Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Elloksen kanssa.

Kenellekään joka lukee blogiani säännöllisesti ei varmasti ole jäänyt epäselväksi kuinka paljon mä rakastan olla just mun kolmen pienen tyypin äiti. Olen kirjoittanut paljon siitä, millaista on olla nimenomaan tyttöjen äiti nykypäivänä, ja miltä tuntuu esimerkiksi se, että ihmiset olettavat kolmannen tyttären olevan pettymys, koska olisihan tyttöparin joukoksi pitänyt saada poika, että perhe voi olla ”täydellinen”. Mulle ja meille meidän perhe on täydellinen juuri tällaisena, ja ollaan saatu juuri ne lapset, joiden on tarkoitettu meille syntyvän. En osaisi, enkä voisi toivoakaan mitään muuta, koska olen saanut niin paljon enemmän kuin edes koen ansaitsevani.

Meidän perheessä lasten sukupuoli näkyy juuri sen verran kuin lapset itse sen haluavat näkyvän, toisin sanoen me vanhemmat yritetään olla määrittelemättä sitä, millaisia heidän kuuluu olla. Kuopuksen kanssa se on hankalinta, sillä hän ei osaa vielä ilmaista itseään niin hyvin, eikä kykene edes ymmärtämään mitä sukupuoli tarkoittaa. Hänen kanssaan toimitaan siitä lähtökohdasta, että hänellä on mahdollisimman mukavat vaatteet, ja mahdollisimman paljon erilaisia leluja, joista hän voi itse valita ne mistä on kiinnostunut. Teen hänen kanssaan myös samaa mitä perheen muidenkin tyttöjen kanssa: pyrin välttämään stereotyyppista tyttökohtelua. En halua ajatella että hän olisi jotenkin herkkä tai rikki menevä vain siksi että on tyttö. Hän on luonteeltaan hurjan rohkea ja menevä, enkä himmaile ja yritä saada häntä leikkimään rauhallisia nukkeleikkejä vain siksi että hän on tyttö.

Puen hänelle yhtä lailla mekkoja kuin collareitakin, ja värejä laidasta laitaan. Sitten kun hän itse kiinnostuu itsensä ilmaisemisesta, hän saa osallistua päätöksiin omasta tyylistään ja leluistaan, kuten meidän perheen isommat tytöt. Puhun kyllä usein monikossa meidän tytöistä käsittäen heidät kaikki kolme, (pääosin kutsun kuopusta kuitenkin nimellä tai hellittelynimillä), mutta jos joskus kävisikin ilmi, että hän haluaa olla jotain muuta, hänellä olisi siihen täysi oikeus, ja minä muokkaisin käytöstäni sitten sen mukaan miten hän toivoisi itseään puhuteltavan.

Isommat tytöt ilmaisevat jo vahvasti itseään, ja toteuttavat omia mieltymyksiään. He ovat sisäistäneet sen, että heidän ei kuulu sopeutua mihinkään muottiin, ja he myös puuttuvat vahvasti siihen, jos joku muu yrittää heitä tai muita johonkin sukupuolen tiukkoihin raameihin asetella. He valitsevat itse vaatteensa, kiinnostuksen kohteensa ja kaverinsa. He ovat selkeästi juuri sellaisia kuin haluavat olla, ja niin saavat olla jatkossakin. He eivät ajattele, että ollakseen oikeanlaisia tyttöjä, heidän tulisi käyttää mekkoja tai pinkkiä. He eivät myöskään ajattele, että poikien kanssa leikkiminen tarkoittaisi sitä että on ”poikatyttö”, tai että NinjaGO olisi poikien juttu. Tyttöjen ei tarvitse olla herkkiä, rauhallisia, hiljaisia, vaaleanpunaisia tai mitään muutakaan. Mutta he saavat olla vaikka niitä kaikkia, jos se tuntuu omalta. Ei ole tyttöjen eikä poikien juttuja, on vaan juttuja.

Meidän isommat tytöt ovat ylpeitä siitä että ovat tyttöjä, ja tykkäävät joissakin asioissa korostaa sukupuoltaan paljonkin. He rakastavat prinsessajuttuja, naissankareita ja liehuvia helmoja, vaikka eivät niihin silloin haluakaan pukeutua kun ne olisivat tiellä, kuten skeitatessa. Yksi juttu mitä he rakastavat, on äidin kanssa samistelu. Olen huomannut, että mitä vanhemmiksi he kasvavat, sitä enemmän he tykkäävät samistella mun kanssa. He ovat aina ihan fiiliksissä, jos meillä on saman tyyliset tai samanlaiset vaatteet. Ja mua se ei tietenkään haittaa, koska se on mustakin hauskaa. Varsinkin, koska tiedän, että varmaan teini-iässä viimeinen juttu mitä he haluavat tehdä, on samistella äidin kanssa. Siitä on siis nautittava nyt, kun vielä voi. Ja minähän otan mielelläni kaiken ilon irti!

