Me oltiin eilen koko porukalla katsomassa joulukadun avajaisia. Aluksi luulin, että ei päästä paikalle esikoisen kaverisynttäreiden vuoksi tänä(kään) vuonna. Sitten huomasin, että synttärithän loppuivatkin juuri ennen tapahtuman alkua. Päästiin kuin päästiinkin siis joulukadun avajaisiin muutaman vuoden tauon jälkeen. 2016 mä olin niin loppumetreillä raskaana, että en viitsinyt lähteä silloin väentungokseen. Viime vuonna taas ei haluttu lähteä sinne, kun kuopus oli vielä sen verran pieni. Me mietittiin silloinkin, että väentungoksessa vauvan kanssa ei ole kivaa. Tänä vuonna olin jo ihan varautunut siihen, että ei mennä nytkään, mutta onneksi Otto oli paremmin perillä meidän kalenterista kuin minä.

Nyt kun kuopuskin ymmärtää jo joulupukista, joulusta ja joulukoristeista jotain, oli ihana lähteä sinne yhdessä. Jo aamupäivällä fiilisteltiin tulevia avajaisia lasten kanssa, ihania valoja, joulukoiria ja muita jännittäviä asioita, joita varmasti nähtäisiin. Me oltiin perillä Aleksanterinkadulla vasta siinä klo 16.15, eli vuosien 2012-2015 kokemukseen perustuen juuri sopivaan aikaan. Paraati kun ei koskaan ole Aleksin loppupäässä (vai alku-) ennen sitä. Tultiin paikalle n. viitisen minuuttia ennen paraatin alkua.

Me löydettiin juuri sellainen viiden hengen mentävä aukko eturivistä oikein hyvästä kohdasta katua, ja ihan ensimmäistä kertaa ikinä koskaan meidän eteen ei tunkenut ketään, ja lapset näkivät koko kulkueen. Ihmisiä tuntui olevan yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta jostain syystä me löydettiin joku taikaspotti, jossa kukaan ei käyttänyt kyynärpäitä ja kaikille oli tarpeeksi tilaa. Ihan mieletön kokemus! Tällaisena mä haluaisin kokea joulukadun avajaiset joka vuosi.

Meidän kulkuetta kovasti odottanut kuopus oli nukkunut ensin automatkan ajan, ja sitten hän nukkui koko paraatin alun. Siinä vaiheessa hän kuitenkin heräsi kun mahtavat hevoset kopsuttelivat meidän eteen. Hän heräsi oikein hyvällä tuulella, kun heti ekana sai nähdä hevosia. Se minkä vuoksi mä missasin itse joulupukin kokonaan, enkä saanut hänestä kuvaa, oli kuopuksen haltioitunut ilme hänen nähdessään joulupukin, ilmielävänä ensimmäistä kertaa niin, että hän tajusi siitä jotain.

Hän katsoi joulupukkia niin häkeltyneen innoissaan ettei saanut sanaa suustaan. Ja niinpä mä vain seisoin täysin päinvastaiseen suuntaan tuijottaen kuin kaikki muut: en saanut silmiäni irti meidän ihanasta tyypistä, joka isin sylistä ihaili joulupukkia. Molemmat näyttivät niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, että mulla tuli tippa linssiin. Hetki kesti vain muutaman sekunnin, mutta kun mä käännyin takaisin, oli joulupukki rekineen jo kaukana mun silmien tavoittamattomissa.

Mutta oli todellakin sen arvoista. Joulupukkiahan mä voin katsella vaikka jonkun toisen vuoden kuvista, kun se on se just sama tyyppi (heh), ja istuskelee siellä reessä vilkuttamassa ihan samalla tavalla joka vuosi. Mutta tuo hetki tapahtui vain kerran, ja mä näin sen ja sain kokea sen. Uskon, että tämä kuva on mulle tuhat kertaa arvokkaampi muisto kuin mahdollinen heilahtanut kuva joulupukista.

Isommatkin lapset olivat innoissaan kulkueesta, pukista ja joulun tunnelmasta. Ollaan jo monta kertaa ihailtu yhdessä keskustassa jouluvaloja ja jouluikkunoita. He tuntevat sen saman ihanan lämpimän fiiliksen jonka mäkin, kun näen kauniita valoja. Maailman siisteintä odottaa joulua yhdessä heidän (ja meidän minin ja Oton) kanssa. Vasta pukin mentyä jo kauas, taapero sai sanottua ”MINÄ NÄIN SEN! SE OLI LOULU-PUKKI!”

Olitteko te katsomassa joulukadun avajaisia Aleksanterinkadulla, tai omassa kaupungissanne?