Farkkua & pellavaa sekä ajatuksia itsensä näkemisestä

30.06.2018

Oulussa on ollut viileää nämä päivät kun ollaan oltu täällä, ja takki ei ole ollut ollenkaan liikaa. Onneksi ollaan kuitenkin nautittu auringosta, ei se viileys mitään haittaa. Me käytiin yhtenä päivänä Oton kanssa treffeillä, ja napattiin samalla nämä asukuvat Oulun keskustassa. Sen olen huomannut, että viisi minuuttia enemmän aikaa tekee asukuvissa mulla super ison eron. Jos yritetään ottaa kuvat vaan äkkiä viidessä minuutissa, niistä ei tule mitään. Jos taas otetaan ne kaikessa rauhassa, meillä menee maksimissaan kymmenen minuuttia, ja kuvissa on paljon suurempi onnistumisprosentti. Kai se on vaan se kiireen tuntu joka häiritsee. Jos tuntuu siltä, että olisi ”pakko” saada kuvat otettua nopeasti, ei pysty rentoutumaan kameran edessä, jolloin kuvien ottaminen on ihan turhaa.

Näihin kuviin me käytettiin varmaan se lähemmäs kymmenen minuuttia, ja otettuja kuvia selatessa mua hymyilytti. Musta tuntui kerrankin, että suurimmassa osassa kuvia näytän siltä, miten itse näen itseni peilistä. Se oli ihanaa, koska joskus epäonnistuneita kuvia katsellessa tulee sellainen ”näytänkö mä oikeasti tuolta, ja näenkö itseni peilistä väärin?” -fiilis. Kuvakulmat ja kiireetön fiilis vaikuttaa vaan niin paljon siihen lopputulokseen.

Niillä kuvakulmilla on oikeasti ihan jäätävän suuri merkitys, ja joku kerta kun uskallan, voisin tehdä postauksen niiden vaikutuksista omaan ulkonäkööni kuvissa. Mitä olette mieltä? Sellainen ”Iinan pahimmat vs. Iinan parhaat kuvakulmat”. Kaikki nyt oikeasti tietää sen, että etukameralla alhaalta päin otetussa kuvassa lähes jokaisella on enemmän kuin yksi leuka. Mutta mikä merkitys on kameran korkeudella ja linssin asennolla? No paljonkin. Mä olen vuosien varrella kerännyt varmasti paljon tähän sopivaa materiaalia, sillä joka kerta kun kuvia otetaan, on siellä joukossa niitä huonoja kuvakulmia ja hyviä kuvakulmia.

Tästä tietty päästäänkin siihen aiheeseen, että kummat kuvat ovat lähempänä todellisuuttta? Ne omasta mielestä parhaat, vai ne omasta mielestä kauheimmat? Mitä mieltä te olette? Mä itse haluan ainakin uskoa, että kun olen ihan tavallinen oma itseni, olen lähempänä niitä mun mielestä hyviä kuvakulmia. Toki silloin kun röhnötän sohvalla selaamassa puhelinta, olen varmasti lähempänä sitä etukameran vahinkolaukausta, ja olen silloinkin oma itseni. Voihan se olla että mun käsitykseni omasta itsestäni on ihan virheellinen, ja oikeasti näytän 90% ajasta siltä, kuin niissä ”huonoissa” kuvissa. Miten te näette itsenne? Järkytyttekö joskus, jos näette itsenne vaikka jonkun toisen ottamassa kuvassa?

Treffien asu koostui mun lempparifarkuista, Rodokselta ostetusta pellavatopista, tekonahkarotsista ja luottokengistä, eli Vanseista. Ihanan rento ja mukava treffiasu viileään kesäpäivään. Pellava on materiaalina aivan ihana, ja kesällä niin kevyt ja hengittävä, sekä kuumempina että viileämpinä päivinä. Mä en shoppaillut Rodoksella mitenkään super paljon, mutta kävin tsekkaamassa Sephoran, Bershkan, Pull & Bearin sekä Stradivariuksen, joita ei meiltä Suomesta löydy. Kahdesta jälkimmäisestä ostin yhteensä kaksi toppia ja yhdet housut, ja Sephorasta ostin muutaman loppuneen tuotteen tilalle uudet, mutta muuten ei tullut ostosteltua juurikaan, kun ei mitään erityisempää tarvetta ollut.