Ellos julkaisi uuden aivan ihanan Mother & child -malliston tänä keväänä äideille ja lapsille, tai siskoille tai vaikka serkuksille jotka haluavat samistella. Ja vaikka nimessä onkin Mother & Child, ja se juhlistaa äitien ja tytärten erityistä suhdetta Ruotsin äitienpäivän kunniaksi, niin kyllä näillä mun mielestä voivat hyvin muussakin roolissa olevat perheenjäsenet tai muut läheiset samistella. Meidän perheelle tuo äiti & tyttäret -teema istui kun nenä päähän, kun sain samistella kolmen pienen minityypin kanssa. Meidän perheen isojen tyttöjen mielestä vielä hauskempaa kuin samistella äidin kanssa, on samistella pikkusiskon kanssa, koska silloin hän on melkein kuin he, paitsi pienempi. Tällainen meidän kaikkien neljän yhteinen samistelu oli siis heidän mielestään ihan unelmien täyttymys.

Tytöt saivat valita Elloksen Mother & Child -valikoimasta itse vaatteet mulle ja heille. Mä olisin ehkä itse päätynyt ihaniin vaaleanpunaisiin mekkoihin kukkakirjailuilla, mutta tytöt ihastuivat sinisiin Deborah– ja Alma-mekkoihin, ja ne meille sitten tuli. Deborah– ja Alma-mekoissa on molemmissa kauniit kirjailut ja hihat, ja materiaaliltaan ne ovat pellavaa, joka on viileä ja ihana kuumina kesäpäivinä ihoa vasten.

Meillä taitaa muutenkin olla joku sininen kausi meneillään, kun viime aikoina siihen on tullut pukeuduttua jotenkin poikkeuksellisen paljon. Sininen on kyllä ihanan raikas väri näin kesällä. Sellainen huomio vaan näistä Alma-mekoista, että mitoitus oli koossa 110/116 poikkeuksellisen naftia, sillä mekot olivat melkein yhtä pieniä kuin kuopuksen 86/92-kokoinen mekko. Meidän isommat tytöt on molemmat alle 116cm pitkiä, mutta mekot olivat heille enemmänkin paidat tai tunikat, ja puettiin niiden kanssa shortsit. Ehdotin tytöille, että vaihdetaan suurempaan kokoon, niin hekin saavat mekot, mutta he tykästyivät näihin tunikoina ja halusivat pitää nämä tällaisina. Kuopuksen mekko vastasi kokoaan hyvin.

Valikoimassa on aivan ihania pehmeitä materiaaleja, ja kauniita malleja, jotka sopivat moniin eri tilaisuuksiin. Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Tänään on ollut meidän viisivuotiaan vapaapäivä, ja sen kunniaksi hän valitsi aamulla lempiasunsa päälle: eli isosiskon banaanipaidan, sekä liehuvat culottes-housut ja halusi, että kyselen häneltä kysymyksiä mistäpäs muustaan kuin KESÄstä. Nyt on siis oikein hyvä hetki virittäytyä viisivuotiaan seurassa kesätunnelmaan, ja huomata, miten ihania asioita hän muistaa kuluneesta vuodesta, ja miten suloisia juttuja hän odottaa eniten kesässä. Mä en taida tälle kesälle sen kummempaa bucket listiä tarvita, kun on nuo viisivuotiaan ajatukset pohjana, ne kuulostavat oikein hyvältä.

Sulla on enää neljä päivää päiväkotia jäljellä, mitä aiot vielä tehdä vikoina dagispäivinä?

Leikkiä, nukkua ja syödä. Ja pussata mun kaveria. Siis iltapäivällä, kun te tuutte hakemaan mua.

Mitä sä oot oppinut tän päiväkotivuoden aikana?

Mä oon oppinu tekemään herkullisia kakkuja. Ja et kaktukset on vaarallisia, ja et pingviinit voi olla kans vaarallisia ja eri värisiä. Sit oon oppinut et lihakset on keltaisia. Ja et ööö vartalot voi olla myös pieniä tai isoja teineillä. Ja et lehtiä voi olla erilaisia ja erimuotoisia. Ja sit mä oon oppinut et syksyllä pitää olla collegepaita päällä, ja sit mä oon oppinu et talvellakin voi uida ja pyöräillä. Ja kotona mä opin LUKEMAAN, se pitää kirjottaa mun vauvakirjaan. Ja myös se kirjotetaan vauvakirjaan, et mä siivosin meidän huoneen.

Odotatko jo kovasti kesälomaa?

Jooooo! Koska sillon mä saan olla kotona niinku tänään.

Mitä aiot tehdä ensimmäisenä kesälomapäivänä?

Mä toivoisin et me mennään sisäleikkipuistoon, ja sit haluisin syödä jätskii. Sirkusjätskii, niinku jätskikiskalt.

Mitä kaikkea aiot tehdä kesälomalla muuten?

