Millaista on olla kroonisesti masentuneen läheinen

10.10.2018

Maailman mielenterveyspäivää vietetään tänään 10.10. ja aihe koskettaa myös itseäni syvästi. Ei niinkään itseni puolesta, vaan siksi, koska olen seurannut vierestä oman äitini masennusta jo yli 12 vuoden ajan. Mun äitini masentui vakavan sairastumisen seurauksena v. 2006, ja on siitä lähtien elänyt masennuksen kanssa. Mulla on äidin lupa tämän tekstin kirjoittamiseen, koska halutaan yhdessä kertoa tästä tärkeästä aiheesta, ja mä haluan myös antaa vertaistukea kaikille masentuneiden läheisille omasta puolestani.

Silloin kun mun äiti sairastui, mä olin vasta teini. Olin silloin 14-vuotias, ja mun oli hyvin vaikeaa tajuta sitä, miksi äiti ei jaksanut nousta sängystä ylös ollenkaan. Ensimmäiset vuodet äidin masennuksesta mä en oikein ymmärtänyt koko sairautta. Silloin näistä asioista ei ollut yhtä paljon tietoa kuin nykyään, tai ainakaan sitä ei ollut yhtä helposti saatavilla, tai en jaksanut olla tarpeeksi kiinnostunut siitä. Luultavasti näiden kaikkien yhdistelmä. Eniten ajattelin vaan, että miksi äiti ”ei ota itseään niskasta kiinni” ja nouse ylös sieltä sängystä. Miksi se ei tee ruokaa, miksi se ei maksa laskuja, miksi se ei tee mun kanssa jotain hauskaa. Miksi se ei nauti siitä, että se on edes hengissä, kun se olisi ihan hyvin voinut kuolla. Miksi se käyttää kaikki päivät vaan nukkumiseen, kun se voisi elää ja tehdä kaikkea kivaa mun kanssa.

Mä olin vihainen ja turhautunut. En pystynyt asettumaan äidin asemaan, ja ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu kun koko oma persoonallisuus, kyky käsitellä tunteita ja oma liikuntakyky muuttuu täysin itsestä riippumatta vakavan sairauden seurauksena. Teinille tyypillisesti ajattelin kaikkea omasta näkövinkkelistäni, miten vaikeaa ja hankalaa kaikki on minulle. Samalla surin sitä, että äiti ei voinut enää tehdä kaikkea samaa mitä ennen.

Meidän lasten syntymän myötä äiti on viettänyt jonkin verran aikaa täällä meillä Helsingissä. Ensimmäisinä vuosina enemmän. Moni ajatteli silloin, että äiti oli meillä vaan tukena, kun ei luotettu itseemme nuorina vanhempina, tai kaivattiin hoitoapua. Todellisuudessa äiti kuitenkin vietti aikaa meillä, koska se teki hänelle hyvää. Hän sai olla rakkaiden läheisten luona, eikä yksin kotona masentuneena. Toki hän oli suuri apu myös mun toisen raskauden aikana mun joutuessa vuodelepoon, ja saatiin me joskus sitä hoitoapuakin häneltä, ja saadaan satunnaisesti edelleen. Pääosin äiti kuitenkin tulee tänne meille viettämään aikaa meidän kanssa ja lomailemaan siitä omasta arjestaan (ja nukkumaan, hän kuulemma nukkuu parhaiten meillä, vaikka meidän vierassänky on n. 17366494 huonompi kuin hänen oma sänkynsä).

Lapset saavat äidin liikkeelle, ja hymyn kasvoille. Silloin kun meidän esikoinen syntyi, mä näin ekaa kertaa, että äidin masennus alkoi helpottamaan. Se oli ollut yhtä syvää kuilua vuodesta toiseen vuoden 2006 jälkeen mutta vuonna 2011 äiti ensimmäistä kertaa alkoi piristymään. Hän jaksoi paremmin kuin vuosiin, ja mä en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kuinka ihanaa oli nähdä hänen voivan paremmin ja olevan aidosti iloinen ja onnellinen. Silloin me tehtiin yhdessä kaikkea ja äiti jaksoi. Silloin tuntui, että aloin saada sitä ”mun vanhaa äitiä” takaisin. Olihan hänellä silloinkin hankalampia päiviä ja hän nukkui paljon, mutta siitä huolimatta hän oli enemmän se äiti, jonka tunsin ennen sairautta.

