. Ja jos mielipiteistä ja faktoista puhutaan, niin niistä me keskustellaan tosi usein.

Sitäkin mä rakastan, että Oton kanssa voi oikeesti keskustella ihan mistä vaan. Otto ei oo tyyppinä sellainen, joka perustaisi ajatuksensa mielipiteille tai stereotypioille, vaan faktoille. Se ei jää jumittamaan ennakkokäsityksiin, vaan on valmis muuttamaan ajatuksiaan paremman tiedon perusteella. Sitä mä arvostan, enkä voisi kuvitella olevani minkään muunlaisen ihmisen kanssa yhdessä. Viisi vuotta sitten oltiin molemmat vielä jääräpäisempiä, mutta onneksi ollaan molemmat opittu, että se oma mielipide ei aina ole se oikea.

Me luetaan molemmat tosi paljon, ja keskustellaan siitä mitä me luetaan. Joskus luetaan samoja juttuja, mutta yleensä aivan eri asioita. Se on tosi piristävää, kun sitten molemmat voi kertoa toisilleen ihan erilaisia asioita. Mun maailmankuva on avartunut ihan uskomattoman paljon sinä aikana kun me ollaan seurusteltu. Toki siihen vaikuttaa paljon se, että ikää on tullut tässä samalla seitsemän vuotta lisää, ja lapsia kolme. Mutta väitän, että suuri osa on myös sillä, että me ollaan aina juteltu niin paljon, ja myöskin tultu tähän parisuhteeseen ja vanhemmuuteen aivan erilaisista lähtökohdista. Meillä on ollut paljon erilaisia näkemyksiä ja keskusteltavaa. Niiden näkemysten pohjalta me ollaan luotu meidän parisuhde ja vanhemmuus sellaiseksi kuin se nyt on, yhdessä. Me ollaan yhdistetty meidän kokemukset ja arvot, ja luotu ne omat tavat toimia, jotka sopii just meille.

Mä rakastan Ottoa, koska se puhuu niin kauniisti meidän lapsille ja mulle, ja tekee aina parhaansa sekä isänä, että puolisona. Siihen voi aina luottaa, jos se jotain lupaa niin se myös pitää sen. Mua ei oo ensimmäisten viikkojen jälkeen jännittänyt koskaan kertoa Otolle mitään. Silloin kyllä jännitti, kun ekan kerran kerroin olevani raskaana, mutta se olikin ensimmäisten viikkojen aikana. Sen jälkeen ihan sama mistä asiasta on ollut kyse, mä oon tiennyt että voin sanoa sen ihan milloin vaan.

Eniten mä rakastan Ottoa siksi, että se on aina uskonut meihin kahteen. Se ei koskaan ole kuitannut mitään sillä, että ”tää nyt vaan on tällasta tää pikkulapsiaika ja ehditään me olla yhdessä sitten myöhemmin”.  Me ollaan aina pyritty aktiivisesti viettämään aikaa toistemme kanssa ja huomioimaan toisiamme, oli tilanne siinä ympärillä mikä hyvänsä. Otto ei koskaan ole antanut meidän unohtaa toisiamme, ei väsyneenä vastasyntyneen vanhempina, ei ruuhkavuosien keskellä, eikä tänä maanantaina kun aloitettiin yhdessä työpäivä seitsemältä aamulla, ja mun työpäivä loppuu tänään illalla klo 23 siihen että en jaksa enää naputella. Enkä ole mäkään. Tänäänkin me otetaan iltapalaa, katsotaan jakso Brooklyn 99:a, halitaan ja nauretaan yhdessä huonoille vitseille. Sitten me pestään yhdessä hampaat, kiivetään yhdessä portaat ylös yläkertaan, ja sanotaan toisillemme, että rakastetaan.