Auttaa ruuan laittamisessa, käydä ulkona leikkimässä, pyöräillä. Kesälomalla voi tehdä kaikenlaista, jopa askarrella!

Mihin aiot matkustaa kesälomalla?

KREIKKAAN! Mallorcalle! minä: ”ai ollaaks me menossa Mallorcallekin?” ”No mä haluisin. Mä haluisin lähtee Mallorcalle. Mut Oulukin käy.”

Missä paikoissa haluaisit käydä kesäloman aikana?

Mä haluisin käydä maatilalla kattomassa erilaisii eläimii. Ja sit käydä isoisän mökillä ja Turussa. Ja sit mä haluisin käydä lintsillä, ja sit mä haluisin käydä Power Parkissa ekan kerran.

Kenen kanssa aiot leikkiä kesälomalla?

Mä haluisin et mun kaveri päiväkodista järjestää mun kaa leikkitreffit. Ja sit mun toisen kaverin kanssa, ja kolmannen kaverin kanssa (hän mainitsi nimet kyllä). Ja isosiskon ja pikkusiskon. Mut nehän asuu tääl, nii ei niit lasketa. Ja teidän isin ja äidin mut teitäkää ei lasketa koska teki asutte tääl. Ja mun itteni kaa. Mut lasketaan.

Mitä kirjoja aiot lukea kesälomalla?

100 asiaa ruuasta. Rut och Knut lagar mat koska se on niin hauska koska ne kokkaa väärällä reseptillä ja prinsessojen kukkakirja. Mut mä en aio lukee mitää muita kun noi kolmet. Ja sit mä aion välil kattoo Pat ja Mat eli Hupsis-ukot.

Mikä on kesässä parasta?

Se että ei oo kylmä!

Millaisia kesälomaterveisiä haluat lähettää äidin blogin lukijoille? Hauskaa kesää, tai myös mahtavaa kesää ja muistakaa uida!

Ensi viikolla meidän pienestä eskarilaisesta tulee ekaluokkalainen, ja tänään juhlistettiin jo viisivuotiaan kevätjuhlaa. Syksyllä hänkin siirtyy viisivuotiaiden ryhmään, jossa esikoinen vasta mun mielestä oli! Käytiin aamulla vielä tapaamassa keskimmäisen opettajaa, kun kevään keskustelu-aika meni näin pitkälle.

Suomeksi se taitaa olla vasu-keskustelu, mutta meillä se on vain ”möte”. Tuntui hienolta kuulla hyvää palautetta, ja edelleen jaksan vaan ihailla sitä, miten yksityiskohtaisesti he osaavat kertoa lapsen luonteesta, puuhista, lempiasioista päiväkodissa ja mieleen jääneistä tilanteista. Sitä on ilo kuunnella, ja kiitinkin tänään jälleen kerran keskimmäisen ryhmää loistavasta työstä ja näistä ihanista vuosista, jotka hän sai tässä leikki-ikäisten ryhmässä viettää.

On ollut niin hienoa, että lapset ovat voineet olla koko päiväkoti-uransa samassa päiväkodissa (eskariin asti), samojen tuttujen ja turvallisten aikuisten kanssa alusta asti. Vaikka keskimmäinen syksyllä siirtyykin viisivuotiaiden ryhmään, ovat senkin ryhmän aikuiset jo tuttuja monen vuoden ajalta, ja ryhmään tulee kaikki nykyisen ryhmän viisivuotiaat kaverit. Ja onneksi hän näkee myös niitä tuttuja aikuisia pikkuisten ryhmästä ja tuosta leikki-ikäisten ryhmästä edelleen pihalla päivittäin. Olen ymmärtänyt että henkilökunnan pysyvyys ei ole mitenkään itsestäänselvää nykyisin päiväkodeissa, joten saadaan kyllä olla todella kiitollisia siitä, että näiden reilun kolmen vuoden aikana koko päiväkodissa on vaihtunut vain yksi aikuinen, ja tunnetaan kaikki nimeltä, ja he meidät.

Silloin kun keskimmäinen aloitti päiväkodissa 1v10kk iässä, hän ei tainnut puhua kuin muutaman hassun sanan ruotsia. Ja jo ensimmäisen puolen vuoden aikana hän oppi kommunikoimaan ruotsiksi, ja viimeisten kolmen vuoden aikana hän on kehittynyt ihan hurjasti, ja puhuu nykyisin ruotsia paremmin kuin suomea, kuten myös esikoinen. Molemmat kielet ovat molemmilla vahvoja, mutta kielioppi on ruotsiksi vahvempi. Onneksi koulussa alkavat sitten suomen tunnit, niin saa siihenkin tasoitusta, ja kotona tietysti tuetaan molempia kieliä parhaamme mukaan.

Me ollaan oltu ihan uskomattoman tyytyväisiä tuohon päiväkotiin, sen kodikkuuteen ja sen henkilökuntaan. Se on sellainen helmi, että ei voisi parempaa olla, vaikka ei kyllä eskarilaisen eskarissakaan ole mitään valittamista ollut, ja yhtä ihana henkilökunta sielläkin on. Lämmin, osaava ja lapsista välittävä henkilökunta on kyllä kaikkein tärkeintä mun mielestä, ja meillä on käynyt sen kanssa todella hyvä tuuri.

On ollut mahtavaa, että me ollaan voitu pitää lapsilla aina viikossa se ylimääräinen vapaapäivä eskariin asti, ja se jatkuu edelleen keskimmäisellä vielä tämän seuraavan päiväkotivuoden ajan. Nautitaan siitä täysillä. Se yksi päivä viikossa on ihanaa luksusta sekä lapselle itselleen, että sille joka hänen kanssaan on kulloinkin ollut kotona. Nyt kun se olen minä, se on sitä mulle, ja Oton vanhempainvapaan aikana se oli sitä Otolle.

Niin kuin keskimmäisen opettaja tänään tapaamisessa sanoikin, me ollaan aina voitu ottaa päiväkodista ja varhaiskasvatuksesta irti ne parhaat puolet, ja samaan aikaan nauttia myös kotona olemisesta ja kiireettömyydestä lasten kanssa. Meillä on ollut hyvä balanssi siinä, ja saadaan olla siitä kyllä tosi kiitollisia, että ei ole tarvinnut koskaan pitää lapsia päiväkodissa hurjan pitkiä päiviä, ja ollaan saatu pitää se vapaapäivä joka viikko, ja aina muulloinkin vapaata silloin kun on siltä tuntunut.

Lapset ovat saaneet aina pitkät joulu- , syys-, hiihto- ja kesälomat, sekä kuopuksen syntyessä saivat olla monta viikkoa kotona ”vauvalomalla”. Aina jos lapsi on itse sanonut, että ei jaksaisi mennä päiväkotiin, niin ollaan annettu pitää vapaapäivä jos se vain suinkin on ollut mahdollista, ja yleensä on. Usein sitä ei ole tapahtunut, että näin olisi sanottu, mutta joskus on ollut sellaisiakin aamuja. Sitten ollaan jääty kotiin kaikessa rauhassa, kun se on kerran ollut mahdollista. Yleensä kuitenkin lapset ovat menneet päiväkotiin riemusta kiljuen, ja kotiin hakiessa sanoneet, että olisivat vielä voineet vähän aikaa jatkaa kivaa leikkiä.

Eskarissa ja koulussa ei olekaan ihan niin vapaata enää, eikä voi olla pois silloin kun huvittaa. Siksi ollaan niin kiitollisia ja onnellisia siitä, että saadaan vielä vuoden ajan nauttia keskimmäisen kanssa tästä. Ja sitten kun koittaa kuopuksen aika mennä päiväkotiin( eli luultavasti sitten, kun hän ei enää nuku kunnon päiväunia, enkä saa mitenkään tehtyä töitäni), me aiotaan jatkaa samalla tavalla hänen kanssaan. Ainakin se yksi kokonainen vapaapäivä viikossa, ja mahdollisimman lyhyet päivät. Hän oli tänäänkin aamulla tapaamisesta tullessa lähdössä pienten ryhmän mukaan ulos, ja meni sinne muiden taaperoiden sekaan ihmettelemään ja osoittelemaan toisia ”vauva, vauva”. Uskon että hän sopeutuu päiväkotiin sitten hurjan hyvin, kun on niin menevä tyyppi ja paikkakin on enemmän kuin tuttu, kun ollaan sieltä niin monesti lapsia haettu ja viety.

Mutta nyt ei mietitä enempää näitä kuvioita, sillä puolentoista viikon päästä lapsilla alkaa kymmenen viikon kesäloma, ja Otto seuraa pian perässä. Saadaan nauttia vielä viimeinen pitkä ja vapaa kesä lasten kanssa, ennen kuin kuopuskin täyttää kaksi ja isyyslomapäivät on käytetty loppuun.

Ihanaa iltaa kaikille <3

PS: Eskarilaisen kuulumisia on toivottu, ja niitä on luvassa ensi viikolla kun hän on päättänyt eskarin. 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Santanderin kanssa.

Kerroinkin jo tuossa aiemmin keväällä, että meidän auto on hankittu kaksi vuotta sitten uutena Santander All-In-One -autorahoituksella, joka ei ole vain autorahoitus, vaan myös paljon muuta siihen päälle. Silloin postaus herätti paljon keskustelua, kysymyksiä ja kiinnostusta, ja monelle tällainen palvelu oli aivan uusi juttu. Nyt on tarkoituksena mennä vähän syvemmälle siihen, miksi me päädyttiin kaikista mahdollisista autoilun rahoitusvaihtoehdoista juuri tähän, yksityisleasingin, perinteisen autolainan tai autorahoituksen, tai autoon säästämisen ja sen omalla rahalla ostamisen sijaan.