Vuonna 2014 äidin koira Mörkö kuoli sydänvikaan, ja äiti masentui taas pahemmin. Mä osasin odottaa sitä, mutta silti se turhautti ja suututtikin. Oli vaikeaa hyväksyä sitä, että menetin uudelleen ison osan äidistä masennukselle ja tunsin katkeruuden tunteita. Satunnaiset huonot päivät vaihtuivat jälleen satunnaisiin hyviin päiviin, ja huonoista päivistä tuli arkea. Sen jälkeen masennus on ollut taas näkyvämmin läsnä, vaikka äiti piristyikin huomattavasti uuden koiransa Armaksen myötä. Notkahduksia tulee ja menee, välillä hänellä on pidempiä masennuskausia ja välillä hän jaksaa paremmin.

Mä olen käynyt pitkän tien ajatuksissani, että olen pystynyt hyväksymään masennuksen pysyväksi osaksi äitiä. Olen lukenut masennuksesta satoja artikkeleita ja kirjoja, ja käyttänyt varmasti tuhansia tunteja siihen, että olen pyrkinyt ymmärtämään sairautta. Mistä se johtuu, miksi se ei parane, mitä voisin itse tehdä. Luulen, että olen tehnyt kaiken mitä vaan on mahdollista yrittää tehdä. Ja olen huomannut, että masentuneelle tärkeintä on vaan se, että vaikka ei aina ymmärtäisi, ei ainakaan hylkää ja muistaa kuunnella. Ja mä en ikinä ole hylännyt äitiä, eivätkä ole muutkaan läheiset. Äiti sanoo, että meidän perheen, ystävien, vanhempien ja sisarusten tuki on ollut korvaamatonta ja antanut voimaa jaksaa masennuksen ja muiden sairauksien kanssa.

Mun mielestä tärkeää on se, että pitää yhteyttä, kuuntelee ja muistaa pyytää mukaan, vaikka usein saisikin masentuneelta vastaukseksi ”en jaksa”. Ja se, että ymmärtää, että masentunut ei ole hankala tai jaksamaton tahallaan. Vaikka olen katsonut masennusta 12 vuotta vierestä, sitä on edelleen joskus hankalaa hyväksyä. Joskus äidin masennus tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, vaikka jokainen järjen ääni sanoo päässä, että ei äiti voi sille mitään. Masentuneen ihmisen läheisten on tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisestaan, ja purkaa niitä omia tunteitaan jollekin. Onneksi mulla on Otto, jolle voin puhua. Kun puhun itse omista tunteistani, pystyn ymmärtämään masennusta paremmin, ja olemaan purkamatta omaa turhautumistani äitiin.

Mä olen äidistä hurjan ylpeä. Tällä hetkellä hän voi paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka viimeisen vuoden sisällä hän on kohdannut suuren menetyksen, ja käynyt läpi rankimman masennusjakson hetkeen. Kerta toisensa jälkeen äiti kipuaa niin ylös kun vain jaksaa, vaikka tippuisi korkealta ja kovaa. Mä en voi läheisenä muuta kuin tukea, kannustaa pienistäkin onnistumisista ja olla läsnä niin paljon kuin pystyn, ja niin aion jatkossakin tehdä. Joka päivä mä soitan äidille, ja kysyn miten hän voi. Äiti on meille kaikille rakas, ja mä toivon koko sydämeni pohjasta, että vielä joskus hän saisi elää ilman masennuksen varjoa.


