Omien pelkojen voittaminen

13.06.2019

Mä olen aina ollut kova jännittämään yleisön edessä puhumista. Jännitin sitä jo lapsena niin, että punastuin aina kun pidin esitelmää. Sillä ei ollut mitään väliä kuinka hyvin olin valmistautunut tai kuinka paljon harjoitellut, mua vaan jännitti ihan älyttömän paljon. Jännitin kirjaesitelmiä, yhteiskuntaopin esitelmiä ja uskonnon esitelmiä. Jos sain tehdä ryhmätyön ja puhua yhdessä kaverin kanssa, se ei ollut niin paha. Mutta yksin puhuminen? Ihan älyttömän kuumottavaa! En kärsinyt niin vahvasta esiintymiskammosta, että olisin pyörtynyt tai oksentanut. Mutta mun ääni värisi, posket punoittivat ja tuli aina yhtäkkiä tosi kuuma. En myöskään rentoutunut esityksen edetessä, päin vastoin. Se oli ihan yhtä pelottavaa alusta loppuun.

Pitkään ajattelin, että ihmisten edessä puhuminen ei olisi mun juttu. Että se ei vaan sovi mulle, enkä voi sitä oppia. Olin väärässä, ihan valtavan väärässä.

Kuten tiedätte, meidän häissä ei puheita pidetty ja valatkin me lausuttiin vaan papin perässä. Me ei haluttu missään nimessä olla esillä, edes omissa häissämme. Pikkuhiljaa häiden jälkeen mä olen kuitenkin ajautunut tilanteisiin, joissa olen joutunut yleisön eteen. Kerran olin messuilla paneelikeskustelussa muutaman muun perhebloggaajan kanssa keskustelemassa. Kerran mua haastateltiin toisilla messuilla radioon ja ympärillä oli paljon ihmisiä. Vaikka se oli pelottavaa, huomasin, että aloin tykätä siitä myös. Vaikka joka kerta kun suostuin johonkin, mua ahdisti ja jännitti etukäteen, olin kuitenkin ylpeä, että olin suoriutunut tehtävästä. Ja mä sain puhuttua, punaposkisena ja hikisenä, mutta sain kuitenkin.

Pikkuhiljaa aloin järjestää näitä ahdistavia ja jännittäviä puhumistilanteita ihan itse itselleni. Järjestin viime kesänä omasta aloitteestani koulutuksen muutamalle bloggaajalle. Päätin pitää puheen meidän hääpäiväbileissä, vaikka kukaan ei sitä multa vaatinut. Suostuin puhujaksi isoon vaikuttajatilaisuuteen pyydettäessä, olin ehkä vähän salaa unelmoinut siitä etukäteen, että joskus mua pyydettäisiin. Halusin ehdottomasti myös pitää kaasona puheen ystäväni häissä.

Aloin jopa vähän haaveilla siitä, että saisin puhua enemmänkin. Olen halunnut päästä jakamaan kaikkea sitä, mitä olen itse vuosien saatossa kokemuksella ja erilaisissa koulutuksissa ja projekteissa oppinut. Meidän ala on tosi vaikea oppia, jos kukaan ei jaa omia kokemuksiaan. On niin paljon sellaista, mitä ei googlettamalla löydä ja mitä ei voi opetella Pinterest-tauluista. Olen kokenut, että mulla voisi olla paljon sellaista arvokasta, jota jakamalla voisin auttaa muita eteenpäin. Olen haaveillut siitä, että saisin pitää enemmänkin koulutuksia. Ja kun haaveet sanoo ääneen oikeille ihmisille ja tekee töitä niiden eteen, ne saattavat vaikka toteutua.

Eilen pääsin pitämään mun tähänastisen elämän suurimman koulutuksen. Se ei ollut mikään valtava, paikalla oli vain reilut kymmenen ihmistä. Mutta se oli valtava harppaus mulle. Mä voitin yhden mun suurimmista peloista jälleen kerran ja uskaltauduin vetämään täysin itse suunnittelemani koulutuksen, puhumaan juuri niistä asioista, joista halusin puhua ja kertoa muille. Se oli mulle niin tärkeää!

Tuntui hyvältä myös saada tilaisuuden jälkeen vuolaasti kiitoksia ja oli upeaa, miten paljon keskustelua koulutuksen aikana heräsi. Siinä puhuessani mulla oli vaan sellainen fiilis, että TÄÄ ON NIIN MUN JUTTU, TÄTÄ LISÄÄ! Hymyilin varmaan ihan pönttönä siinä. Mutta oli niin hauskaa ja olen hurjan kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden. Toivottavasti niitä tulee jatkossa paljon lisää!