Me jouduttiin tekemään itse kaikenlainen taustatyö, ja aivan noviiseina valitsemaan meille se sopivimmalta tuntuvin vaihtoehto kaikkien joukosta. Aiemmin oltiin jo tehty hutiosto ja ostettu surkea auto, josta koitui meille vain suuria kustannuksia ja harmaita hiuksia. Haluttiin auto, jonka kanssa ei tarvitse stressata tai murehtia, tai varautua yllättäviin huoltomaksuihin. Mä haluan kertoa meidän kokemuksista, jotta joku löytäisi googletellessaan tämän kirjoituksen ja saisi tietoa vaihtoehdoista vähän helpommin, kuin me pari vuotta sitten.

Mikä Santander All-In-One on ja miksi me valitsimme sen?

Santander All-In-One on auton rahoitus, johon voi sisällyttää myös halutessaan erilaisia palveluita. Se on tavallaan kuin autoleasingin ja autorahoituksen hybridi, joka ottaa parhaat puolet molemmista, mutta ei ollenkaan niitä huonoja. All-in-one on kaiken kattava, asiakkaan tarpeiden mukaan räätälöitävä autopaketti. Meillä siihen kuuluu siis auto, rahoitus, kausihuollot, mahdolliset muut huollot ja taattu hyvityshinta sopimuskauden päätteeksi.

Maksetaan kiinteää kuukausierää, johon sisältyy siis nämä kaikki, ja ainoa mitä me tehdään itse autolle, on tankkaus ja pesu. Sitten kun tämä sopimuskausi päättyy, me saadaan myydä auto itse pois mihin liikkeeseen halutaan, ja maksetaan rahoituksesta jäljellä oleva osuus sillä pois (ja saadaan pitää mahdollinen myyntivoitto), tai sitten auto lunastetaan meiltä takaisin rahoituksesta jäjellä olevalla osuudella. Kummassakin tapauksessa me ollaan ns. ”kuivilla” eikä voi käydä niin, että auton arvo olisikin pienempi, kuin rahoituksesta jäljellä oleva summa. Halutessaan auton voi sopimuskauden jälkeen myös pitää itsellään, ja maksaa jäljellä olevaa osuutta sitten uuden maksusuunnitelman mukaan pois.

Miten Santander All-In-One eroaa yksityisleasingista tai tavallisesta auton osamaksusopimuksesta?

Santanderin All in One -palvelussa auto rahoitetaan osamaksulla, joten sillä saa perinteisen osamaksurahoituksen oikeudet ilman leasing-sopimuksen sitovuutta. All-in-Onen hinnoittelu on läpinäkyvää ja hintaan sisältyvät tarvittaessa myös huollot ja vakuutukset. Me otettiin vakuutukset samasta paikasta, missä meillä on muutkin vakuutukset ja pankkipalvelut, niin saadaan keskittämisestä etuja. Kaikki muu kuitenkin kuuluu meidän soppariin, ja All-In-Onen autovakuutus on kyllä edullinen ja fiksu. Olisin voinut harkita sitä itsekin, jos ei muuten oltaisi keskitetty sen puolen palveluita muualle.

Me tutustuttiin pari vuotta sitten myös yksityisleasingiin, ja mietittiin sitäkin yhtenä vaihtoehtona. Meillä ei ole aikomustakaan sitoutua samaan autoon esimerkiksi kymmeneksi vuodeksi, vaan halutaan pystyä vaihtamaan autoa tarpeiden muuttuessa, ja esimerkiksi lasten kasvaessa. Siksi leasing vaikutti houkuttelevalta. Lopulta kuitenkin todettiin, että All-In-One on leasingia huomattavasti fiksumpi vaihtoehto meille, ja nyt kerron miksi.

Leasing-sopimusta tehdessä ilmoitetaan vuokran kuukausimaksu ilman tarkennuksia koroista tai muista veloituksista. Tällöin tietää ainoastaan kuukausittaisen kokonaissumman sekä mitä palveluita summa sisältää, mutta ei välttämättä sen tarkempaa erittelyä. Osamaksulla ostettaessa taas kerrotaan läpinäkyvästi kaikki kulut, joista kuukausimaksu koostuu. Leasing-auto saattaa myös aiheuttaa yllättäviä lisäkuluja, jos autoa tarvitseekin joskus normaalia enemmän. Se johtuu siitä, että leasing-sopimuksessa sovitun kilometrirajan ylittävistä kilometreistä veloitetaan ekstraa. Ylimääräisistä kilometreistä voikin kasvaa huomaamatta yllättävän suuri summa, jonka joutuu maksamaan kun sopimus päättyy.

