Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin?