Kettujen syöttämistä ja kokemuksia Lomamäen lemmikkipuistosta

12.07.2018

Lähdettiin eilen ihan extempore lasten sokeriserkkujen kanssa käymään Inkoossa Lomamäen lemmikkipuistossa, josta en ollut ennen kuullutkaan, ennen kuin Oton pikkuserkku sitä ehdotti. Lomamäen lemmikkipuisto sijaitsee siis Inkoossa n. 50km päässä Helsingistä, ja siellä on paljon ihania eläimiä. Lomamäen lemmikkipuisto eroaa muista meidän vierailemista eläintarhoista siinä, että siellä eläimiin saa ottaa kontaktia, ja siihen rohkaistaan ihan kunnolla. Toki kotieläinpihoillakin saa syöttää vuohille ruohoa ja tykätään kovasti käydä myös niissä, mutta tuolla mä pääsin syöttämään KETTUA! What!

Enpä olisi ikinä elämässäni uskonut, että pääsen syöttämään kettua, kun näin vasta tänä kesänä muutenkin ekan kerran ketun luonnossa, juoksemassa tien yli Kehä 1:llä Espoossa. Lomamäen lemmikkipuistossa oli kaksi kettua, joista toinen oli kuulemma pelastettu ojasta ihan pienenä vauvana siskonsa kanssa, ja sisko oli saatu hoidettua ja kuntoutettua niin hyvin, että sen pystyi palauttamaan luontoon, mutta tämä toinen kettu oli sitten jäänyt lemmikkipuiston asukkaaksi. Valkoinen kettu taas oli pelastettu turkistarhalta. Molemmat olivat tosi kesyjä ja oikein hakeutuivat meidän ihmisten lähelle hakemaan herkkuja ja rapsutuksia, ja nuuskimaan.

Kettujen syöttäminen oli opastettua, ja kaikkien piti istua kalliolla, ja ketut saivat itse tulla omaan tahtiin siis luokse. Se sujui tosi hyvin, ja meidän isommatkin tytöt pääsivät kokeilemaan. Otto piti myös viljakäärmettä kädessä, ja me silitettiin sitä! Se oli niin sileä, oltiin kaikki ihan yllättyneitä, että käärme tuntui niin sileältä, kun jotenkin oli ajateltu että ne tuntuvat enemmän samalta kuin vaikka kalan suomut.

Kettujen lisäksi Lomamäellä oli pesukarhuja, frettejä, poroja, alpakoita, aasi, kilpikonna, heppoja, possuja ja piikkisika, kalkkunoita, kanoja, käärmeitä, papukaijoja ja vuohia. Tarjolla oli siemenkuppeja, joista sai antaa linnuille siemeniä. Hepoille ja vuohille sai antaa ruohoa. Meininki oli ihanan rentoa ja maanläheistä, ja paikka oli oikeasti aivan uskomattoman kotoisa ja kaunis. Lemmikkipuistossa oli kahvila, josta sai ostaa syötävää, ja sinne sai myös viedä omat eväät ja syödä niitä. Lemmikkipuistossa oli myös lapsille leikkipaikka, missä oli hiekkalaatikko, pomppulinna, trampoliini ja paljon leluja.

Paikan omistajat itse asuvat siellä paikan päällä, ja kaikesta tuli ilmi, miten paljon eläimistä tiedetään, niitä rakastetaan ja hoivataan. Täällä oli ilo käydä. Yhden hengen sisäänpääsymaksu on 15€ (kaikilta yli 3-vuotiailta), mutta perhelippu (max. 6hlö) maksaa vain 50€. Oli todellakin ajomatkan ja pääsylipun arvoinen kokemus, aika kului kuin siivillä, ja oli tosi siistiä päästä kuulemaan eläimistä paljon lisää, ja oikeasti ottamaan kontaktia niihin.

Jos kesälle on suunnitteilla yksi eläinpuistoreissu, suosittelen ehdottomasti tätä, sekä pienten että isojen lasten kanssa. Pienten kanssa helppoa on se, että kaikki eläimet näkee oikeasti läheltä, eikä tarvitse yrittää tihrustaa jotain nukkuvaa tiikeriä lasikopin perällä olevan kopin perältä. Paikalla on myös lyhyet välimatkat, joten pienempikin taapero jaksaa tallustaa. Isompien kanssa kivaa on se, että he pääsevät osallistumaan niin paljon, että aika ei varmasti käy pitkäksi.

