Meidän taapero täyttää alle kuukauden kuluttua kaksi vuotta, mä en kestä! Olen kauhuissani ajankulusta, mutta innoissani siitä, miten ihana tyyppi hänestä on kasvanut. Innoissani olen myös siitä, miten omatoiminen ja taitava hän jo on, ja miten monet asiat hän on osaa jo kertoa ja kysyä ja pyytää. Helpottaa elämää ja kommunikointia, kun tietää mitä toinen haluaa tai mikä mieltä painaa. Mä edelleen mietin vauvavuotta (kaikkia niitä) haikeudella, se oli vaan niin ainutlaatuisen ihanaa aikaa. Mutta samalla olen vaan niin fiiliksissä tästä hetkestä, tästä tilanteesta, joka meillä on juuri nyt:

Kolme mieletöntä persoonaa, jotka rakastavat toisiaan ehdoitta ja näyttävät sen. Kolme upeaa tyyppiä, jotka osaavat ja tietävät jo niin paljon. Ja ne on meidän! 

Vaikka kuopus on taidoiltaan vielä kaukana koululaisesta, on ikäero tasoittunut huomattavasti siitä, mitä se oli vaikkapa vastasyntyneen ja viisivuotiaan välillä vajaat kaksi vuotta sitten. Silloin tuntui hyvin kaukaiselta, että esikoinen ja kuopus joskus leikkisivät vielä yhdessä jotain leikkiä, jossa on jopa juoni ja idea. Ja nyt se on jo totisinta totta ihan joka päivä. He leikkivät pitkiäkin aikoja yhdessä, joskus jompikumpi isoista tytöistä leikkii kahdestaan taaperon kanssa, usein kaikki kolme leikkivät yhdessä. Mä en tiedä olenko ikinä kuullut meidän lasten suusta, että ”äiti, mulla ei oo mitään tekemistä”, koska he rakastavat uppoutua leikkeihinsä ja aloittavat ne jo heti aamulla aikaisin. On suuri onni, että heillä on toisensa.

Toivon niin, että he tulevat olemaan isompanakin yhtä läheisiä kuin juuri nyt. Toivon, että he kannustavat toisiaan yhtä hienosti kuin nyt ja hurraavat toistensa onnistumisille samalla tavalla kuin nyt. Toivon myös, että he lohduttavat ja halaavat toisiaan aina samalla tavalla kuin nyt. On ihanaa, että he auttavat ja huomioivat toisiaan, ja isommat ovat näyttäneet loistavaa esimerkkiä pienimmälle, sillä hänkin tarjoutuu auttamaan aina enemmän kuin mielellään.

Muuten, mä en kestä sitäkään, että meidän taaperolle saa jo ponnarin, tai vaikka saparot!!! Tai siis saisi, jos hän antaisi laittaa. Yhden kerran olen saanut ponnarin laitettua (ks. kuva todisteena), mutta se kerta taisi jäädä ainoaksi. Hän ei nimittäin tykkää ponnareista tai pinneistä ollenkaan, ja juosta kipittää hillitöntä vauhtia karkuun jos edes lähestyn ponnarin kanssa. Mutta ehtiihän sitä laittaa tukkaa myöhemminkin ihan niin paljon kuin sielu sietää, ei meillä ole mikään kiire.

Tämä postaus kumpusi siitä, että meillä oli tänään niin kiva päivä. Oltiin suurin osa päivä Kauniaisissa Oton perheen luona. Ulkoiltiin ja käytiin pizzalla, ja lapset leikkivät majaleikkiä ja pelasivat. Illalla kun tultiin kotiin, lapset leikkivät vielä duploilla ja rakensivat ihan mahtavan ison leikin, jota he kaikki leikkivät yhdessä. Siinä heitä katsellessa ja heidän höpötyksiä kuunnellessa sellainen valtavan suuri onnen ja kiitollisuuden tunne läikähti taas sydämessä. On meillä vaan mahtavat minityypit!

Välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi vaan miettimään sitä, miten uskomattoman suurella onnella meitä on siunattu kun ollaan heidät saatu. <3