39 Responses to “Millaista on olla kroonisesti masentuneen läheinen”

  1. Anna sanoo:

    Varmasti tosi raskasta teille kaikille äitisi sairastuminen, mutta ihana kun teillä on toisenne . Ja sun äidille olet varmasti suuri tuki ja turva ja varmasti myös toisinpäin. Vaikea aihe ja oli varmasti myös raskasta tämmöisestä avautua, mutta tärkeä aihe joka varmasti monia koskettaa. Varmasti sun äidille tärkeää, kun saa teidän kanssa viettää aikaa, ja se vähän auttaa sairaudessa.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Välillä on raskasta, mutta onneksi meillä kaikilla on toisemme <3 Mä koin myös tärkeäksi puhua tästä asiasta, ja se ei oikeastaan edes tuntunut raskaalta, vaan voimaannuttavalta! Kiitos paljon ihanasta kommentista <3

  2. H sanoo:

    kaunis, hyvä, tärkeä teksti! Ihan mielettömän hyvä, että toit esiin myös ne omaisen negatiiviset tunteet (muutkin kuin surun jne): vihaisuuden, turhautumisen, ärsyyntymisen. Koska niitä kaikkia todellakin kokee, kokemuksesta puhun.

    Paras neuvo, mitä olen kuullut on, että ”kysy ystäviltä, työkavereilta, läheisiltä, opiskelukavereilta: mitä sinulle kuuluu?”. Masennus, jaksamisongelmat, burn outit, ahdistus jne on tosi tosi yleistä, ja siihen olisi hyvä puuttua mahdollisimman varhain. Siksi yksinkertainen kysymys ”miten menee?” voi oikeasti olla ratkaiseva tekijä: jonain kertana sitä saattaa vain myöntää, että eipä oikeastaan kovin hyvin. Ja silloin ollaan jo hyvässä matkassa oikeaan suuntaan, eikä toisaalta tilanne ole välttämättä päässyt vielä kovin pahaksi, kun pahan olon vielä uskaltaa sanoa ääneen. Toisaalta sen pahan olon kertominen usein jo auttaa.
    Tätä neuvoa olen yrittänyt toteuttaa omassa opiskelukuplassani, ja ympäriltäni on yllättäen löytynyt paljon ihmisiä, joille lyhyt juttutuokio on tullut enemmän kuin tarpeeseen (minä mukaan lukien) ja joilta osaan jatkossakin kysyä, miten menee.

    Joka tapauksessa siis kiitos tästä tekstistä! <3

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos, mahtavasta kommentista <3 Ihana kuulla, että teksti kolahti. Ja oot aivan oikeassa, on tosi tärkeää kysyä läheisiltä kuulumisia, koska ikinä ei tiedä miten tärkeä se yksi kysymys voi olla. Vaikutat ihanalta ihmiseltä, josta moni saa ottaa mallia <3

  3. Nöötti sanoo:

    Kiitos teille molemmille tästä kirjoituksesta! Ja toivon teille molemmille paljon voimia. Itse kamppailen myöskin hankalien tunteiden kanssa. Rankat ja yllättävät tapahtumat viime vuosina ovat tuoneet seurakseni masennuksen. Saan kuitenkin itseni sängystä ylös, mutta se arjenhallinta ja jaksamiskyky tuntuu olevan tosi vähäistä. Samalla yritän olla mahdollisimman hyvä äiti lapselleni, niin yhdistelmä ei ole helppo. Mutta näillä mennään ja toivon parempia aikoja.

  4. Maria87 sanoo:

    Rohkea ja rehellinen teksti. Tunnistan paljon samaa omissa ajatuksissa, minulla on myös jo vuosia masennusta sairastanut läheinen. Välillä kun oikein kovasti murehtii toisen vointia, on minua jollain tapaa lohduttanut ajatus siitä, että kenenkään puolesta et voi olla onnellinen, voit olla vain läsnä. Se riittää ja muuhun ei pystykään. Masennus on kamala sairaus ja on hienoa että se ei ole enää niin iso tabu kuin aiemmin.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos hurjasti <3 Ihana kuulla, että teksti osui ja upposi. Masennus on todella ikävä sairaus, mutta se on hyvä että siitä tosiaan nykyään puhutaan paljon enemmän.