Toppi Pull & Bear | Takki Lindex | Farkut Gina Tricot | Vyö Gucci | Kengät Vans | Laukku Rebecca Minkoff | Laukkukoru Coach | Aurinkolasit H&M | Kaulakoru H&M | Kello Daniel Wellington (saatu)

Kuvista vielä sen verran, että pakko kyllä antaa PALJON krediittiä Otolle kaikesta siitä kärsivällisyydestä, mitä hän on näiden reilun seitsemän vuoden aikana osoittanut asukuvauksessa. Hän on kaikki nämä vuodet räpsinyt kuvia, opetellut, auttanut mua ja kehittynyt ihan huiman paljon kuvaajana, vaikka lähdettiin aivan nollasta. Jos näitä kuvia vertaa blogin ekojen postausten asukuviin, on kehitys aivan uskomaton. Kiitos Otto <3


Oulussa rentoutumassa

29.06.2018

Päätettiin jo ennen Kreikan matkaa, että lähdetään heti reissun jälkeen vielä Ouluun. Intensiivinen ja toiminnantäyteinen Kreikan reissu oli ihana, mutta sen jälkeen verkkainen hengailu Oulussa, missä lapsilla on ympärillä sekä samanikäistä seuraa että useita tuttuja turvallisia aikuisia meidän lisäksi, on ihanaa vaihtelua. Täällä saa rentoutua ihan eri tavalla, kuin sitten taas Kreikassa. Kreikassa rentouduttiin irtautumalla töistä ja olemalla 100% ajasta yhdessä perheen kesken. Täällä rentoudutaan sillä, että lapsia on katsomassa useampi silmäpari meidän lisäksi, ja heillä on koko ajan uutta ihmeteltävää ja tekemistä. Ja vaikka mäkin olen palannut töiden pariin, olen saanut tehtyä niitä puolet nopeammin kuin ennen Oton lomaa, kun saan tehtyä ne heti silloin kun inspiraatio iskee.

Ollaan jatkettu täällä pitkään nukkumista (jes! ysin aamuja edelleen!), syöty hyvää ruokaa, saunottu pitkän kaavan mukaan, tavattu mun äitiä ja muita läheisiä ja pompittu trampoliinilla. Säät nyt ei ole niin suosineet, mutta ollaan me päästy uloskin onneksi. Lapsia nyt ei niin kiinnosta vaikka tuulee, sataa ja on sääskiä, kun ulkona on tekemistä.

Pahimmalla kaatosateella lapset on pelanneet Minecraftia mun kummipojan kanssa, ja porukalla ollaan pelattu Unoa ja Afrikan tähteä. Mä olin ihan unohtanut Unon säännöt, vitsit se on hauska peli! Ihan pakko ostaa se kotiinkin. Meillä on paljon lauta- ja korttipelejä, mutta jostain syystä ei Unoa, vaikka se oli päiväkodissa ja alakoulussa ihan mun lemppari. Seuraavalla kauppareissulla nappaan sen ostoskoriin.

Eilen leipaisin pellillisen mustikkapiirakkaa, jota vietiin tänään mun papallekin syötäväksi. Hän oli iki onnellinen tuoreesta mehevästä mustikkapiirakasta, ja maistui se meille muillekin. Oli kiva viedä itse tehtyä herkkua, kun yleensä tulee vaan napattua kukkia ja pullapitko kaupasta matkalla.

Parasta täällä on ehdottomasti se, että saa nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä jotka täällä asuvat. Olen kyllä niin kiitollinen siitä, että meillä on niin ihanat sukulaiset, joiden luona saa aidosti olla kuin kotonaan, ja ollaan yhtä suurta perhettä kaikki. Vaikka asutaankin kaukana, on hienoa, että täällä on aina olemassa tämä ihana turvaverkko jonka luokse saa tulla. Ja toki sama toimii toisinkin päin, kesällä mun serkku on tulossa meille Helsinkiin viikoksi, ja mekin hoidetaan täällä mun kummipoikaa, jotta hänen vanhemmat pääsevät vuorostaan halutessaan treffeille.