Aion jatkaa tästä eteenpäinkin itseni haastamista, koska usein ne parhaat asiat ja saavutukset elämässä tulee juuri niistä asioista, jotka on ensin olleet vähän epämukavia.  Niitä asioita, joita tekisin jos en pelkäisi. Ja kun olen lakannut miettimästä pelkoa ja vaan tehnyt, olen päässyt eteenpäin. Toivottavasti pääsen tulevien vuosien aikana pitämään paljon lisää koulutuksia ja puhumaan paljon lisää tärkeistä aiheista. Omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että mä suorastaan nautin puhumisesta nykyään. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että voin joskus vielä sanoa näin.

Suuri kiitos tästä pelon voittamisesta kuuluu myös kaikille niille ihanille ihmisille, joille olen saanut puhua. Ihmisille, jotka ovat kiittäneet ja kannustaneet. Ja ihmisille, jotka ovat auttaneet mua toteuttamaan mun haaveita ja järjestäneet niitä tilaisuuksia, joissa olen saanut puhua.

Mä haluan rohkaista kaikkia muitakin voittamaan omat pelot, koska silloin pääsee eniten eteenpäin! Mikä sun pelko estää tai on estänyt ennen sua saavuttamasta sun haaveita? Minkä pelon olet onnistunut  voittamaan ja miten?


7 Responses to “Omien pelkojen voittaminen”

  1. Sonja sanoo:

    Hei Iina,
    Kiitos ihanasta blogista, tätä lukiessa tulee aina hyvälle tuulelle. Olen maisterivaiheessa opiskeleva klassinen pianisti, ja ammattiini sisältyy paljon esiintymisiä ja jännittämistä. Vuosien varrella olen kokenut niin totaalisia romahduksia kuin nappionnistumisia lavalla. Ajan myötä olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja ennenkaikkea olen ymmärtänyt, että jännitys ei ole negatiivinen, vaan positiivinen asia. Ollessani jännittynyt tiedän, että mieleni ja kehoni ovat valmiita ja tietoisia tulevasta, ja voimakkaan etukäteisjännityksen ansiosta pysyn lavalla rauhallisena, ja parhaassa tapauksessa pystyn nauttimaan tilanteesta. Ennen yritin päästä eroon jännityksestä, mutta nykyään olen hyväksynyt tunteen ja huomannut, että adrenaliini on itseasiassa usein eduksi lavalla. Onnistuneen esiintymisen takana on myös tieto hyvin tehdystä harjoittelusta ja fokuksen keskittäminen vain ja ainoastaan itse asiaan, tässä tapauksessa musiikkiin. Isossa roolissa on myös mentaalinen valmistautuminen, eli jännittävän tilanteen kuvitteleminen ja yksityiskohtainen läpikäyminen mielessä. Mentaaliharjoittelun avulla jännittävästä tilanteesta tulee ”tuttu”, mikä voi auttaa rauhallisena pysymisessä. Toisaalta on täytynyt hyväksyä myös se, että joskus hyvästä valmistautumisesta huolimatta asiat vain menevät pieleen.
    Ihana kuulla, että oot oppinut nauttimaan esiintymisestä!
    Kaikkea hyvää teidän perheelle ❤

  2. Hilde sanoo:

    Mahtavaa iina! Mun motto on, että kehitys tapahtuu omalla epämukavuusalueella. Sitä mottoa oon yrittänyt aikuisiän ajan noudattaa. Mä olin nuorempana ja varsinkin lapsena tosi arka ja pelkäsin esitelmiä yms. kuin ruttoa. Lukion ekalla, ekan äikänkurssin aikana piti pitää esitelmä jostain leffasta. Jännitin sitä niin paljon, etten muista koko tilanteesta mitään… Lukion jälkeen menin ammattikouluun ja tiesin, että joudun pitämään lopputyöesitelmän koulun päätteksi. Jännitti ihan pirusti koko ajatus. Otin vielä hiukan hankalan aiheen, joka sitten olikin se paras juttu! Jouduin käyttämään lopputyön tekemiseen koko 1.5vuoden kouluajan, joten osasin aiheen etu- ja takaperin vaikka unissani. Esiintymisaamuna mua ei jännittänyt pätkääkään ja esitys meni loistavasti! Alun jälkeen fiilis oli koko tunnin ajan ihan mahtava ja mulla NIIIIN voittajafiilis! Sen jälkeen en ole ylijännittänyt mitään esiintymistä. Toki pikkasen täytyy jännittääkin, että pääsee sopivaan terään ja fiilikseen 😊

  3. Viveka sanoo:

    Hei Iina!