  5. Anni H. sanoo:

    Huh. Sydämiä sun äidille. Masennus on varmasti ihan kamala mörkö, joka varjostaa arkea koko ajan. Itelläni ei ole kokemusta masennuksesta tai ainakaan niin vakavasta, mutta pakko-oireista häiriötä oon sairastanut jo monta vuotta, nyt olen 20-vuotias. Tauti alkoi ehkä jo lapsena, mutta ainakin viimeistään, kun olin 13. Pakkoajatukset on olleet silloin tällöin niin vaikeita, että huhhuh. Ajatukset aiheuttaa joskus kovaakin ahdistusta ja viime syksynä mulla epäiltiin myös masennusta tän koko homman lisäksi. Terapiassa käyn edelleen ja pyrin siihen, että jossain vaiheessa voisin elää arkeani ilman lääkkeitä. Ei sitä aina voi ees tajuta, miten paljon mielenterveysongelmat ihmisiin vaikuttaa joka päivä. Toivon, että kaikki ihmiset uskois vielä siihen, että AINA ON TOIVOA ja löytäis lopulta onnen. Sitä mä koitan hokea myös itelleni aina. Sydämiä kaikille, jotka jollain tavalla käy tätä taistelua. <3 <3 <3 Uskotaan vielä hyvään.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos meidän molempien puolesta <3 Ihanan voimaannuttava kommentti. Ja hurjasti voimia myös sinulle, mä pidän kaikki peukut ja varpaat pystyssä, että jossain vaiheessa voit elää ilman lääkkeitä. <3 Ja todellakin, aina on toivoa. <3

  6. Emppu sanoo:

    Kiitos tästä rehellisestä tekstistä teille molemmille, se todella toimi vertaistukena ainakin minulle.

    Minulla on sisko, joka on kärsinyt masennuksesta teini-iästä lähtien, ja tunnistin itselläni monia samoja tunteita kuin sinulla. Ärsyyntymistä ja turhautumista toiseen, vaikka kuitenkin tietää, että toinen ei tee sitä tahallaan, eikä myöskään sitä haluaisi. Myöskin se kuulosti hyvin tutulta, ettei ikinä kykene täysin ymmärtämään toisen tunteita, vaikka tahtoisikin. Omalla kohdallani tähän on liittynyt nuorempana myös hieman mustasukkaisuutta vanhemmista, kun sisko on tarvinnut enemmän huomiota ja tukea heiltä, vaikka toki silloinkin olen tiennyt sen, että sisko on tukea tarvinnut ja vanhempienikin voimavarat ovat rajalliset.

    Mutta vaikka se onkin välillä ollut vaikeaa, olen aina pyrkinyt olemaan siskon apuna ja tukena kaikkina hetkinä. Välillä vain istumaan vieressä hiljaa, kun hänellä on ollut vaikeaa ja olen halunnut ollut läsnä siinä lähellä. Ilmeisesti olen tässä jotenkin onnistunut, sillä sisko on kertonut minun olevan hänelle äitimme lisäksi suurin tuki ja turva maailmassa; ihminen, jonka hän tietää aina olevan tukenaan. Tämä auttaa jaksamaan vaikeiden aikojen yli, kuten tietysti myös ne hyvät jaksot, jolloin melkein unohtaa, kuinka syvälle masennukseen sitä välillä voi pudotakaan.

    Masennus on todella piinaava sairaus ollessaan niin moniulotteinen ja hankalasti hoidettava. Välillä sitä jo luulee kaiken kääntyneen parhain päin, kunnes taas tuleekin joku yllättävä takaisku.

    Kaikkea hyvää teille ja jaksamista molemmille!

