Puhuminen parisuhteessa

08.09.2018

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.


8 Responses to “Puhuminen parisuhteessa”

  1. Maria sanoo:

    Ihana postaus Iina <3

    Kun molemmilla on se sama tahto pitää huolta suhteesta ja ”meistä”, niin ei ole mitään hätää.

    Tässä vaiheessa kun lapset ovat siinä iässä, että meille jää enemmän yhteistä aikaa miehen kanssa, niin voisi olla outoa alkaa tutustumaan toiseen uudelleen, jos oltaisiin annettu toistemme erkaantua silloin kun lapset oli pieniä. Puhuminen on niin tärkeä osa suhdetta <3

  2. T sanoo:

    Kirjoitat tärkeästä asiasta!
    Yhtä lailla kun yhteinen aika on tärkeää, on tärkeää antaa kummallekin mahdollisuus siihen omaan aikaan. Teillä se on tällä hetkellä Oton opiskelu ja sinun työsi iltaisin. Kummallakin on näin ollen mahdollisuus toteuttaa itseään ja tehdä sitä mitä haluaa ja toinen antaa siihen mahdollisuuden.

    Jos yhteisen ajan puute vie parisuhteita eroon, niin monesti myös oman ajan puute tekee saman.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      No sekin on totta, tosin riippuu parisuhteesta, että mistä kukakin tykkää. Meillä on molemmilla mahdollisuus ottaa omaa aikaa silloin kun sitä halutaan, mutta yleensä kummatkin mieluummin valitsee aina sen yhteisen ajan :D

  3. Evemaria sanoo:

    Itse olen ollut yli 13 vuotta parisuhteessa ja elän juurikin ruuhkavuosia nyt kun elämää rytmittää molempien vuorotyö, oma opiskelu töiden ohessa, lasten koulut ja heidän harrastukset. Mielestäni on aivan ihanaa olla illat yksin (kun lapset on saanut nukkumaan), ihan rauhassa saan paneutua omiin opiskelujuttuihin tai katsoa televisiosta mitä haluan. Aina ei tarvitse olla miellyttämässä toista. Pointtina on, että parisuhdetta voi rikastuttaa myös se, että yhteistä aikaa on vähän. Silloin tulee enemmän oltua läsnä ja huomioitua toista kun näkee vähän harvemmin, eikä tule riitojakaan läheskään niin paljoa kun ei ole toinen koko ajan sanomassa omaa mielipidettään joka asiaan.

    Mutta erilaisiahan me kaikki olemme ja joku toinen voi olla tästäkin asiasta eri mieltä. Pääasia varmaan kuitenkin on, että jokainen rakentaa sen oman elämänsä sellaiseksi jossa koko perheen on hyvä olla.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      No mutta ihanaa että nautit juuri siitä! :) Meillä ei koskaan ole ollut sitä, että haluttaisiin olla erossa, eikä meillä tule sen enempää riitoja vaikka oltaisiin puoli vuotta lähes 24/7 yhdessä (kuten Oton vanhempainvapaalla). :D Mutta parisuhteet on erilaisia, jotkut tarvii enemmän yhdessäoloa ja toiset erossa oloa. Se on just niin kuin sanoit, että tärkeintä on rakentaa just se itselle ja omalle kumppanille sopiva parisuhde <3

  4. Nimetön sanoo:

    Niin, nuohan ovat niitä parisuhteen normaaleja asioita: iltapala yhdessä, päivän kuulumisten läpikäyminen ja haliminen ennen nukkumaan menoa. Tai ainakin minulle ovat ihan päivittäistä rutiinia, ei mitään ylimääräistä yhteisen ajanottoa suhteeseen. :)

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Niin, siis postauksen pointti oli se, että normaalisti vietetään paljon enemmän yhdessä aikaa ihan päivittäin, mutta tällä hetkellä ei ole mahdollisuutta kovin paljoa muuhun kuin noihin sinunkin luettelemiisi asioihin, joten on sitten otettava kaikki ilo irti niistä hetkistä :).

  5. Juulia sanoo:

    Aivan ihana ja tärkeä postaus. Mulla on tällä hetkellä suhde, joka on parisuhteena tuore. Vain puoli vuotta vanha. Ihmissuhteena parisen vuotta, että tunnettu ollaan miehen kanssa vähän pidempään. Tähän puoleen vuoteen on mahtunut raskaus ja asuntokaupat, tutustumista miehen edellisen suhteen lapsiin ja heidän ottamisensa minun arkeeni, meidän yhteisen arjen luomista. Jonkun mielestä tämä voisi olla hurjaa ja on tämä mustakin sitä ollut kun raskaus ei tosiaan ollut suunniteltu ja muutenkin niin yhtäkkiä tähän tilanteeseen tultiin. Ilman raskautta uskon että oltaisiin tässä pisteessä joku päivä kuitenkin, mutta ehkä vähän myöhemmin. Raskaus on nopeuttanut asioita. Musta tuntuu että ekaa kertaa ikinä olen aivan oikeassa paikassa oikean ihmisen kanssa <3 Me ollaan puhuttu ystävinä aina paljon ja nyt parisuhteessa sitäkin enemmän. Puhutaan arjesta, huolista ja murheista, toiveista ja unelmista. Kunnioitetaan toista ja koitetaan olla tukena. Tuleviin vuosiin tulee mahtumaan kolmen pienen lapsen kasvattamista, molempien työntekoa ja uran luomista, molempien koulunkäyntiä (miehen koulun suorittamista loppuun ja minun koko yliopistotaipaleeni aloitus) ja mahdollisesti lisää lapsia. Mua ei pelota yhtään, vaikka tilanne jonkun mielestä katastrofi olisikin. Molemmat halutaan tätä, on haluttu jo pitkään ja molemmilla on samanlainen suunta elämälle. Kaiken vaikean keskellä mulla ei ole koskaan tullut tunnetta etteikö tämä toimisi. Kun molemmat on valmiita tekemään töitä ja ennen kaikkea tahtovat olla yhdessä ei mikään ole esteenä. Puhuminen vaan on niin tärkeetä <3

Kommentoi