Aivan ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille, ja rakkaita terveisiä Oulusta <3 PS: Kiitos mahtavista vinkeistä mitä laitoitte hyttysenpuremiin, kun postasin instastoryyn muutaman paukaman, hah! Äidinmaito auttoi!


Meidän vakkari-pysähdyspaikka pitkillä ajomatkoilla

28.06.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä ABC-asemien kanssa.

Pitkän matkan ajelijat

Jokainen blogiani pidempään seurannut tietää, että me ajetaan paljon pitkää matkaa autolla. Yleensä väli on Helsinki-Oulu tai Oulu-Helsinki, mutta joskus ajellaan myös Turkuun päin, tai pyörähdetään Oulusta Haaparannalla. Meidän lapset ovat melko tottuneita matkustajia, ja automatkat sujuvat lähes poikkeuksetta sutjakkaan ja ongelmitta, ilman takapenkin marinoita ja ”milloin ollaan perillä?” -kyselyitä. Me ollaan kehitetty ne meidän omat hyvät keinot selvitä pitkistä automatkoista lasten kanssa kivuttomasti, ja taaperoikäinen kuopuskin on jo pitkän matkan konkari.

Autossa viihtymiseen avaimia ovat mukavuus ja mielekäs ajanviete lapsilla, jotka ollaan ratkaistu siten, että lapsilla on mahdollisimman mukavat, turvalliset ja tilavat istuimet, sekä paljon kivaa tekemistä puuhakirjoista medialaitteisiin ja piirustuslautoihin. Se kaikkein tärkein mukavan matkan mahdollistaja on meillä kuitenkin pysähdys, joita tehdään tarpeen mukaan, mutta pyritään yhteen. 90% matkoista me tehdäänkin yhden pysähdyksen taktiikalla, myös HKI-Oulu -välillä. Me ollaan kaavoihin kangistuneita, sillä tällä välillä me pysähdytään joka kerta tismalleen samalla asemalla, joka on Äänekoskella nelostien varressa sijaitseva Hirvaskankaan ABC-asema.

Paras pysähdyspaikka nelostiellä

Hirvaskankaan ABC on valikoitunut meidän vakkariksi monestakin syystä, joista ensimmäinen on varmaan se, että me käytiin siellä aina myös mun äidin kanssa silloin, kun asuin vielä äidin kanssa. Toinen hyvä syy on se, että se sijaitsee sopivasti juuri puolimatkassa tällä ajovälillä, jolloin ei ehdi tulla liian kova nälkä kummallakaan välillä, kun syö lähtiessä hyvin. Yhtä pysähdystä ajatellen etappi on loistavassa kohdassa! Oikeasti meillä on kuitenkin myös monta muuta syytä valita juuri ABC samassa kohdassa sijaitsevista kolmesta huoltoasemasta.

ABC:lla on siistit, viihtyisät ja mukavat lastenhoitotilat, kun meidänkin perheessä vielä on vaippaikäinen. Sinne suunnataan aina ekana, ja koskaan ei olla jouduttu jonottamaan lastenhoitohuoneeseen, vaan aina on päästy heti, sillä niitä on useampi. Lastenhoitotiloissa on myös sekä lasten että aikuisten WC, ja onkin helppoa, kun nämä ovat kaikki samassa, kun meidänkin perheessä on monta jäsentä. Kenenkään ei tarvitse odotella tai lähteä yksin seikkailemaan aikuisten vessaan.

Vessajutuista suoraan ruokailuun, tähän meidän tytöt sanoisi kyllä jotain painavaa, kun niin ei saisi tehdä. Nyt kuitenkin jatkan suoraan lastenhoitohuoneesta ruokailuun, koska niin me yleensä tehdään pysähtyessäkin. Me yleensä syödään lämmin ruoka pysähtyessä, ja ABC:lla vaihdellaan Hesburgerin ja ABC:n omien ruokien välillä. Tällä kertaa tilattiin Oton kanssa ABC:n Chef’s burgerit, ja lapset valitsivat perunamuusin kanssa lohta ja lihapullia lastenlistalta. Ruoka maistui lapsille hyvin, kuten yleensäkin. Annokset olivat juuri sopivan kokoiset, kun maha tuli kuulemma täyteen, mutta ruokaa ei jäänyt lautaselle.

