Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.
Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.
Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.
Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.
Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.
Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.
Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.
Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.
Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.
Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.
Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.
Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.
Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.
Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”. Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.
Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.
Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.
Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.
Ihana teksti. Juuri noin haluan itsekin toimia tulevaisuudessa omien lasteni kanssa. Oikeastaan tuo sama ajatusmaailma toimii kaikessa muussakin elämässä, siksi en moiti tiukkoja opettajia koulussa, koska heillä on usein raamit minkä mukaan toimia, tai en päivittele lapsiperheen vanhempien eroa, koska olen nähnyt monia eri syitä siihenkin tilanteeseen, enkä kauhistele tai moiti hoitajan saamaa tuomiota esimerkiksi väärän lääkkeen annostelusta potilaalle, koska ymmärrän inhimillisten sattumusten summan, josta joskus aiheutuu todella ikäviäkin asioita. Pointtina siis se, että ajatusmaailmasi lasten kasvatukseen on juuri oikea, ja varmasti pitkällä tähtäimellä se palkitsevin, kun lapset varmasti kokevat turvallisen lapsuuden ja luottavat vanhempiinsa myös aikuisina. Itse kerran alakouluikäisenä sain tavaralipaston, johon oli tarkoitus laittaa leluja ja kirjoja yms omaan huoneeseeni. Päätin sitten yllättää vanhempani ja järjestellä kaikki leluni laatikoihin heidän nukkuessa päiväunia. Kun sain homman valmiiksi ja olin ylpeä oma-aloitteisuudestani, äitini olikin sitä mieli että tavarat oli järjestetty ihan väärin, ja ne piti järjestää uudelleen. Muistan miten siitä tuli niin paha mieli, kun ehdin jo itse olla ylpeä itsestäni.
Jatkakaa samaan malliin, ja ihania lapsuuskuvia sinusta tässä postauksessa!
Paljon hyviä mietteitä molemmilta kanteilta!
Sinun lapsuuden ajatuksiin ja nyt omien lastesi ajatuksiin vaikuttaa paljon varmasti se, että sinä olit ainut lapsi ja taas sinun lapsillasi on sisaruksia. Sisaruksista saa eri tavalla seuraa kuin omista vanhemmista ja sisarukset ovat tietyllä tapaa paljon tärkeämpiä kuin vanhemmat. Jos äiti käskee siivota leikit pois, niin sitä ei tarvitse tehdä yksin, vaan siihen voi ”pakottaa” ne muut sisarukset mukaan. Silloin siivoamisestakin saa paljon kivempaa, tai kisan tai uuden leikin..
Toiset lapset tarvitsevat enemmän sääntöjä kuin toiset ja se vaihtelee paljon ihan lastenkin kesken. Toinen tekee mielellään jos äiti käskee ja toinen ei tee periaatteestakaan silloin kun on pakko.
Vaikka en mitenkään kannata sitä, että pettymyksiä aiheutetaan ehdoin tahdoin, niin välillä on vain pakko. Ja sekin kasvattaa lasta käsittelemään niitä ja sitä taitoa tässä maailmassa tarvitaankin. Harvalla kuitenkaan kaikki menee aina ihan putkeen.
En tiedä mitä halusin oikeastaan sanoa, punainen lanka jäi pois 🙂
Niin ihailen sua äitinä ja myös sinun äitiä, että on yksin osannut kasvattaa sinut niin hyvin <3 Itse olen isosta perheestä ja lapsuudesta minulla on jäänyt hyvin vahvasti se, että en ole ollut niin rakastettu kun muut lapsista. Näin karkeasti sanottuna, näillä eväillä nyt yritän yksin kasvattaa tytärtä. Tyttäreni on sinun esikoisen ikäinen, ja tiedän kyllä sen, että olen jossain kuitenkin onnistunut kun hän on kuitenkin ihan tasapainoinen ekaluokkalainen. Olen hakenut itselle apua ja toivon, että jonain päivänä pystyn olemaan paljon paremmin sinun kaltainen äitinä, koska juuri tuollainen äitien pitäisi olla. Tietenkin jokainen omalla tavallaa. <3
Hyvä kirjoitus! Meillä on kaksi jo murrosikäistä poikaa ja tuota samaa koitan itsekin toteuttaa, koska muistan niin tarkkaan omat fiilikseni 13 vuotiaana 😁. Hyvää kevättä teidän perheelle!
Hyvä Iina !
Tosi hyvä kirjoitus ja todella poikkeava normaaleista bloggauksistasi !
Kiitos lapsuuskuvistasi, niitä ei kai ole paljon ollut näkyvillä. Kiitos avautumisestasi, se ei välttämättä ollut helppoa.
Tämän kirjoituksen myötä arvostukseni sinua kohtaan kyllä nousi, jotenkin olen aiemmin ajatellut, että teet asiatekstejä yleensä yhteistyöbloggauksissa. Mutta osaat todella kiteyttää vakavampiakin aiheita, kiitos !
Hyvä ja mielenkiintoinen postaus, ja aivan ihania kuvia! Minulla ei vielä lapsia ole, mutta olen paljon pohtinut vanhemmuutta ja erityisesti sitä millainen äiti toivoisin itse olevan. Tietenkään ei voi etukäteen päättää kuinka asiat sitten menevät, kun lasta kasvattaa. Lapset ovat yksilöitä ja vanhemmuutta opitaan koko vanhemmuuden ajan, kuten sinäkin kirjoitit. Oman lapsuuteni muistoista suurin osa sisältää ikäviä kokemuksia ja se on ehkä osasyy siihen, miksi niin kovasti jo etukäteen suunnittelen sitä miten haluan lapseni kasvattaa. Haluan, että oma lapseni muistaisi vanhempansa oikeudenmukaisina ja hyvinä. Jostain syystä pelko siitä, että olisin huono äiti ja pilaisin lapseni saa vanhemmuuden kuulostamaan pelottavalta. Postauksestasi valistuneena osaan toivottavasti jättää huolet ja murheet tämän asian suhteen tauolle, ja opetella näitä taitoja sitten oikean paikan tullen. Äiti, joka kuuntelee ja ymmärtää ei voi olla huono äiti.