Kuvat: Oton sisko Edit: minä

Vaikka se täysillä yhdessäolo jää joskus siihen puoleen tuntiin myöhään illalla, me ollaan aina yhdessä. Me ollaan aina ME. Meidän parisuhde ei rakennu unelmatreffeistä fine dining -ravintoloissa, tai kahdenkeskisistä luksuslomista. Se yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne syntyy ymmärtävästä katseesta, kun lapsi toteaa ravintolassa kovaan ääneen jotain huvittavaa. Se syntyy siitä tsemppiviestistä, minkä toinen laittaa aamulla, kun olet juuri saanut lapsen puettua ja laitettua rattaisiin ja lapsi ilmoittaa, että ”kakka”. Se syntyy siitä, että saat jakaa jokaisen tunteen toisen kanssa. Ne maailman suurimmat ilot, lapsen uudet taidot, omat haaveet ja saavutukset, niin suuret kuin pienetkin. Se syntyy siitä, että laittaa aina perheen kaiken muun edelle, ja siitä että molemmat tuntevat toisensa yhtä tärkeäksi osaksi perhettä ja parisuhdetta. Ja se syntyy siitä, kun voi sanoa toiselle, että ei jaksa enää, ja toinen ottaa kiinni ja jatkaa siitä mihin toinen on jäänyt. Me rakastetaan molemmat niin lujaa ja täysillä, että en ole koskaan epäillyt sitä sekuntiakaan.

Kiitos Otto kun oot just sä, ja kiitos kun elät tätä hullua elämää just mun kanssa. Mä lähetin viime viikolla yhtenä todella hektisenä päivänä Otolle edellä olevan viestin, ja sain takaisin ”kunhan vaan saan elää sitä sun kanssa.”. Meidän elämä on hullua, koska se on hullun siistiä, hullun täynnä rakkautta, onnea, iloa ja meitä. En vaihtaisi sitä mihinkään muuhun <3


17 Responses to “Kunhan saan vaan olla sun kanssa”

  1. TarjaL sanoo:

    Nyyh..en kestä, miten ihanaa! Ootte niin rakkaita.

  2. Iida sanoo:

    <3
    Ihanaa, että just te ootte löytäneet toisenne.
    Ja Iina, näytät tosi kauniilta!

  3. Minnis sanoo:

    Joo…en oikeesti kestä! Ootte niin ihania että ei epäilystäkään teistä! Ootte niin haudassakin käsikädessä lusikassa <3!!! Ootte ihania ja niin super onnellisia! Kiitos kun jaat tämän<3!!!

  4. Neea sanoo:

    Ihana postaus, niin kauniisti kirjotettu! Ootte ihan mahtava pari ja perhe. 🙂

  5. Darzan sanoo:

    <3 !! Ja sata sydäntä lisää!!

  6. Mari sanoo:

    Ihan käsittämätöntä rakkautta ❤️ Olet uskomaton äiti ja vaimo, täydellistä! Mä oon sua muutaman vuoden nuorempi ja enemmän kun mitään, toivon, että joskus olisin samassa tilanteessa kuin te. Temppareissa multa kysyttiin, ketä ihailen ja empimättä vastasin, että sua. Siitä on jo pari vuotta ja edelleen oot kyllä mun idoli ihan kaikessa!

  7. mirvaannamarian sanoo:

    Teistä tulee ihan samanlainen fiilis kun yhdestä mun kaveripariskunnasta. Häissä totesin vain, etten tiedä ketään kahta ihmistä jotka sopis toisilleen niin hyvin. Tätä lukiessa tulee ihan sama tunne ❤️ Harvalla on noin ainutlaatuinen suhde, onnekkaat te!

  8. Mariette sanoo:

    Onko hyvä sängyssä, sekin on pitkän liiton salaisuus, ite saman kans jo 34 vuotta.

  9. Ilona sanoo:

    Ihanasti kirjoitettu <3 Se kertoo paljon ihmisestä, kuinka puhuu toisista ihmisistä. Kaikkea hyvää sulle ja koko perheelle.

    Ilona / https://stalkkaamunelamaa.blogspot.fi

  10. Annukka sanoo:

    <3

    Ootte ihania!