Lasten lemppari on Apsi-leikkipaikka

Lapsille se pysähdyksen kohokohta on tietenkin ABC:n Apsi-leikkipaikka, joka on kuin minikokoinen sisäleikkipuisto. Siellä lapset saavat purkaa energiaa, laskea liukumäkeä, kiipeillä ja vähän kiljahdellakin. Me ei kiirehditä leikkipaikalta pois, vaan sen tauon aikana lapset saavat oikeasti leikkiä kunnolla, kunhan ensin ovat syöneet rauhassa. Tämän leikkitauon avulla lapset jaksavat hyvin istua vielä matkan toisenkin puoliskon. Meidän kuopuskin tunnistaa Apsi-apinan (koska hän sai oman Apsi-pehmolelun), ja pysähtyessä hän kiljahtelikin jatkuvasti ”APITII! APITII!” kun näki Apsi-apinoita joka puolella.

ABC-asemat ovat auki vuoden jokaisena päivänä, ja monet niistä myös 24h. Jokaiselta ABC-asemalta löytyy ravintola ja edullinen ruokakauppa. ABC:n omat ravintola- ja ruokakauppapalvelutovat auki koko aseman aukioloajan. Monella asemalla on myös esim. apteekki, kirjakauppa tai jotain muuta hauskaa ekstraa. Meille ABC on ihana hengähdystauko ajomatkan keskellä, jolloin Ottokin saa kunnolla rentoutua ja pitää taukoa lasten leikkiessä, jotta jaksaa yksin ajaa pitkän matkan.

LUKIJAKILPAILU:

Millaiset mobiilipalvelut helpottaisivat teidän perheenne pysähdyksiä? ABC julkaisi toukokuussa ABC-mobiilin, jossa tankkaus hoituu älypuhelimella. Mitä muuta te haluaisitte maksaa tai tilata ABC-asemilla mobiilisti? Kaikkiin blogipostauksiin viimeistään 31.7.2018 kommentoineiden kesken arvotaan 20 euron arvoinen S-ryhmän lahjakortti. Arvonta suoritetaan 2.8.2018 ja voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Vastauksia voidaan nimettömästi hyödyntää ABC:n markkinoinnissa. Kilpailun järjestäjä on SOK. Kilpailun säännöt tämän linkin takana.

Onnea kisaan kaikille!


Näin valehtelen netissä -blogihaaste

26.06.2018

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

EN omasta aloitteestani, muiden järjestämien tapahtumien takia toki kyllä. Tämä on oikeastaan vähän paha, sillä katsoin juuri meidän lomakuvia Kreikasta uudelleen, kun olin selannut yhden fanittamani instaajan feedin kuvia Kreikasta. Meidän kuvat on täynnä värejä, lasten liukumäkiä, strutsikuvioisia UV-pukuja ja hahmoilla varustettuja pillimehuja. Ehkä siksi mulla on vain 14,7 tuhatta instaseuraajaa, kun mun instafeedi ei ole tarpeeksi someystävällinen. Vaikka rakastan estetiikkaa ja kauniita kuvia, arvotan hyvän fiiliksen, viihtyvyyden ja oman perheen ”näköisyyden” aina kaikkea muuta korkeammalle. Eli EI, kun itse valitsen, en koskaan mieti someystävällisyyttä, vaan sitä, missä meillä on paras olla.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Silloin kun olen ottamassa sisustus- kattaus- tai asukuvia, niin toki ovat kuvat myös mielessä. Järjestelen kotona, teen kauniin kattauksen tai laitan sellaisen asun päälle, jonka haluan ikuistaa. Mutta en ole sisustanut meidän kotia sen mukaan, mikä näyttää hyvältä kuvissa, vaan mistä meidän perhe tykkää. Siksi meillä on olohuoneessa aina vähän liikaa tavaraa, ja pöytä ei ole upean näköistä käsiteltyä puuta vaan halpaa valkoista kalustelevyä, joka on helppo pyyhkiä puhtaaksi. En ole ostanut vaatteita kuvat mielessä, vaan omia pukeutumistarpeitani ja mieltymyksiäni ajatellen. Kattauksen kanssa varsinkin olisi parannettavaa, sillä mulla on todella vähän sellaista ”kattausrekvisiittaa”. Meidän arkikattaukset koostuvat Ikean laseista, Teema-lautasista, ja sekalaisista aterimista. Ei kovin instakamaa, eh?

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

No otan todellakin! Meikittömyys on ihan normijuttu eikä mikään uroteko.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Kyllä ja en. Esimerkiksi yhteistöissä olen tosi tarkka siitä, millaisiin yhteistöihin suostun. Mulla on super tarkat kriteerit, ja kieltäydyn usein monista tarjouksista, jotka eivät istu omiin arvoihini. Mun oma brändi perustuu mun omiin arvoihin, ja itse asiassa mun blogista on myös tehty opinnäytetyönä brändianalyysi viime vuonna. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa mulle. Vaikka tavallaan tiedän, millainen mun brändi on, ja haluaisin kaiken sisällön tukevan sitä, se ei aina onnistu koska mä olen kuitenkin ihminen, ja ihmisenä myös ristiriitainen. Joskus siis julkaisen myös asioita, jotka eivät oikeastaan istuisi omaan brändiini, mutta koska tärkein osa mun brändiä (mun mielestä) on AITOUS, on niiden asioiden julkaisu perusteltua. Ja silloin kun istun tässä naputtelemassa suoraan sydämestä, ei brändin rakennus ole mielessä. Mulle se brändi on vaan se yleinen fiilis, minkä haluan mun persoonasta, mun blogista ja muista kanavista välittyvän, eikä mikään tiukka ohjenuora jota orjallisesti noudatan.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

EN. Toki kuvakulmat valitsen niin, että näytän mahdollisimman edustavalta omasta mielestäni, ja kyllä mä esimerkiksi hillittömän kokoisen monsterifinnin saatan editoida leuasta pois blogia varten, ihan vaan ettei joka toisessa kommentissa sitten lue, että ”sulla on muuten jäätävän kauhea menkkafinni leuassa”.  Insta storiesissa sekään ei ole edes mahdollista, video paljastaa kaiken. Väri ja valo tekevät myös paljon ulkonäölle, ja niitä editoin Lightroomissa. En kuitenkaan harrasta mitään varsinaista ulkonäön muokkaamista editointiohjelmilla, koska se ei vaan ole mun juttu (enkä varmaan edes osaisi). Ihan ilman käsittelyäkin kuvissa on suuria eroja, ja kroppa tai kasvot voivat näyttää aivan erilaiselta ihan vaan kuvakulman tai valon ja varjon takia.

Silottelen elämääni somessa.

EN. Kaikista meidän kohtaamista suurista vaikeuksista, kuten äitini sairaudesta ja mummun kuolemasta olen kirjoittanut, kuten myös pienemmistä jutuista kuten oksennustaudeista, valvomisista, vuodelevoista ja supistuksista ja kaikesta muusta. Mulla on kuitenkin melko tiukat rajat, ja joistakin asioista kirjoitan ympäripyöreästi enemmän kuin henkilökohtaisesti. Pidempi kirjoitus aiheeseen liittyen löytyy otsikolla Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

KYLLÄ. En siksi että en voisi seistä tuotteen takana, vaan siksi, että en itse ole saanut aina kaikilta yrityksiltä tai yhteyshenkilöiltä reilua (tai edes asiallista) kohtelua tai palkkiota, lähinnä silloin alkuaikoina. Onneksi olen Indieplacella onnellisesti jo neljättä vuotta (eiks noin voi sanoa, jos on ollut kolme täyttä vuotta ja neljäs on meneillään?) ja Indieplacen kautta kaikki hoituu aina reilusti ja bloggaajan panosta ja näkemystä kunnioittaen.

Bloggaajien elämä on glamourista.