Yllätyksenä voi myös tulla, että leasing-auton kuukausihintaa nostaa arvonlisävero, koska auton vuokraaminen on ALV:in alaista toimintaa. Osamaksusta taas ei peritä ALV:ia, joten osamaksulla ostettu auto voi tulla jo pelkästään siksi autoleasingia edullisemmaksi. Me punnittiin näitä kaikkia asioita ja päädyttiin siihen, että leasing ei ole meidän juttu.

Meidän Santander All-In-One kokemuksia

Meillä se on toiminut todella hyvin. Palvelu on ollut meillä käytössä pian kaksi vuotta, kuten myös auto, jota ei koskaan ole ajanut kukaan muu kuin Otto. Se on kuin meidän toinen koti, ja pidetään siitä hyvää huolta, vaikka se joskus peittyykin lasten toimesta karjalanpiirakan murusiin ja pillimehuun. Kerran autossa syttyi joku vikavalo parin sekunnin ajaksi, ja vietiin se heti huoltoon tsekattavaksi ilman lisäkustannuksia. Kävi ilmi, että ei ollut mitään ongelmaa, ja voitiin huokaista helpotuksesta. Auton vuosihuollon ajaksi saatiin veloituksetta sijaisauto, koska myös se kuuluu meidän soppariin.

Meistä on kaikkein yksinkertaisinta se, että tiedetään kuinka paljon auto maksaa meille. Se maksaa joka kuukausi sentilleen saman summan, riippumatta siitä, joutuisiko sitä käyttämään huollossa tai määräaikaishuollossa, vai ei. Ei tarvitse budjetoida ylimääräistä, eikä säästää puskurirahoja autohuoltoja varten, kun me maksetaan sitä koko ajan siinä auton kiinteässä kuukausimaksusssa. Ei tarvitse myöskään pelätä että joutuisi olemaan ilman autoa kriittisellä hetkellä. Edullisin ratkaisu tämä ei välttämättä ole, mutta meille se tuntuu turvalliselta, yllätyksettömältä ja fiksulta, juuri siltä mitä me kaivataan. Meille autoilun kulut ovat selkeä, kiinteä summa.

Aiotaanko käyttää All-In-Onea myös sopimuskauden jälkeen?

Kyllä aiotaan. Vuoden päästä kesällä me varmaankin vaihdetaan autoa, sillä seuraavaksi halutaan menopeli seitsemällä istuimella, oikein kunnon tila-auto siis. Aiotaan hankkia myös seuraava auto uutena, ja All-In-One -sopimuksella turvallisuuden, helppouden ja stressittömyyden vuoksi. Meillä keskustelut käynnissä, kun Otto yrittää saada mut innostumaan ajokortin ajamisesta, vaikka se pelottaa mua ihan hillittömästi. Jos joskus voitan pelkoni, voi olla että meillä onkin sitten kaksi autoa. Mulle joku super hyper ekstraturvallinen eläkeläismenopeli jolla ei ohitella, ja Otolle nopea ja ketterä moderni sähköauto. Tai ehkä innostunkin, ja menee autovalinnat toisin päin? Ken tietää.

Mutta autoajatuksia lisää tulevaisuudessa, sillä tässä oli jo asiaa kerrakseen. Kannattaa käydä tutustumassa All-In-Oneen Santanderin sivuilla, mikäli alkoi kiinnostaa, tai uuden auton hankkiminen on ajankohtaista.

Meille oma auto merkitsee vapautta. Vapautta käydä kylässä läheisillä, joiden luokse matka meiltä kestäisi julkisilla puolitoista tuntia, mutta autolla puoli tuntia. Vapautta lähteä päiväkotipäivän jälkeen lasten kanssa käymään upouudessa uintipaikassa, jossa vesi on lämpimämpää kuin viereisessä meressä. Vapautta käydä Oulussa mun perheen ja sukulaisten luona silloin kun siltä tuntuu, ja liikkua siellä omalla autolla. Vapautta tehdä ruokaostoksia hypermarketissa pienen lähikaupan sijaan. Auto tuo lisää tunteja meidän hektiseen arkeen joka päivä, ja se on ollut todella tarpeellinen ja hyödyllinen juttu meille neljän vuoden autottoman pikkulapsiarjen jälkeen.

Meidän taapero on nyt siinä iässä, että hän tuntee hyvin vahvasti, ja myös reagoi voimakkaasti koko kehollaan silloin kun jotain tapahtuu. Hän on ihan täysillä iloinen ja hymyilee niin aurinkoista hymyä, että valaisisi vaikka koko maapallon kerralla, puhumattakaan onnen kiljahduksista ja räkätyksestä. Suuttuessaan hän osoittaa todella voimakkaasti jokaisella solullaan, että nyt ei muuten ole yhtään kivaa. Ja se on ihan mahtavaa, lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Milloin lapsen tunteita voi alkaa sanoittamaan?