Mä suosittelen ihan täydestä sydämestäni, aivan ihana paikka! Ootteko te käyneet Lomamäen lemmikkipuistossa?


Minut itseni kanssa – pitkän matkan jälkeen

11.07.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.

Postasin jo kerran tällä viikolla ihan tavallisen asupostauksen, jonka jälkimaininki oikeastaan vain boostasi tämän postauksen tekemistä. Tänään puhutaan nimittäin siitä, miten mä olen oppinut olemaan minut itseni kanssa. Voin kertoa, että ei ole ollut kaikkein helpointa kasvaa äidiksi ja aikuiseksi kymmenien tuhansien silmäparien alla. Mä aloitin tämän blogin 19-vuotiaana epävarmana nuorena naisena, ja näiden reilun seitsemän vuoden aikana musta on tullut kolmen lapsen äiti, vaimo, täystyöllistetty yrittäjä ja ennen kaikkea M I N Ä.

Tämä postaus on osa Prisman kampanjaa, mutta pääroolissa olen minä. Minä kaikkine piirteineni, hyvine ja huonoine puolineni, ihan vaan minä juuri sellaisena kuin olen.

Nuorena, ja vielä näin ensisynnyttäjien keski-ikää pikkuhiljaa lähestyvänä kolmen lapsen äitinä olen yrittänyt mahduttaa itseäni kaikenlaisiin muotteihin. Olen halunnut antaa itsestäni aikuisen, vastuuntuntoisen ja fiksun kuvan kaikilla tavoilla. Olen yrittänyt pukeutua vaatteisiin, joissa näytän äidiltä. Olen halunnut olla vanhempien äitien silmissä ja rinnalla tasavertainen. Olen pohtinut, voinko äitinä pukeutua minihameeseen, ylipolvensaappaisiin tai tennareihin ja tyllimekkoon. Jo muutama vuosi sitten tajusin sen, että ei ole olemassa mitään muottia, johon mun pitäisi äitinä mahtua. Tajusin sen, että en koskaan kykene täyttämään kaikkia niitä odotuksia, joita äitejä kohtaan luodaan eri puolilta.

Sitä luulisi, että kun sen tajuaa, lakkaa yrittämästä olla standardi-äiti jokaisella elämän osa-alueella. Mutta mitä vielä, mulla meni monta vuotta lakata yrittämästä. Sen sijaan, että olisin antanut itselleni luvan olla hyvä juuri sellaisena kuin olen, yritin kahta kauheammin olla hyvä kaikilla tavoilla. Se heijastui myös pukeutumiseen. Ne paineet ja odotukset itseä kohtaan istuivat niin syvällä, että vielä tänä keväänäkin löysin itseni miettimästä, voinko äitinä pukeutua glitterhameeseen ja vaaleanpunaiseen neuleeseen, vai näytänköhän jonkun mielestä tyhmältä. Kun kirjoitin tuon lauseen ylös, mä vihdoin koin herätyksen. En näyttänyt tyhmältä, vaan kuulostin tyhmältä. Mitä väliä sillä on, vaikka näyttäisinkin jonkun mielestä tyhmältä? Mitä väliä sillä on, jos jonkun mun mielestä mun asuun sopisi paremmin toiset kengät, jos itse tykkään niistä mitkä mulla on jalassa? No ei kertakaikkiaan yhtään mitään.

Tänä keväänä, mä olen vihdoin löytänyt sen varmuuden itsestäni, ja tajunnut, että kukaan muu ei kanna mun kroppaa ja mun vaatteita, kuin minä. Ainoa, jota mun vaatekaapin täytyy miellyttää on minä. Ainoa, jonka mielipiteellä mun vaatteista on väliä, on minä. Lisäksi kuuntelen vähän meidän lapsia, koska heillä on yleensä tosi hyviä asuideoita. Mutta noin niinkuin muuten, oikeasti ihan sama, mitä muut ajattelevat. Ihan sama jos mulla on sun mielestä rumat housut tai liian pieni paita, ihan sama jos mun kengät ei sun mielestä sovi mun asuun, ihan sama jos et ikinä pukisi mun mekkoa päällesi. Älä pue, pue ihan mitä haluat. Mä puen mitä mä haluan. Ja yleensä mulla on mun lasten mielestä ihan törkeän siistejä asuja, ja näytän tosi hyvältä. Mä luotan niiden arviointikykyyn, kun ne on cooleja muutenkin, eikä ikinä hauku toisia.