Kiitos Iina, ihanaa kevättä teille!
Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.
Kirjoituksessasi oli hyviä kannanottoja, mutta tämä särähti korvaan. Aivan kuin auttamisen rinnalla ainoa vaihtoehto olisi tuo huutaminen. Melko kärjistettyä.
Tämän postauksen ideana oli siis se, että vertailin omia lapsuuden kokemuksiani siihen, miten itse toimin niiden pohjalta. Tuo tuli mun lapsuudesta, se ei ollut mikään kärjistetty kannanotto ketään vastaan 🙂
Tämä vastaus selvensi, ymmärsin myös saman kohdan ihan väärin! Ihmeissäni pohdin, että onko sulla nyt muista vanhemmista sellainen mielikuva, että tuo olis nykyään jotenkin tavanomainen asenne tai toimintamalli lapsia kohtaan ja sun edustama lempeä linja vastaavasti erityisen edistyksellinen ja poikkeava. 😀 Sulla siis ei tavallisesti tekstissä ole sellaista oman paremmuuden vaivihkaista korostamista, mitä valitettavan usein saa kuulla ja lukea, niin siksi kai särähti nyt korvaan. Mä olen muuten ysärin lapsena itsekin kuullut saman lauseen ja muutenkin reippaasti autoritäärisemman linjan kasvatti kuin mitä oman pikkuisen kanssa nykyaikana haluan toteuttaa. Meni pitkälle aikuisuuteen ennen kuin siivoaminen lakkasi ärsyttämästä. 😀
Esikoista odottavana tulee mietittyä asioita ehkä turhankin pitkälle, esimerkiksi miten sitten teini-iässä kohtaa tiettyjä asioita vanhempana jne.
Oon monesti ajatellut, miten terveitä ja järkeviä kasvatuksellisia arvoja teillä on, ja miten haluaisin omienkin lapsien kohdalla pyrkiä samoihin arvoihin ja tekoihin. Täydellinen ei kukaan tietenkään ole, mutta kyllä sitä toivoo olevansa äiti 2.0, vähän nykyaikisempi, rakastavampi, ymmärtäväisempi, kannustavampi, mutta samalla päättäväisempi rajojen luonnin suhteen. On paljon asioita joita haluaa tehdä samoin, kuin omassa lapsuudessa on tehty, mutta on myös asioita joita tahtoo tehdä toisella tavalla.
Yksi sellainen asia oli äidin voimakas äänen käyttö. Hän tekee sitä vieläkin ja aikuisena ymmärrän enemmän niitä lähtökohtia käyttää tätä tapaa selvittää asioita, mutta itseä huutaminen vaan pienenä harmitti ja teininä ärsytti. Monesti pelkäsin, jos olin töppäillyt jotain, että nyt äiti huutaa. Aika kamala ajatus lapselle näin myöhemmin ajateltuna.
Tietyllä tavalla toi ajatus on jäänyt mulle aikuisenakin mieleen, että jos mä en onnistu niin joku kyllä sanoo siitä. Harvoin kukaan muu mun omista epäonnistumisista huomauttaa, sehän olen minä itse, jota ärsyttää.
Tärkeitä asioita nämä kasvatukseen liittyvät toimintatavat ja lapsena saadut kokemukset ovat, koska ne jäävät näin vahvasti elämään.
kommentoin nyt vain kuvia, koska kääk! voisi luulla kuviksi teidän lapsista, niin ovat samannäköisiä kuin sinä! ihanaa katsella ❤️
Hei aivan ihana postaus!
Tulin hyvälle mielelle 🙂 ihanasti kasvatat lapsiasi ja mahtavaa miten pyrit samaistumaan.
Kiitos blogistasi, se on iso ilo mulle just nyt!
Ihana teksti ja paljon voisin itekki ottaa mallia tuosta sun ajattelutavasta! Ite en oikei hirveesti muista juttuja lapsuudesta kyllä.
Hugoa pakotan välillä maistamaan jotain, on tosi ennakkoluulonen ruuasta ja sanoo aina ettei tykkää ja ei aio syödä – vaikka siis olisin ihan varma että tykkäis kuha maistaa! Esim pensasmustikat oli tämmöne ruoka, siiis edes se että sain sen maistamaan ni oli jääätävä operaatio mutta sitte vetiki rasiallisen niitä kerralla ja ne on sen herkkua nykyää! 😀 on vaan niiin ennakkoluulonen
Meillä oli 2-vuotiaalla samanlainen vaihe ettei maistanut edes mitään, vaan kaikki paitsi riisi oli automaattisesti pahaa 😀 Me ei missään vaiheessa pakoitettu maistamaan, koska mulle tehtiin sitä usein pienenä ja se oli aivan kamalaa. Monia asioita mistä en sillon pitänyt (tomaatit, feta) on nyt mun suurimpia herkkuja, joten se pakottaminen ei edes toiminut sillä hetkellä. Onneksi nyt tämän 3-vuotiaan kanssa keskustelu on helpompaa ja useimmiten suostuu kerran maistamaan kun sovitaan, ettei tarvitse syödä enempää jos ei todella tykkää 🙂 Useimmiten tykkää ja syö enemmänkin ja välillä taas ei yhtään tykkää ja ihan sylkee pois 😀