    Olen aina ollut kova jännittämään esiintymisiä, vaikka ne ovatkin lähes aina lopulta menneet hienosti. Muutamia kuukausia sitten sain tarjouksen puhua eräässä juhlassa. Meinasin pökertyä, kun kuulin, että paikalla olisi noin 200 kuulijaa. Harjoittelin hulluna, mutta puhe meni paremmin kuin ikinä osasinkaan kuvitella, olin lavalla uskomattoman rauhallinen ja ensimmäistä kerta jopa nautin siitä. Seisoin siellä varmaan samalla tavalla hymyilevänä hömelönä kuten itsekin kuvasit. Sain tuosta kerrasta älyttömästi voimaa, ja uskonkin, että jos joskus saan vastaavia mahdollisuuksia niin suostun ilomielin. Kivaa kesää sulle! Toivottavasti pääset puhujahommiin vielä :)

  4. Minnis sanoo:

    Nonni. Taas kirjoitin pitkän pätkän ja mun puhelin sammui ja se hävisi 🤦‍♀️ mulla on super esiintymispelko. Oon hirveän ujo tommosissa tilanteissa missä pitää esitellä tai olla huomio keskipisteenä jossain esityksessä. Muuten kyllä uskallan tutustua ihmisiin ja esim työhaastattelut ei ole enää nii kauheeta mitä joskus kuvittelin. Mutta se, että joutuisin pitää esityksen ni omg! Muistan miten ala-asteella kirjaesitelmää pitäessä, kaverini osoitti hänen punaista reppuansa ja yritti kertoa mulle, että olen yhtä punainen… Voin sanoa, että tiesin itsekin sen. Se oli kamalaa! Ammattikouluun mentäessä mun esitelmän pelko laantui ja uskalsin enemmän pitää esitelmät, varmaan siksi, koska tiesin tasan mistä puhun 😆 mutta esim, en mielellään olisi kaasona haha! Minähän en todellakaan pidä mitään kaason puhetta. En vaan kykene siihen 😆 kaikella rakkaudella kuitenkin❤️ pari vuotta sitten, ”jouduin” sanomaan serkkuni häissä että ”moi, oon sulhasen serkku” jossakin leikin yhteydessä ja mähän olin ainoa serkku paikalla. Se tunne, kun oma vuoro tulee ja joudun yksin nousta tuolista seisomaan ja sanoa noi sanat niiin, että kaikki tuijottaa mua. En pystynyt siihenkääm vaan änkytin omia. Iha kamalaa. Ja siis tiedostan että ihan tyhmää tämmönen, eihän kukaan ajattele mitään pahaa toisen esityksestä vaan kuuntelee asiaa. Mut en vaa voi tälle mitään. Toivottavasti tää huomion keskipisteenä oleminen parantuu itsellä ja pystyn nauttia esiintymisestä 😆 outo on kyllä ihmismieli.

  5. neito sanoo:

    Koulu-aikoina jännitin ihan tolkuttomasti kaikkia esitelmien tms. pitämistä. Opiskelin lukion jälkeen insinööriksi, ja sen jälkeen tehnyt töitä. Jossain vaiheessa huomasin, et jos pääsin/jouduin esittelemään jotain yleisön eteen, niin mua ei enää jännittänyt. Muutaman kerran olen päätynyt ihan yllättäen puhumaan sadan hengen joukolle, josta pieni osuus on ollut tuttuja. Toisella kerran mun piti uutena ihmisenä esitellä itseni muutamalla lauseella (yllättäen) ja toisella kerralla sain pienen palkinnon samaisen sadan hengen joukon edessä, ja piti taas muutamalla lauseella kertoa miten toteutin asian, josta sain palkinnon. Nuorempana nuo jutut olisivat saaneet mut ihan lukkoon, mutta nyt sain kerrottua asiat reippaasti eikä jännittänyt.

  6. ida ihana sanoo:

    Kiitos, Iina!<3 Rohkea teksti ja varmasti monelle valtavan tärkeää luettavaa! Omien pelkojen kohtaaminen on varmaan yksi vaikeimpia asioita, mutta usein todella voimaannuttavaa, kun sen tekee.
    Muista itse. kuinka olin koulussa tosi ujo ja hiljainen, vetäytyväkin. Mutta sitten pyrin teatteriryhmään ja halusin usein suuria päärooleja. Kaikki muut oppilaat ja opettajat olivat ihan hämmennyksissään. Aina ennen esityksiä pelkäsi ja jännitin ihan kamalasti. Mutta lavalla vapauduin ja nautin. Pääsin yli jännityksestä ja kahleista. Se tuntui hienolta :)
    Kiitos postauksesta ja mukavaa viikonloppua!<3
    Ida
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

  7. Nimetön sanoo:

    Kiitos ihanasta ja kannustavasta tekstistäsi <3 Mistä aiheesta muuten pidät koulutuksia?

Kommentoi