KYLLÄ ja EI. Ihan samat kakkavaipat, flunssakaudet, aikaiset ja nihkeät päiväkotiaamut ja satunnaiset mikropizzalounaat ne multakin löytyy. Mutta bloggaamisen myötä elämässä on myös paljon enemmän ilmaista shamppanjaa, lanseeraustilaisuuksia lasisilla kattoterasseilla, jatkuvia uutuustuotteita, gaaloja ja hienojen ihmisten tapaamista. Joka päivälle olisi jotkut kekkerit, joskus monetkin. Harvoin kuitenkaan tulee käytyä missään, koska se ei-glamourinen puoli mun elämästä on korkeammalla mun prioriteettilistalla. Se on kuitenkin suuri etuoikeus, että saa kutsuja mielenkiintoisiin tilaisuuksiin, ja joskus pääsee jopa ulkomaille asti kokemaan mielettömiä ja eksklusiivisia juttuja, ja silloin kun on sopiva hetki, on upeaa päästä käymään noissa tilaisuuksissa.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

EN. En osaa tätä, ja se on varmasti yksi syy siihen, miksi mun instafeedi on juuri niin repaleinen värioksennus, kuin alussa kuvailin. Ehkä mun pitäisi harjoitella?

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

EN, koskaan. Opin jo vuosia sitten, että olen paljon onnellisempi, kun en seuraa em. kanavia (no silloin kun opin tämän, ei Jodelia vielä ollut edes olemassa). Olen myös kieltänyt kaikkia mun ystäviä ja läheisiä kertomasta, mitä niissä puhutaan, ja siksi olen onnellisen, autuaan tietämätön. En koskaan myöskään avaa tai julkaise lukijoiden lähettämiä linkkejä ks. palstoille, tai katso screenshotteja. Silloin vielä kun näitä juttuja luin, opin sen, että siellä harvoin puhutaan mitään, mikä olisi totta. Sillä ei ole mitään väliä mikä on totta, vaan juttuja keksitään ihan jatkuvasti täysin hatusta ilman totuuden häivääkään, ja siksi niitä on turha lukea.

Bloggaaminen ei ole oikea työ. 

ON! Mä olen elättänyt itseni ja perheeni jo pitkään bloggaamalla. Bloggaaminen on ihan oikea työ, ja siitä saa ihan oikeaa rahaa, jos pystyy tarjoamaan tarpeeksi rahalle vastinetta. Se taas vaatii tarpeeksi suurta tavoittavuutta. Se, mikä bloggaamisen arvoa työnä vähentää on se, että jotkut edelleen suostuvat tekemään ”yhteistyötä” jotain 5€ arvoisia ilmaislahjoja vastaan, eli tekevät ilmaista työtä. Siksi edelleen mullekin tulee viikottain myös ehdotuksia, että esittelisinkö vaikka mun instaseuraajille jonkun 10€ heijastimen, ja ”saisin arpoa” heille toisen. Huom. se palkkio mulle olisi siis se heijastin ja arpominen. Kukaan ei elä heijastimilla eikä arpomisella, eikä lehdistäkään osteta mainostilaa esim. koiranruualla. Olisi ihan mieletöntä, että kaikki noudattaisivat samoja pelisääntöjä, jollaiset alalle on luotu. Niiden nimi on PINGEthics, käykää allekirjoittamassa (ja noudattakaa) jos koskettaa teitä.

HAASTE:

  • Kerro, keneltä sait haasteen.
  • Vastaa väittämiin.
  • Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
  • Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.

Saatu Iinalta, annetaan haaste eteenpäin Elsalle, Emilialle ja Millalle.


Top 10 ihaninta hetkeä Kreikasta

25.06.2018

Aloitan matkapostaukset kertomalla kymmenen mieleenpainuvinta hetkeä meidän Kreikan matkalta. Hetkiä oli paljon enemmänkin, mutta jotenkin juuri nämä kymmenen hetkeä ovat ne, joita kelailen uudelleen ja uudelleen hymy kasvoilla. Miten uskomattoman ihana reissu meillä olikaan!

Kuvassa kuopus huutaa ”MIAUUUUUUUUUUUUUU!”