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos hurjasti kommentista <3 Ihana kuulla että sait tekstistä vertaistukea, ja samaa voin todellakin sanoa sinun kommentistasi. Puit hyvin sanoiksi erittäin tuttuja ajatuksia. Kaikkea hyvää myös teille, sekä jaksamista. Toivotaan parempia aikoja kaikille <3

  7. Kettu sanoo:

    Mahtavaa saada näkökulmaa myös omaisen puolelta. Nykyään monet masennuksesta parantuneet ja masentuneet uskaltaa avata sitä, miltä se masennus tuntuu ja miten vaikeeta sen kanssa on elää. En silti muista, että monikaan olis uskaltanut avata sitä, miltä tuntuu olla se läheinen, joka katsoo vierestä, kun toinen taistelee masennuksen kanssa. Tai miltä se tuntuu, kun itse ei ole masentunut ja toinen on.

    Tärkeä aihe, ja tärkeä näkökulma. Kiitos tästä 🙂

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos sinulle kommentista <3 Hienoa kuulla, että tekstistä sai uutta näkökulmaa tuttuun asiaan. Se on tosi hyvä että masennuksesta ja mielen sairauksista puhutaan nykyään enemmän. Pikkuhiljaa se ymmärrys niiden yleisyydestä lisääntyy.

  8. B sanoo:

    Tsemppiä ja voimia koko perheelle! Masennus, uupumus ja väsymys voi joskus myös olla seurausta raudan ja/tai vitamiinien (esim. folaatti, D-vitamiini ja B12). Masentuneella ruokahalu häviää ja silloin saa vielä vähemmän ravintoaineita.
    Varastorauta eli S-ferritiini kannattaa tutkia. Sen olisi hyvä olla ainakin yli 50 jotta raudanpuute voidaan sulkea pois.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos hurjasti <3 🙂 Äidin tapauksessa ei ole näistä kyse, vaan vakavan sairauden aiheuttamista mielenterveysongelmista. Mutta toki nuokin on hyvä tarkistaa silloin jos kokee sen tarpeelliseksi.

      • B sanoo:

        Hienoa, että asia on tarkastettu. Tuntuu, että nykypäivänä terveydenhuollossa väheksytään puutostiloja, koska elämme hyvinvointivaltiossa. Monille naisille määrätään mielialalääkkeitä turhaan, koska useimmiten syynä voi olla rautavarastojen vähentyminen raskauden aikana ja vielä lisäksi synnytyksen ja jälkivuodon verenvuoto pienentää raudan määrää kehossa. Monilla myös kuukautiset aiheuttaa sen, ettei varastoraudan ylläpito ilman rautalisää ole mahdollista.

  9. Ekaterina sanoo:

    Hei!
    Oletko koskaan lukenut miten suoliston ongelmat voivat aiheuttaa masennusta? Nykypaivana on tutkittu enemman miten suurin osa sairauksista ja myos monet mielenterveyden ongelmat lahtevat suolistosta. Englanniksi loytyy enemman tietoa. Aitisi kannattaisi menna funktionaaliselle laakarille, varmasti saisi sielta apua. Tsemppia teille kaikille!

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos tsempistä! 🙂 En usko että tässä äidin tapauksessa on suolistosta kyse, vaan aivoinfarktin ja keuhkoveritulppien aiheuttamien terveysongelmien jälkeisestä masennuksesta. Mutta toki kannattaa pitää suolistosta hyvää huolta ihan kaikkien 🙂

  10. Nimetön sanoo:

    Sairastuin itse fyysisesti pari vuotta sitten niin, että minun oli pakko luopua töissä käymisestä. Samalla oli luovutta harrastuksista ja monesta monesta muusta asiasta. Kun sattui ja teki kipeää, ei voinut lähteä kaverin häihin parin tunnin ajomatkan päähän, ei voinut osallistua syntymäpäiville, ei hautajaisiin.

    Sosiaalinen piiri pieneni äkkiä ja yllättäen, mikä oli tosi hämmentävää. Ihmiset, joiden olisin odottanut olevan vieressäni ja tunenani, eivät olleetkaan, eivät soittaneet, eivät käyneet. Työyhteisö, joka siihen asti oli ollut tärkeä osa arkeani jo tietysti ihan jo siitäkin syystä, että vietin heidän kanssaan suurimman osan valveillaoloajastani, ei ollut missään yhteydessa enää.