  11. sipu sanoo:

    Moi Iina!
    Ihana postaus. Kun sanoit, ettet oo hetkeäkään epäillyt rakkauttanne, niin pakko kysyä, oletko selvinnyt vauvavuosista ilman pahempia hormonimyrskyjä? Vai onko ne myrskyt vaan keskittyneet johonkin muuhun? 🙂
    Mekin ollaan miehen kanssa oltu kohta 8 vuotta yhdessä, ja alettu seurustelemaan tosi nuorina. Meillä meni kaikki loistavasti siihen asti että tuli vauva. Mun hormonien seurauksena musta tuli ihan kauhea. Iski ylitsepääsemätön epävarmuus itsestäni ja suhteestamme. Olin järkyttävän mustasukkainen, ahdistunut ja ihan varma, että mies ei voi enää rakastaa mua. Olin epäluuloinen ja siihen päälle tietty hullun väsynyt ja tämänkin takia kiukkuinen kuin ampiainen. Eka kertaa suhteemme aikana kävi mielessä, että olisiko sittenkin helpompi elää erillään.
    Nyt, kun lapsi on jo 1,5, nuo asiat on onneksi historiaa. Ja me puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin tuhat kertaa. Huomaan palautuneeni pikkuhiljaa omaksi itsekseni, enkä enää saa mustiskohtauksia, luotan mieheeni ja rakkaus on taas uudelleen puhjennut kukkaan. 🙂 Ymmärrän nyt, miten niin moni pari eroaa vauvavuotena, vaikka en sitä pidä missään nimessä hyvänä ratkaisuna.
    Haluaisinkin kysyä sulta, onko teillä mitään vastaavaa kokemusta, ja miten olette päässeet siitä yli? 🙂
    Lisään vielä sen, että näin jälkikäteen (käyn tällä hetkellä psykologilla) ajateltuna mulla oli todennäköisesti jonkinasteista synnytyksen jälkeistä masennusta ja ahdistuneisuutta. Se selittää varmasti osaltaan nuo omat sekoilut. Parempaan päin nyt kuitenkin menossa.
    Siitäkin mulla on ollut tarkoitus esittää postaustoive. Kun olet puhunut hankalista teinivuosistasi, että miten pääsit niistä yli. Välillä on ollut aivan järkyttävän vaikeaa ajatella positiivisesti, vaan heti aamusta kaikki tuntuu raskaalta ja negatiiviselta. Onneksi nyt tuntuu jo vähän helpommalta, mutta olisi kiva kuulla konkreettinen ”selviytymistarina”. Haluaisin oppia jälleen rakastamaan arkea.

  12. Tuuli sanoo:

    Ihanat <3 Niin kauniisti kirjoitettu!

  13. Annika sanoo:

    Ihana postitus! Luin tätä kyyneleet silmissä. Niin uskomattoman suloisesti kirjoitettu!

  14. Tiia sanoo:

    Niin kauniisti kirjoitettu postaus! <3 Olette onnekkaita, kun olette toisenne tavanneet ja saatte jakaa elämäänne yhdessä, ja on ihanaa, että myös osaatte sitä arvostaa. 🙂 Löytäisipä vielä itsekin jonkun, jonka kanssa tuntuisi tuolta!

  15. Yotimix sanoo:

    Aivan ihana postaus, täytyy sanoa heti ensimmäiseksi. Toiseksi mistä Oton paita on ostettu? Aivan mahtava 🙂

  16. Lukija sanoo:

    Vau mitä kuvia! Olette kaunis pari ❤

  17. Elina sanoo:

    Ihana kirjoitus! Raskaushöyryissä sai kyyneleet silmiin. Repesin tolle tsemppari-viittaukselle 😀 Sama lause pisti ohjelmassa minunkin korvaani. Olis kyllä kätevää seurustella sellaisen faktapankin kanssa, jolta voisi aina tarkistaa omien mielipiteiden paikkansapitävyyden. 😀

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.