En halua vanhempana sanoa koko ajan ”varo!” tai ”ei”

23.04.2019

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa? 


12 Responses to “En halua vanhempana sanoa koko ajan ”varo!” tai ”ei””

  1. Päiväkoti tätsky sanoo:

    Itsellä ei vielä omia lapsia ole, ensimmäinen on turvallisesti mahassa harjoittelemassa kuperkeikkoja, joten siihen en osaa ottaa kantaa, mutta näin päiväkodissa työskentelevänä voin sanoa mielipiteeni. Toki oma lapsi on eri kun toisen, mutta kun sitä tietää että on vastuussa toisen rakkaimmista niin kyllä miettii mitä antaa tehdä. Itse annan aika paljon kokeilla taitojaan, joko auttaen siinä tai sitten tarkasti silmällä pitäen, välillä sattuu ruhjeita mutta pienillä ruhjeilla ja säikähdyksillä ollaan selvitty.
    Syksyllä jouduin töissä soittamaan ambulanssin paikalle ensimmäistä kertaa ja tämä haaveri tapahtui siirtymätilanteessa kun oltiin menossa syömästä nukkumaan. Tämä osoitti ainakin minulle sen että niitä tapaturmia voi tapahtua ihan arkisissa tilanteissa, eikä lasta pysty kaikelta suojelemaan eikä tapaturmia määräänsä enempää estämään, joten kyllä, lasten pitää saada kokeilla taitojaan ilman turhia rajoitteita.

  2. Välillä pelottaa, mutta meidän 5vee on kyllä todella taitava kiipeilemään ja nykyisin annan hänen kiivetä korkeisiin paikkoihin ihan rauhassa, koska tiedän hänen osaavan :). Ja mikäli jotain köpsähdystä kävisi, se kuuluu lapsen elämään. Ei lapsia kannata liikaa kannattaa ”pumpulissa” ja kieltää kaikkea, tottakai varovaisuus on asia erikseen, mutta se tuo lapsen itseluottamuksellekin hyvää kun saa kokeilla ja huomata, että hei mie osaan!

    Taaperon suhteen sen sijaan kyllä kiellän vielä paljon, mutta onhan hän vielä niin pieni. Kotona kaikki keittiöntuolitkin on usein kaadettuna, koska muuten hän kiipeää keittiönpöydälle mikä ei ole oikein järkevää :D. Oon yrittänyt ottaa rennompaa otetta pikkuhiljaa myös Taaperon kiipeämisissä :)

  3. Jensku sanoo:

    Mä oon just sellanen pelkoas vanhempi, mutta ollaan ratkastu asia niin että jos olen yksin lasten kanssa (isä vaikka matkalla tai muuaalla mistä ei pääse heti) niin oon tarkempi ja enemmän sitä älä tyyppiä, jos taas isö vaikka vaan kotona tai muuaalla mistä pääsee heti tai mahd nopeasti niin sit saa mennä vähän enemmän just esim vaikka sinne kalliolle leikkimään ja kiipeilemään, tosin kalliolla juoksemisessa on sääntönä että reunalla ei juosta ja hypitä (meillä siis etu pihalla kiva kallio missä lapset tykkäävät leikkiä) ja kotona sisällä ei saa juosta, temppurata on ok ja yleensä lapset pyytävät minua tekemään kotiin temppuradan heille tai ainakin heidän kanssaan, mutta kyllä multa välillä lipsuilee suusta nuo ei älä ja varo, etenkin tolle 3vuotiaalle

  4. Sinderella sanoo:

    Pelottaa ja ei. Siinä missä monet muut mun lapsen kohdalla säpsähtävät kun kaatuu tms niin itse olen aivan rauhallinen. Olen opetellut sisarusteni lasten kanssa ettei ensimäisenä kannata säikähtää lapsen kaatumista vaan mielummin iloisesti reagoida jottei lapsi säikähdä enemmän aikuisen reaktiota.
    Mutta se pelottaa kun ei tuollainen 1,5v vielä tajua vaaroja. Joten ei auta kuin antaa tehdä ja olla mahdollisimman lähellä. Toki varmasti liian usein tulee sanottua ei ja varo.
    En muista miten omassa lapsuudessani on edes tehty. Ollaan ainaki ovenkarmrja pitkin saatu kiipeillä katonrajaan :D

  5. Kristina sanoo:

    Hei!