    Sairaus ja kipu kahlitsivat kotiin. Yht’äkkiä oli aikaa, mutta ei palkkatuloja ja rahaa, eikä kuntoa ja terveyttä mennä ja tehdä. Oma arki meni uusiksi, elämä pysähtyi kuin seinään, ja se vaikutti tietenkin mielialaan.

    En tiedä, kuinka syvästi masennuin vai oliko se vain mielialan laskua, mutta hämmästyi todella huomatessani, kuinka vaikeaa mielenterveyden hoitaminen oli omalle työterveystiimilleni. Fyysisistä vaivoista ja kivuista puhuminen heiltä onnistui, mutta mielialan laskusta kukaan ei oikein halunnut ottaa koppia. Se kyllä tunnistettiin, ja olihan sille ihan järkeen käypä syykin myös, mutta lopulta koen asiaa vain välteltyn. Se tuntui kummalliselta.
    Jopa psykologi tuntui hienotunteisesti välttelevän aihetta tyyliin ”puhutaan siitä sitten vaikka seuraavalla kerralla”. Itse ajattelen taas niin, että olisihan se nyt ihan kumma juttu, jos pää ei reagoisi mitenkään äkkinäiseen elämänmuutokseen.

    Itselleni mielenterveydestä puhuminen on ihan arkipäiväistä. Olen synnytyksen jälkeen masentunut, olen saanut suurten elämänmuutosten myötä tutustua paniikkikohtauksiin jne. Mielestäni nämä ovat olleet ihan hmmärrettäviä juttuja, mutta terveydenhuollossa näistä on vielä vaikeaa puhua. On helpompi todeta, että olkapää on kipeytynyt huonosta työasennosta tai verenpaine noussut painon myötä.
    Tähän toivoisin itse ripeästi muutosta!
    Kyllä mielenterveydestä pitää voida puhua ihan yhtä lailla kuin mistä tahansa muustakin terveydestä.

    Kiitos siis aihevalinnastasi!

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos paljon kommentista. Sinulla on rankkoja kokemuksia takana, mutta hienoa että pystyt puhumaan niistä noin hyvin ja rohkeasti. Mäkin toivoisin, että kaikki voisivat puhua näistä asioista rohkeasti ja asioiden oikeilla nimillä. Helpottaisi varmasti myös sairastuneiden hoitamista, jos heidät osattaisiin aina kohdata oikealla tavalla. Kiitos vielä hyvästä näkökulmasta, ja voimia sinulle <3

  11. Minä vaan sanoo:

    Kiitos tästä tekstistä, valtavan tärkeä aihe. Kiitos myös äidillesi, että hän antoi tämän kirjoittaa. Samastuin vahvasti moniin ajatuksiisi, tämä oli voimauttava lukukokemus. Kaikkea hyvää teidän perheen syksyyn!

  12. Kaima sanoo:

    <3. Voi Iina. Ihana teksti. Hurjasti voimia, olette upea perhe.

  13. A sanoo:

    Oletko auttanut äitisi avun piiriin? Masentunut ihminen ei välttämättä pysty siihen itse

  14. Riikka sanoo:

    Tämä sun blogi on niin ihana, aito ja antoisa! En yleensä kommentoi koskaan, mutta pakko kertoa, että saan näistä sun postauksista niiiin paljon! Usein uppoudun sun blogin pariin ja luen ja selailen vanhoja postauksia tunti kausia. Oot ihana!

  15. Hanna sanoo:

    Tosi hyvä kirjoitus, itsellä myös lähipiirissä ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisesta masennuksesta. Tykkään tosi paljon lukea sun blogia, vaikka olen jo melkein nelikymppinen, itsekin kolmen tytön äiti. Teillä on ihana perhe ja sun blogi saa mut hyvälle tuulelle ja on yksi harvoista blogeista joita seuraan säännöllisesti. Kirjoitat tosi kypsästi ikäiseksesi. Voimia masennuksen kanssa elämiseen teidän koko perheelle! ❤️ Ja kivaa syksyä!