1. Se kerta kun kuopus näki ekan kerran kissan. Sitä miaun määrää! Miten voi edes innostua niin paljon, kuin hän innostui kissasta! Hän huuteli miau, miau, miau, miau ihan koko ajan vaan, ja etsiskeli kissoja sieltä täältä. Ekan kerran kun nähtiin kissa, me oltiin juuri tulossa supermarketista meidän hotellin vierestä. Suloinen valko-oranssi kissa oli pysähtynyt kaupan eteen, ja rattaissa istunut kuopus näytti siltä, että ilman valjaita ampaisisi nanosekunnissa kissaa paijaamaan.

2. Ensimmäinen yhteinen aamupala hotellin ravintolassa. Ensimmäinen matkapäivä oli rankka, koska herätys oli jo kolmen aikaan yöllä, että ehdittiin superaikaiselle aamulennolle. Näin ollen ensimmäinen päivä Rodoksella meni pienoisessa väsymyksessä läpi, vaikka ihana sekin oli uinteineen ja rannalla katsottuine auringonlaskuineen. Ekan yön jälkeen oltiin onneksi kaikki ihan pirteitä ja täynnä intoa. Aamupalalla lapset puhua pulputtivat uima-allassuunnitelmista, leikeistä, uusista ruokalajeista ja hakivat reippaasti itse mehua automaatista. Eka aamu oli niin toivoa ja iloa täynnä, että sitä on ilo muistella.

3. Kirjan lukeminen aurinkotuolissa altaalla. Isommat lapset leikkivät Oton kanssa, ja kuopus nukkui päiväunia. Mä join hassun nimistä sitruunalimua (toisella puolella luki Ban ja toisella Vap eli nimettiin se Ban-Vap-limuksi) ja luin Maria Veitolan kirjaa aurinkovarjon alla. Melkein tunnin. Se oli täydellinen, rauhallinen hetki keskellä päivää. Miten harvinaislaatuisia tuollaiset hetket ovatkaan. Se oli jotenkin niin utopistista, että en meinannut melkein uskoa, niin piti ottaa ihan kuva todisteeksi.

4. Lapset minidiskossa joka ilta. He nauttivat niin paljon siitä puolen tunnin diskosta, leikeistä, lauluista ja kavereista. Kansainväliset ohjaajat olivat kaikki hauskoja, ja parasta oli se, miten he pitivät lasten lisäksi huolen siitä, että jokainen vanhempi myös osoitti huomiota omalle lapselleen. Jos vanhemmat yleisössä eivät taputtaneet tarpeeksi kovaa, tuli aika nopeaan palautetta, että ”Parents wake up, clappy, clappy, they are your little stars here on the stage!”. Kuopuskin osallistui niin into piukassa diskoon, ja isommat tytöt aivan ihanasti huolehtivat hänestä tanssin vilinässä. En ollenkaan pistänyt pahitteeksi myös Macarenan ja YMCA:n opettelemista uudelleen vanhempien osallistuessa vikoihin tansseihin. Miten ne olivatkin päässeet unohtumaan?! Päässä soi vieläkin Veo veo que ves una cosita y que cosita es, empieza con la ”A”, que sera, que sera, que sera niinkuin lasten lempileikissä laulettiin, ja disko loppui aina vanhempien ja lasten yhteiseen junaleikkiin jonka taustalla soi El Tren.

5. Ensimmäinen kerta kun uitiin Lindoksen rannalla. Aurinko oli juuri laskemassa vuorien taakse, vesi oli lämmintä kuin linnunmaito ja aurinko ei ollut enää polttava kuumuus vaan miellyttävä lämpö iholla. Siinä hetkessä jotenkin tiivistyi kaikki se mitä rakastan meidän perhe-elämässä. Yhdessäolo, nauru, hassut jutut, täysi läsnäolo ja välittäminen. Hurjapää-yksivuotiaan kanssa rannalla oleminen sisältää myös paljon syöksymistä tämän perään, kun hän mielellään esim maistaisi merivettä tai hiekkaa, tai sukeltaisi vaikka ei osaa. Se rannalla oleminen on täynnä pieniä sydänkohtauksia, kuten vanhemmuus yleensäkin. Mutta se on niin parasta, ja niin meidän juttu. Sydänkohtausten välissä on naurua, halauksia, simpukoiden etsimistä, yhteen äneen fiilistelyä ja hiekkakakkuja ja paljon rakkautta.