    Mä olen itse sellaista sukupolvea, että ei paljoa kiinnitetty lasten harrastuksiin tai liikuntaan huomiota, lapset olivat jotenkin aikuisten jatkeita ja kotityöissä auttaminen oli vanhemmille tärkein juttu. Ja koulun kunnolla käyminen. Jos jotain halusit harrastaa, itse sain hoitaa kulkemiset yms. Siellä pienessä maalaiskylässä, missä asuin, nyt ollutkaan mitään harrastusmahdollisuuksia, lukeminen ja metsissä leikkiminen ja retkeily olivat se, mitä tehtiin. Eikä siinä mitään, se kehitti mielikuvitusta! Mä olin lapsena tosi notkea ja liikunnallinenkin ja suuri haaveeni oli päästä balettikouluun. Sellaista vaan ei ollut mailla halmeilla…No, sitten kun sain omia lapsia, niin he ovat kyllä harrastaneet! Ihan kaikkea on kokeiltu, järkevissä puitteissa. On soitettu eri instrumentteja, on käyty balettitunnilla, jazztanssissa, partiossa, lennokkikerhossa, kokkikursseilla, tramppaurheilussa, laulutunneilla ja nyt on viimeiset 8 vuotta elämä ollut melkein pelkkää cheerleadingia! Mutta nyt harrastuksesta on tullut todella tavoitteellista ja ollaan jo SM-tasolla.
    Äitini aikoinaan katseli kauhuissaan sitä harrastuskirjoa, mitä mun lapset kävivät läpi, mutta mä olen sitä mieltä, että ei voi tietää, jos ei kokeile. Ja niistä omista peloista….niiden kanssa äiti-ihminen saa painia läpi elämän. Lapset keksii kaikkea ”kauheaa”, jopa 29-vuotiaat, varaudu siihen :D

    • Kuulostaa tutulta sanoo:

      Ihan kuin olisit minun lapsuuttani kuvaillut, kuulosti niin tutulta (Vaikka olenkin Iinan ikäinen)! Maatilalla kasvoin ja päivittäin piti osallistua tilan töihin pienestä pitäen. Vapaa-aikana me sisarukset leikittiin keskenämme metsissä ja pelloilla lehmien seassa viilettäen.
      Omia lapsia ei vielä ole, mutta täti olen kolmelle villille viikarille. On ollut mielenkiintoista seurata, miten samoissa olosuhteissa kasvaneet sisarukset kasvattavat nyt eri tavoin omia lapsiaan. Vanhin siskoni on hyvin varovainen ja pelkää lapsensa satuttavan itsensä, kun taas veli on paljon huolettomampi ja antaa jälkikasvunsa itse kokeilla ja seikkailla.

  6. petra sanoo:

    Mie olen ammatiltani Liikuntaneuvoja ja lastenliikunnankursseilta mulle on jäänyt mieleen että ”varovasti” ei kuulu liikuntakasvattajan sanavarastoon. Se on jotenki juurtunut mun päähän ja sitä oon myös omien lasten kanssa noudattanut, toki sitten olen kiivennyt ties minne lasten perässä auttamaan heitä alaspäin turvallisesti eilen piti kieltää 4v tyttöä kiipeämästä ylemmäs mistä ei pääse itse alas, mutta ihan vaan sen takia etten enää rv 37+5 uskalla itse sinne ylös 😅 kyllä muakin välillä hirvittää, mutta toisaalta taas luotan että osaavat, en silti uskalla seistä kahden metrin päässä vaan olen siellä kiipeilytelineen alla 😊 ja ”varovasti” sijaan ohjeistan usein että ”keskity” ”mene ihan rauhassa” ”ole tarkkana” yms 😊

    • Suvi sanoo:

      Tästä olen täysin samaa mieltä! ”Varovasti!” tai ”varo!” ei kerro lapselle oikein mitään muuta kuin opettaa lopulta pelkäämään ja olemaan yrittämättä. Parempi olisi juurikin neuvoa lasta kuinka joku tilanne sitten pitäisi hoitaa/mitä pitäisi huomioida, jotta vältyttäisiin isommilta mahdollisilta vammoilta, esim. juurikin ”keskity” tai ”ota tuosta kiinni ja laita jalka tuohon” jne. :)

  7. Leikki on lasten työtä sanoo:

    Lasten kanssa vuosia ja vuosia töitä tehneenä ja lapsia päivittäin seuranneena mä sekä ymmärrän että en ymmärrä liikaa varomista.
    Joka päivä törmää vuotaviin neniin, kuhmuihin, murtumiin ja haavoihin, ne on arkipäivää ja niistä selviää nenäliinalla, kylmällä vihannespussilla, halilla ja aika usein sillä: ”Noni, ei käynyt pahasti, mee vaan jatkaan leikkiä”-lauseella :)

    Minä ja mun veljet oltiin aina käsi paketissa tai silmä mustana, joku heitti toista Barbiella silmäkulmaan ja joku roikkui sohvalta pää alaspäin, putosi ja sai aivotärähdyksen. Me oltiin tosi kilttejä lapsia ja harmittaa miten joskus ajatellaan että haaverit johtuu siitä että ollaan ”kauhukakaroita” tai muuta. Meillä se ainakin johtui nimenomaan siitä että annettiin kokeilla uusia juttuja ja opetettiin siihen että joskus sattuu. Eihän se ikinä kivaa ole mutta siitä oppii :)

    Ja sattuuhan sitä aikuisillekin! Oon absolutisti joten alkoholia ei voi syyttää: kaaduin viime kesänä saunassa niin, että pää oli kipeä monta viikkoa ja koko keho oli mustelmilla.
    Elämässä SATTUU ja tapahtuu.

    Musta tärkeintä on muistaa perusjutut ja käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä.
    Kun pyöräillään, käytetään kypärää. Kun mennään tien yli, katsotaan tarkasti ettei tule autoja. Opetetaan lapsille ettei toista saa heittää Barbiella ja aikuisenaKIN pitää katsoa että saunasta lähtiessä se penkki on tukevasti sun alla ettei käy niin kuin mulle ja kaadut selälles saunan lattialle. Ja vaikka noi kaikki asiat tietää, ei silti kaikkeen voi aina itse vaikuttaa.
    Se on samalla pelottavaa mutta mulle itselleni ainakin helpottavaakin :)

  8. Piia sanoo:

    Luin jostakin vinkin; älä sano ”varo” vaan ”tarkkana”! Silloin lasta ei kielletä eikä pelotella vaan kannustetaan yrittämään yhä. Meillä on kuusi lasta, joten joukkoon mahtuu monenlaista liikkujaa ja menijää, onneksi mitään vakavampaa ei ole koskaan sattunut.

  9. Emmi sanoo:

    Esikoiseni loukkasi itsensä 8 vuotiaana ip:ssä vakavasti leikkiessään ja vietiin ambulanssilla sairaalaan. Sen jälkeen olin todella kauan aivan paniikissa heti, jos koulusta tms soitettiin tai en saanut poikaa heti kiinni. Eli kyllähän nuo vaikuttaa. Mutta pakko se on vain antaa mennä ja kokeilla, vaikka välillä hirvittäisikin.

  10. JuuliK sanoo:

    Mulla on lapsuudesta sellainen kokemus, että mua ja siskoani on kielletty tekemästä monia juttuja ja on käsketty varoa ja puhuttu vaarallisuudesta monessa otteessa. Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, että tästä syystä olen vähän pelkuri monessa asiassa ja se harmittaa. Onneksi voi aikuisenakin toki oppia voittamaan pelkojaan! Mutta jos minulla joskus lapsia on, haluan kasvattaa niin, että kaikkea saa kokeilla ja itsetunto kasvaa.

Kommentoi