  16. huuuu sanoo:

    Upea teksti ♡

  17. Lotta sanoo:

    Hei! Itsellä on useamman vuoden ollut ahdistuneisuutta, keskivaikea masennus ja vaativan persoonallisuushäiriön piirteitä. Kihlattuni on minulle kaikista tärkein tuki perheen ja ystävien lisäksi. Monesti tuntuu pahalta katsoa vierestä toisen ärtymystä ja turhautumista sairauteen, vaikka tajuaakin ettei sairautta pysty täysin käsittämään kuin vain sairastunut henkilö itse. Monesti tiedän toisen ajattelevan että ryhdistäydy nyt ja kun ei itse osaa sanoa syytä miksi ei pysty. Itselle vertaistuki on tärkeää joten olisi hyvä että myös masentuneen läheiset löytävät vertaistukea puhumalla asiasta.

  18. Erika sanoo:

    Olipa ihana postaus, varsinkin tämä kohta:
    ”Ja olen huomannut, että masentuneelle tärkeintä on vaan se, että vaikka ei aina ymmärtäisi, ei ainakaan hylkää ja muistaa kuunnella.”

    Kiitos tästä <3

  19. Lotte sanoo:

    Tää teksti sai mut ihn kyyneliin, niin paljon tuttuja tunteita, taitavasti sanoiksi ja lauseiksi puettuna. Kiitos tekstistä teille molemmille, voimia ja uskoa tulevaisuuteen❤️

  20. Miukumauku sanoo:

    Kiitos, tärkeä aihe. Samaistuin moneen asiaan mitä kuvailit. Minun perheessä masennusta sairastaa äitini lisäksi pikkuveljeni.

  21. Mira sanoo:

    Kiitos paljon tästä tekstistä! Ja kovasti voimia ja tsemppiä äidillesi! Itse olen sairastan toistuvaa masennusta, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä ja pakko-oireista häiriöstä, johon sairastuin jo lapsena. Mielenterveysongelmat ovat kulkeneet mukanani jo ainakin 10 vuotta. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Vaikeinta on häpeä omista sairauksista ja kun ne eivät päälle päin näy. Eli muitten silmissä näytän hyvinvoivalta. Ihmiset eivät vieläkään kunnolla ymmärrä, vaikka mt-ongelmista puhutaan paljon. Parhaiten ymmärtää ne jotka ovat joko seuranneet vierestä läheisen masennusta tms tai itse sairastaneet/sairastavat. Syöpään sairastunut tai jalkansa murtanut saa paljon sympatiaa ja käsketään levätä yms. Mutta masennuksessa tai ahdistuksessa sanotaan tyyliin et ”käy vaik lenkillä, nää ihmisiä, ota niskasta itteäs kiinni, kyll se siitä”
    Itse olen myös lapsena joutunut vierestä seuraamaan äitini masennusta. Hän kylläkin purki ja on aina purkanut pahaa oloa työhön, yrittäjä kun on. Mutta kyllä lapsi aavistaa ja näkee vaik vanhempi yrittäisi lasta suojella ja esittää et kaikki on hyvin. Äitini on sairastunut nyt vanhemmalla iällä uudestaan masennukseen vaikean elämäntilanteen takia.,vaikka onneksi tämä vuosi on ollut helpompi. Samoin pikkusiskoni, joka on erityisnuori, sairastaa psyykkisiä sairauksia. Rankkaa on. Ja ulkopuoliset eikä edes läheiset sitä näe.
    Kiitos tästä tekstistä! Ja toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää. Kunpa itsekin uskaltaisin joskus puhua omista sairauksista..