Prisma haluaa, että jokainen voisi olla minut itsensä kanssa. Mitä se mulle tarkoittaa, olla minut itseni kanssa? Se tarkoittaa sitä, että voin tehdä juuri niitä valintoja, joita oikeasti haluan tehdä, välittämättä siitä, mitä muut ovat siitä mieltä. Oli kyse sitten vaatteista, tai mistä tahansa, mä voin tehdä juuri niin, kuin musta ja meidän perheestä tuntuu hyvältä. Some-aikakaudella on todella helppoa sortua paineen alla, ja yrittää miellyttää muita. Mutta me itse ollaan kuitenkin ne, jotka itsemme ja valintojemme kanssa eletään. Siksi me itse ollaan ne kaikkein tärkeimmät ihmiset, joita pitäisi miellyttää.

Mä valitsin itselleni asuksi IvanaHelsingin mielettömän upean Rosalin-mekon, joita on tänä keväänä ja kesänä saanut Prismoista kautta maan. Rosalin-mekko on kaunis ja näyttävä, ja menee yhtä hyvin arjessa ja juhlassa, kun vain vaihtaa asusteita. Me kuvattiin tämä asu Suomenlinnassa, kun oltiin siellä meidän perheen, appiukon ja Oton pikkusiskon kanssa retkellä yhtenä päivänä. Yhdistin asun mun lemppari-Vanseihin, joilla oli helppo kävellä mukulakivikaduilla. Olen yhdet korkkarit pilannut Suomenlinnassa vietetyissä häissä, ja sen jälkeen opin, että sinne paras valinta on mukavat, matalat kengät.

Me ollaan varmaan juuri sellainen Prisma-perhe, joista mediassa on paljon puhuttu. Mutta sitten me ollaan niin paljon muutakin kuin juuri sitä, ja juuri siksi mä haluan rohkeasti kirjoittaa täällä kaikesta mitä ajattelen, ja mitä meidän elämään kuuluu. Mun mielestä on ihan mielettömän mageeta olla Prisma-perhe. Yleensä kun me käydään Prismassa, meillä on hauskaa, paitsi kerran, kun kuopus oli juuri oppinut sanomaan ”pois täältä” ja hän huusi koko kauppareissun ajan rattaissa ”pois täältä, apuaa, äitii, isiii, pois täältä!”. Mä haluan näyttää, että ei ole olemassa mitään perhemuottia, eikä ole olemassa mitään Prisma-perhettäkään, koska ihan oikeasti jokainen  perhe on erilainen.

Prisma on muuten oikeasti myös aika hyvä kauppa, oli perhettä tai ei. Mä fiilaan ihan täysillä Prisman arvoja, ja olen samaa mieltä siitä, että muodin kuuluisi olla kaikkien halukkaiden saatavilla. Prisma haluaa demokratisoida muodin ja riisua muodista elitistisyyden, sillä muoti ei kuulu vain catwalkeille, vaan ihan kaikille. Itsensä hyväksymisen lisäksi Prisma (ja minä) haluaa kannustaa kaikkia hyväksymään myös toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä, sellaisena kuin itse itsensä kokee hyväksi.

Prismoissa on tälläkin hetkellä saatavilla vaikka mitä ihania vaatteita, niin tunnetuilta merkeiltä kuin Prisman omiltakin merkeiltä. Tämä mun mekko on IvanaHelsingin, ja mun mielestä on ihan mahtavaa, että Prismoista saa myös muita kotimaisia huippumerkkejä, kuten Neulomoa. Kotimaisten vaatteiden lisäksi kauppareissun yhteydessä löytää myös tunnettuja ulkomaisia merkkejä, urheiluvaatteita ja kaikkea mahdollista.

Tämän postauksen kirjoittaminen oli voimaannuttavaa, ja mitä enemmän mä kirjoitin, sitä enemmän mulle tuli se fiilis, että mä riitän just tällaisena. Ja te kaikki siellä riitätte myös just sellaisina kuin te olette. Ollaan kaikki minut itsemme kanssa!