Vastaus: Heti! Tunteiden sanoittaminen kannattaa jo ihan pienen vauvan kanssa, koska mitä aiemmin sen ottaa osaksi elämää, sitä helpompaa siitä tulee. Vaikka monesta tuntuu hölmöltä vaikkapa sanoa vauvalle tai taaperolle joka ei vielä puhu, että ”Äiti ymmärtää, että sinua nyt harmittaa että joudut tulemaan sisälle kesken kivan leikin”, se ei ole ollenkaan hölmöä. Lapsi ei ehkä tajua sitä ekalla kerralla kun sen sanoo, eikä välttämättä kolmannella tai kolmannellakymmenennelläkään kerralla, mutta kun toistuvasti sanoittaa lapsen tunteen ja osoittaa ymmärrystä, jossain vaiheessa lapsi osaa itsekin tunnistaa tämän tunteen. Silloin hän tietää, että nyt juuri harmittaa, mutta luultavasti myös kokemuksesta tietää, että se tunne menee jossain vaiheessa ohi.

Vaikka se meille aikuisille tuntuu itsestään selvältä, että lasta nyt suututtaa, kun hän huutaa kurkku suorana, se ei ole sitä lapselle. Lapsi ei tiedä mikä on tämä hirveä tunne joka tuntuu niin musertavalta, ja se voi olla hänelle pelottavaa. Kun hän ei tiedä mistä se on kyse, hän ei osaa hallita tunnetta.

Miten lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta ja vanhempaa?

Lapsen tunnetaitojen kehittyminen alkaa siitä, että hän tunnistaa omat tunteensa. Se on ensimmäinen askel kohti tunteiden säätelyä, kannattelua ja hallintaa. Lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan, kun vanhempi tai muu tärkeä aikuinen sanoittaa niitä aina kun mahdollista, ei vain esimerkiksi kriisitilanteissa, vaan myös ilon hetkellä. Kun aikuinen sanoittaa, lapsi voi opetella ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitaan. Harmituksen, ilon, innostuksen ja pelon, sekä miljoonat muut tunteet, joita pienen ihmisen vuoristoradassa on joka päivä. Kun lapsi osaa nimetä tunteensa, hän oppii myös säätelemään omaa käyttäytymistään, eli sitä, miten hän tuo erilaisia tunteita esiin. Lisäksi hän oppii kertomaan niistä, ja näin ollen aikuisen on helpompaa auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan. 

Meille kaikille on tärkeää omien tunteiden lisäksi tunnistaa ja ymmärtää myös muiden ihmisten tunteita. Silloin osaamme paremmin toimia erilaisissa tilanteissa, ja ottaa muut ihmiset huomioon. Vaikka lapsen empatiakyvyn sanotaan kehittyvän vasta 4-6-vuotiaana, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi aiemminkin oppia ottamaan muiden tunteita jossain määrin huomioon. Kun lapsi esimerkiksi oppii niinkin yksinkertaisen asian, kuin ”Siskoa sattuu jos lyöt häntä”, hän saattaa lakata lyömästä, koska ei halua satuttaa siskoaan. Pohja empatiakyvylle luodaan jo vauvaiässä.

Miten tunteiden sanoittamisen voi ottaa osaksi arkea?

Jos tuntuu vaikealta puhua tunteista, eikä se ole itselle luontainen juttu, ei hätää. Sitä voi hyvin opetella itsekin. Samalla kun opettelee sanoittamaan lapsen tunteita, voi paremmin oppia tunnistamaan ja hallitsemaan myös omia tunteita, ja niiden syitä. Jos on vaikeaa sanoa tunteita ääneen lapselle, voi harjoittelun aloittaa vaikka siitä, että silloin kun itseä vaikkapa suututtaa, voi omassa päässä miettiä, että ”Miksi mua ärsyttää juuri nyt?”. Ihan pienten kanssa tunteet kannattaa sanoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti: ”Oletpa sinä iloinen!”, ”Ihanaa kun olet noin innoissasi!”,”Nyt sinua taisi sattua kun kaaduit”, ”Sinua itkettää kun isi lähti töihin”, ”Sinua taitaa vähän jännittää kun täällä on paljon uusia kavereita”. Vähän isompien kanssa voi enemmän puhua tunteiden lisäksi niiden syistä, ja siitä miten voisi käsitellä vallitsevaa tunnetta.

Hyvä keino tutustua tunteisiin lapsen kanssa on myös lukea kirjoja, joissa erilaisia tunteita nimetään. Monesti mä itse eläydyn lukiessani tunteeseen josta luen. Esimerkiksi lukiessani sanan ”vihainen” yritän kuulostaa ja näyttää vihaiselta sanan ajan, ja lukiessani sanan ”innostunut” yritän kuulostaa innostuneelta. Lapsista äänen muuttaminen on hurjan hauskaa, ja onhan se myös havainnollistavaa. Varhaiskasvatuksessa tunnetaitoja opetellaan mm. erilaisten ilmeiden kautta, ja ainakin meidän lapsille on annettu päiväkodissa tunnekasvatustunneilla peilit käteen, ja he ovat saaneet tarkkailla omia ilmeitään ja reaktioitaan, ja harjoitella miltä näyttää esimerkiksi kun on ”vihainen”.