  22. C sanoo:

    Hieno teksti, onneksi äidilläsi on ainakin aina sinut ja perheesi, joiden puoleen kääntyä.
    Itse jouduin myös nuoresta pitäen elämään isän masennuksen kanssa, johon yhdistyi alkoholismi. Kuten tekstissäsi sinäkin kuvailit, tilannetta lapsena on vaikea ymmärtää. Oli tosi avuton olo ja syytin monesti itseäni.
    Sairastuin itse aikuisiällä vaikeaan masennukseen sen jälkeen, kun kaverini päätti päivänsä, jouduin kolariin ja menetin työpaikan. Sulkeuduin neljän seinän sisälle enkä kertonut läheisilleni tilanteeni vakavuudesta. Yritin itsemurhaa pari kertaa ja jouduin psykiatriseen sairaalahoitoon. Salasin läheisiltäni kaiken tämän, sillä muistin kuinka raskasta toisen masennuksen vierestä seuraaminen on. Lopulta sähköhoidoista ja terapiasta vasta oli apua, kun oltiin käyty jo monet lääkkeet läpi.
    Kun muistelee näitä aikoja, niin kaikista raivostuttavinta (omalla kohdalla) oli se, kuinka aluksi kaikki vain hokivat kuinka yleistä masennus on ja et sinä ole ainoa. Voin sanoa, ettei se lohduttanut millään tasolla. Lähinnä tuli sellainen olo, että turhaan siinä ruikutat.
    Tällä jäätävän pitkällä kommentilla halusin vain sanoa, että kiitos kun jaoit tekstisi blogissa ja kaikkea hyvää sekä sinulle ja koko perheellesi. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä

  23. Julia sanoo:

    ihana teksti <3

  24. Sara sanoo:

    Kiitos tästä tekstistä. Itse olen myös ollut vastuunkantajana perheessä jossa isä sairasti vakavaa masennusta, nuoresta tytöstä asti otin asian kantaakseni ja vastuulleni huolehtia, että isäni paranee. Lapsena sitä halusi vain tehdä kaikkensa vanhempansa eteen, välittämättä siitä kuinka paljon se vei itseltä. Olen ollut masentunut ainakin kymmenen vuotta mutta toisaalta myös oppinut elämään sairauden kanssa ja hyväksymään että minulla on vielä paljon käsiteltävää jotta pääsisin kunnolla yli menneistä (paljon traumaattisia kokemuksia).
    Olen päällepäin hyvinvoivan ja ns normaalin oloinen, joten itseäni välillä turhauttaa se etteivät ihmiset tunnu ollenkaan ymmärtävän mitä käyn läpi. En juuri saa nukuttua öisin, kärsin ahdistuksesta ym mutta monesti saan kuulla sen liittyvän vain väliaikaiseen stressiin ym.
    Joten toivoisinkin että ihmiset suhtautuisivat ymmärtäen ja tukien mt- ongelmista kärsiviin!

  25. Ama sanoo:

    Hieno teksti todella tärkeästä aiheesta. On tärkeää purkaa stigmaa masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien ympäriltä ja jakaa kokemuksia. Aihe koskettaa monia tavalla tai toisella. Kiitos että jaoit omia kokemuksiasi läheisen näkökulmasta <3

  26. idjaelina sanoo:

    Vaikka kirjoitankin tätä kommenttia kovin, kovin myöhässä, tämä postaus pelasti päiväni jo lokakuussa, kun julkaisit sen. Masentuneena on tosi avartavaa lukea sitä, kuinka masennus näyttäytyy terveille läheisille ja mitä masentuneen kanssa toimiessa täytyy ottaa huomioon.

    Arvostan myös ihan valtavasti jokaista tällaista kertaa, kun masennus muistetaan ottaa esiin ja sitä normalisoidaan: juuri tällaisilla teoilla mielenterveysongelmien stigmaa saadaan hiljalleen haalistettua. Toivon, että jonain päivänä ihmisten ei tarvitse hävetä tai piilotella masennustaan ja pelätä, mitä seurauksia masennuksen paljastumisella on.

    Kiitos mielettömästi, että kirjoitit tämän tekstin.

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.