6. Lapset kuivattelemassa yhdessä pitkän uintipäivän jälkeen hotellihuoneessa. He vaan pötköttelivät yhdessä pyyhkeisiin kääriytyneenä, kikattelivat ja höpöttelivät. Isommat kutittelivat pienempää, ja pienempi tökki isompia nenään. Maailman ihanimpia pieniä pöhköjä!

7. Extempore lähialueen tutkiminen, kun missattiin bussi Falirakiin. Meidän oli siis tarkoitus lähteä käymään Kolymbia Beachilta Falirakissa, n. 10km matka piti taittaa bussilla. Bussi ei kuitenkaan koskaan pysähtynytkään siinä pysäkillä, missä seisoskeltiin, vaan meidän olisi pitänyt tajuta mennä kyytiin, kun bussi tuli vastakkaisesta suunnasta ja jätti matkustajat tien reunaan (toiselle puolelle tietä kun missä alueen ainoa bussipysäkki oli). Mietittiin hetki siinä, että mitäs nyt, että odotellaanko seuraavaa bussia puoli tuntia vai mitä ihmettä tehdään. Päätettiin vaan lähteä käppäilemään eteenpäin ja katsoa mitä löydetään. No me löydettiin aivan lyhyen kävelymatkan päästä ihana ja sympaattinen taverna, jossa oli ihan törkeän hyvää ruokaa ja mukava omistaja, josta lapsetkin tykkäsivät. Esittelen tämän myöhemmin vinkkipostauksessa!

8. Shoppailu yhdessä esikoisen kanssa Sephorassa ja muissa Rodoksen putiikeissa. Hän halusi tulla äidin  kanssa pyörimään sillä aikaa kun 5v ja kuopus menivät isin kanssa juotava- ja jäätelöostoksille. Meillä oli niin hyvät keskustelut, ja hän on jo niin iso tyttö, että sitä on vaan vaikea käsittää. Tuntui enemmän kuin olisi shoppaillut kaverin, kuin oman 6-vuotiaan kanssa, kun hän osallistui vaatteiden ja meikkien tutkimiseen ihan kuin isommat ainakin. Oli niin rentoa ja kivaa!

9. Kun 5-vuotias löysi vihdoinkin kunnollisen ehjän ja ison simpukan! Hän oli niin ylpeä ja onnellinen löydöstään, ja kovan etsinnän jälkeen se oli ihan huippu löytö. Ihana pieni simpukoiden etsijä. Se onnellinen hymy kasvoilla oli niin suloinen.

10. Viimeinen ilta Rodoksella. Ajettiin autolla pieni road trip ja käytiin tutkimassa saarta ihan omin päin. Käytiin Pefkasissa, Lardoksessa ja päätettiin ilta Lindokselle, missä haluttiin käydä vielä kerran ihailemassa aaseja ja uimassa uskomattoman ihanassa merivedessä. Se ilta oli paras mahdollinen päätös meidän reissulle. En varmasti ikinä unohda kuopuksen hiekkaista naamaa, meidän muiden hiekkaisia varpaanvälejä tai sitä miten onnellisia me oltiin juuri siellä.

Olen kyllä ikuisesti kiitollinen mun perheelle siitä, miten ihanan viikon sain heidän kanssa viettää Kreikassa, ja miten mahtavaa heidän kanssa on reissata – tai ihan vaan olla kotona. Näiden tyyppien kanssa mä en epäröi mitään, ja juuri siksi meillä on aina hauskaa kommelluksista huolimatta. Nämä ihanat hetket on kuitenkin kaikessa ihanuudessaan melko tavallisia – uusia kokemuksia joo, mutta eivät silti mitään ”uskomattoman ihmeellisiä”, vaan juuri niitä ohikiitäviä pieniä hetkiä, jotka elämästä tekevät merkityksellistä, jos niissä osaa olla läsnä. Uskomattoman ihmeellisellä mä tarkoitan jotain sellaista, mikä vaatii suurta järjestelyä, jättibudjettia tai muuta kulkukissaa eksklusiivisempaa. Juuri niistä pienistä hetkistä mä tulen onnelliseksi, ja toivottavasti myös muu perhe.

Ihania hetkiä kaikille <3