Entä jos ei tiedä mistä paha mieli johtuu?

Joskus on tilanteita, että vanhempi tai lapsi itse ei tiedä miksi suututtaa tai itkettää. Ainakin mulla itselläni näitä tilanteita oli monesti raskausaikana, tuli vaan niin surullinen mieli vaikka kesken kauppareissun, että alkoi itkettää. Eikä tiennyt ollenkaan, miksi. Ehkä juuri näissä tilanteissa ymmärtää parhaiten, miten rankkaa se on pienelle lapselle kun hän ei tiedä mitä ne omat tunteet ovat ja mistä tulevat. Meille kaikille tulee joskus tilanteita, että ei vaan tiedä miksi tuntuu joltain, ja lapsellekin voi opettaa, että tunteita tulee ja menee, ja että aina niille ei tiedäkään syytä, ja sekin on ihan fine. Onneksi pikkulasten tunteet ovat yleensä melko helposti tunnistettavissa ja sanoitettavissa.

Mitä tapahtuu, jos lapsi ei opi tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan?

Silloin lapsi saattaa jatkaa voimakkaasti reagoimista, ja tutuilla tavoilla itsensä ilmaisemista. Hän voi olla hämmentynyt, ja osoittaa tunteitaan esimerkiksi heittäytymällä maahan makaamaan ja huutamaan, lyömällä, puremalla, heittelemällä tavaroita. Pahinta mitä voi sanoittamatta jättämisen lisäksi tehdä, on kieltää tuntemasta. Jos lasta itkettää, ei koskaan saisi sanoa että ”älä itke” tai ”Lopeta”. Silloin lapsi jossain vaiheessa oppii vaan piilottamaan tunteensa, ja ymmärtämään että aikuinen ei kestä hänen tunteitaan, vaikka juuri se lapsen tunteiden peilaaminen on vanhemman tärkeimpiä tehtäviä. Lapsen tunteille ei kannata myöskään nauraa, eikä lasta saa koskaan nolata tunteidensa vuoksi.

Entä jos aikuinen tekee väärin ja aiheuttaa lapselle pahan mielen?

Silloin on tärkeää pyytää anteeksi. Varmasti jokainen vanhempi joskus tekee virheen, ja aiheuttaa lapselle pahan mielen. Esimerkiksi sisarusten riitoja ratkoessa joskus helposti uskoo sitä, joka yleensä on se jolle vääryyttä on tapahtunut, vaikka joskus olisikin paikallaan uskoa sitä toista. Niissä tilanteissa on tärkeää sanoa olevansa pahoillaan ja todeta, että aina me aikuisetkaan ei osata toimia ihan oikein vaikka yritetään parhaamme.

Meidän perheessä kenellekään ei huudeta, eikä mulle tule mieleen yhtäkään tilannetta tästä vuosien varrella, että olisin huutanut lapsille tai Otolle, tai Otto meille. Kyse ei ole siitä, että meillä olisi jotenkin lehmän hermot, ei todellakaan ole. Joskus joku tilanne ärsyttää niin paljon että tekisi vaan mieli karjua ihan täysillä. Mutta tiedän että se ei auta mitään, eikä siitä tulisi mitään muuta kuin paha mieli kaikille. Tilanteet on helpompaa ratkoa, kun hengittää syvään, ja alkaa purkamaan tilannetta keskustelemalla. Sanon kyllä ihan suoraan ääneen omat tunteeni myös, mutta mun ei tarvitse huutaa niitä, vaan voin kertoa ne rauhallisesti. Tunteita sanoittavat meillä molemmat aikuiset, sekä lapset. Taaperokin osaa sanoa jo ”hammi”.

90-luvulla musta tuntui että ihan kaikkien vanhemmat yrittivät ratkoa tilanteita huutamalla tai kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan pyhällä kolminaisuudella, enkä muista että siitä olisi koskaan ollut mitään hyötyä. Korkeintaan se aiheutti pelkoa, mutta ei vaikuttanut huutamiseen johtaneen tilanteen syihin. Meillä mikään näistä keinoista ei ole käytössä, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan.

Meillä tämä meidän tapa toimii tosi hyvin, ja olen huomannut että myös meidän lähipiirissä tunteita sanoitetaan paljon lapsille, ja se tuntuu toimivan. Kaikilla on mukavaa, ja lapset ymmärtävät toisiaan ja kohtelevat toisiaan kivasti. Päiväkodista ja eskarista ollaan aina saatu positiivista palautetta siitä, miten meidän lapset osaavat kertoa tunteistaan niin monipuolisesti, ja ottavat toisetkin huomioon. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia perheitä ottamaan tunteiden sanoittamisen osaksi omaa arkea. Haittaa siitä ei ainakaan voi olla, että vanhemmat ja lapset ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan.