Se kaikkein paras ei ehkä ole vielä tapahtunut

26.06.2019

Olen käynyt läpi tämän elämänvaiheen aiemminkin: sen, kun perheen kuopus alkaa olla pari-kolmevuotias ja intensiivisimmät pikkulapsivaiheen vuodet ovatkin jo takana. Kun yhtäkkiä aikaa ja aivokapasiteettia on taas niin paljon enemmän: se kuopus onkin jo kovin omatoiminen ja yhtäkkiä itse pysähtyy vaan miettimään, että hitto – mitäs nyt?

Tämä on kolmas kerta kun mulle iskee se fiilis, että nyt äkkiä jotain sutinaa. Tämä on juuri se elämänvaihe, jossa me käydään läpi ne samat keskustelut. Pitäisikö hankkia vihdoinkin se koira nyt kun on rauhallista? Pitäisikö sitä ja pitäisikö tätä. Tämä on myös juuri se elämänvaihe jossa mulle iskee aina uudelleen vauvakuume ja pahasti. Kun ei enää olekaan sitä ihan pientä nuuskuteltavaa vauvaa, vaan on se omatoiminen 2-vuotias, joka aamulla pukee itse kengät jalkaan ja hiippailee hiiren hiljaa ulos pomppimaan mun kummipojan trampoliinille ja huutelee sitten ulkoa, että ”ISI KATO!”. Tämä on juuri se vaihe elämästä, kun tuntuu, että pitäisi nyt äkkiä kehitellä jotain isoa ja ja jännittävää.

Kirjoitin jo vuonna 2014 siitä  tunteesta, että nyt ne meidän kaikki elämän isot saavutukset ja huippuhetket on takana. 23-vuotiaana. Surin sitä, että ei ehkä enää koskaan tulla tuntemaan niin suuria tunteita ja kokemaan niin suuria ja jännittäviä asioita, kuin esikoisen ja keskimmäisen syntymä tai meidän häät. Siihen asti meidän yhteinen elämä oli ollut yhtä huippuhetkeä. Joka vuosi tapahtui monta vuotta putkeen jotain niin suurta ja tajunnan räjäyttävää, että se ihan tavallinen arki ilman mitään suurta odotettavaa asiaa tuli jotenkin puskista. Yhtäkkiä ei ollutkaan synnytyksiä ja sormuksen pujottamista alttarilla. Oli ”vain” arkea.  Pohdin silloin, että onko elämä siitä eteenpäin pelkkää alamäkeä.

Onneksi mä myös silloin ymmärsin jossain määrin sen, mikä vain vahvistuu vuosi vuodelta: Arki on sitä elämää ja ne kaikki isot jutut on vain ekstraa siihen päälle. Arki on se, mihin pitää panostaa täysillä ja mistä pitää tehdä itsensä näköistä. Mutta vaikka sen ymmärtää ja vaikka toimii itse sen ajatuksen pohjalta, se ei poista sitä, että välillä iskee kuitenkin kaipuu niihin elämän käännekohtiin. Se ei poista sitä, että tämä tunne iskee mulle aina jossain vaiheessa koetun suuren elämäntapahtuman jälkeen uudelleen. Vaikka arki on sellaista, että siitä nauttii täysillä ja elää hetkessä, se ei poista sitä, etteikö välillä kaipaisi niitä suuria tunteita.

Vuoden 2014 jälkeen meidän elämä on ollut kaikkea muuta kuin rauhallista. Joo, lapset ovat kasvaneet ja heidän osalta elämä on jossain määrin rauhoittunut pikkuvauvavaiheesta, mutta se muu elämä siinä ympärillä on mennyt koko ajan eteenpäin. Vauhdilla. Mutta me ollaan vaan niin totuttu tässä kuluneen kahdeksan vuoden aikana siihen, että se muu elämä rullaa siinä lapsiperhearjen ympärillä koko ajan, ettei yleensä edes tajuta ajatella niitä muita huippuhetkiä. Vaikka se koko muu elämä on edennyt kuluneiden viiden vuoden aikana hillitöntä vauhtia, suurimmat tunneryöpyt olen kokenut silloin kun meidän kuopus syntyi ja silloin kun vietettiin 5v-hääpäiväbileitä läheisten kanssa.

Mulle mun suurimmat saavutukset ovat omassa perheessä ja rakkaudessa ja ne kaikkein suurimmat onnistumisen tunteet saan hetkistä, jotka liittyvät niihin. Vaikka olen näinä vuosina saavuttanut esimerkiksi uralla monia asioita, joista olen haaveillut pitkään, ne eivät ole luoneet mulle yhtä suuria onnistumisen tunteita kuin vaikka oman lapsen syntymä. Ne ovat vaan tapahtuneet tavallaan siinä sivussa. Se on ihan hölmöä. Miksi en osaa nauttia niistä asioista yhtä paljon? Miksi en koe omia urasaavutuksiani samanlaisina huippuhetkinä kuin perhesaavutuksia? Ja miten voisin oppia pitämään niitä suuremmassa arvossa?

Siinä on mulle haaste tuleville vuosille. Taito, jonka haluan oppia.

Luulen, että se liittyy siihen, että ensimmäiset suuret onnistumisen tunteet joita koin elämässä, olivat juuri lasten syntymät ja häät. En tiennyt muusta. Ja sitten mikään muu ei vaan enää tuntunut samalta, tietenkään. Onhan se vähän hankalaa, kun vertaa kaikkea siihen hetkeen kun sai oman lapsen ensimmäistä kertaa rinnalle. Harva tunne on yhtä voimakas. Mutta eihän saavutuksia edes pitäisi vertailla keskenään. Suuri osa ihmisistä kokee ensin opiskelu- ja urasaavutuksia ja vasta myöhemmin (jos ollenkaan) sen fiiliksen kun menee naimisiin tai saa lapsen. Mulla meni toisinpäin.

Mä myös tuppaan aina unohtamaan oman ikäni ja vaatimaan itseltäni ehkä liikaa. Olen vasta 27-vuotias – mulla on koko elämä vielä edessä. Ikääni nähden olen saanut kokea jo ihan älyttömän monta huippuhetkeä. Olen ihan älyttömän onnekas kun saan elää mun unelmaa joka päivä, eikä sitä saa unohtaa arjen tiimellyksessä. On tärkeää pysähtyä huomaamaan, miten hyvin asiat on. Se on myös vähän pelottavaa. Voisinko muka olla niin onnekas, että niitä huippuhetkiä ja unelmien elämistä olisi vielä lisää luvassa?

Voisin. En suostu ajattelemaan, että tästä eteenpäin elämä olisi pelkkää alamäkeä.

Viime aikoina kun se tunne on aina joskus iskenyt jälleen, olen haastanut itseni. Olen haastanut itseni hiljentämään sen äänen ja ajattelemaan, että mä en edes tiedä mitä kaikkea ihanaa on vielä tulossa. Voihan olla, että ne mun elämän parhaat hetket on vasta edessäpäin. Ehkä koen joskus elämässäni vielä suurempia tunteita kuin kaikki tähän koettu yhteensä. Enhän mä mitenkään voi tietää, mitä kaikkea ihanaa on vielä edessä, enkä mitenkään voi tietää, että kaikki ihana olisi jo takana.

Voin vain koettaa tehdä parhaani ja nauttia joka hetkestä. Voin opetella fiilistelemään täysillä niitä urasaavutuksiakin ja nauttia arjesta. Ja mistäs sen tietää, vaikka joskus tulisin vielä kokemaan niitä elämää suurempia tunteita myös liittyen rakkauteen ja omaan perheeseen, vaikka niiden aika ei juuri tällä sekunnilla olisikaan. Kun ajattelee näin, tulee jopa sellainen kutkuttavan ihana fiilis. Vitsi, mitä kaikkea siistiä edessä voi odottakaan, mistä en vielä edes tiedä, eikä mun tarvitsekaan.

On tärkeää, että on tulevaisuuden suhteen positiivisella fiiliksellä ja avoimin mielin, mutta vielä tärkeämpää on huomata ne kaikki ihanat asiat arjessa ja olla tässä ja nyt. Jos tulevaisuus pitäisikin jonkun ihanan sijaan sisällään jotain surullista, kaikkein surullisinta olisi huomata, että en nauttinut silloin kun oli mahdollisuus.

Sellaisia ajatuksia tähän kesäiseen keskiviikkoon. Näitä olen pyöritellyt mielessäni monta viikkoa, oikeita sanoja etsien. Tänään nautin siitä, että lapset ovat yökylässä mun äidillä ja me vietetään Oton kanssa treffi-iltaa Oulussa.

Oletteko muut kokeneet samaa? Onko teille tullut sellaista tyhjyyden tunnetta elämän suurien käännekohtien jälkeen? Miten olette päässeet siitä eroon? Mitä te odotatte just nyt?


11 Responses to “Se kaikkein paras ei ehkä ole vielä tapahtunut”

  1. Nimetön sanoo:

    Itse näkisin niin, että ei kaiken tapahtuvan tarvitse todellakaan olla se ihan best tai parasta -juttu. Uusi työpaikka, uusi asunto, lapsen syntymä tai mikä vaan voivat olla ihania ja todellakin muistettavia asioita, mutta ei kiitä tarvitse laittaa järjestykseen tai miettiä miten se ja se oli parasta ikinä.

    Kaikki ne ovat ihania asioita sillä hetkellä. Jopa ihan tavallinen tosi hyvä ruoka voi tehdä hyvän mielen, mutta en ajattele, että tämä oli kaikkein parasta. Koska enhän tiedä mitä on nurkan takana.

    Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö osaisi iloita asioita tai haluaisin jotenkin vähätellä niitä. Vaan otan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat.

    Ihan tavallinen arki on mielestäni kivaa. Sitä jaksaa parhaiten päivästä ja vuodesta toiseen ja siihen ei kyllästy samalla tavalla kuin ihan mahtavaan rantalomaan (kuka jaksaisi sitä ikuisesti), tai siihen tosi mahtavaan hääjuhlaan (ei kukaan haksa juhlia ikuisesti) jne.
    Kun väliin saa jotain erikoisempia kivoja juttuja, niin arkikin on taas kahta ihanampaa.

  2. Mulla iskee tasaisin väliajoin ura-ahdistus. Ajattelen, että nyt pitäisi äkkiä kehittää itselleen jostain ura. Ahdistun siitä, kun niin monta vuotta nuoremmat ovat niin paljon menestyneempiä kuin minä. Silti olen tyytyväinen omassa työssä ja tämä ahdistus tuntuu hassulta. Yleensä olen
    monien asioiden kanssa todella zen, eikä moni asia ahdista minua lainkaan.
    Juuri nyt tämä tunne tuntuu taas tosi voimakkaana.

  3. Anna sanoo:

    Hei Iina,

    Olen just käynyt yhdellä syvällisellä ystävällä juttelemassa tästä samasta asiasta. Sain lapset 22- ja 25-vuotiaana, ja ne oli lukion jälkeen elämän ekat isot ja hienoimmat jutut. Niistä mun aikuisuus alkoi: ultrista, vauvan nimen antamisesta, taaperovuosista. Joo – valmistuin samalla yliopistosta, mutta se on pikkujuttu näiden rinnalla.

    Nyt olen viitisen vuotta ollut että mitä ihmettä pitää tehdä seuraavaksi. Vaikka erikoistuisin aivokirurgiksi, ei se tunne ole mitenkään yhtä voimakas kuin jos katson omaa lasta vaikka trampalla hyppimässä. Mä en ole keksinyt mitään yhtä suurta intohimoa, en esim. osaa kuvitella, että hurahtaisin matkusteluun, lukemiseen, puutarhanhoitoon tai maastopyöräilyyn. Esim. juokseminen on ok, mutta haluan juosta vauvanvaunujen kanssa! Lukeminen on ok, mutta parasta on lukea kirjaa vauvalle tai taaperolle tai 7-vuotiaalle! Uiminen on ok, mutta ihaninta on kannatella uimaan opettelevaa taaperoa vedessä, tai vauvaa vauvauinnissa. Kaikissa se vuorovaikutus oman lapsen kanssa tuo sen parhaan tunteen.

    Mulla on ollut kanssa tunne, että synnytyksistä eteenpäin elämä on jotenkin ”alamäkeä” – että kun se vaihe on ohi, odotellaan vaan vanhuutta. Voisiko tämä tarkoittaa sitä, että lapsiluku ei ole ehkä täysi vielä? Koska sitten, kun se on täynnä, ehkä silloin oikeastikin KAIPAA jotain muuta?

    Kirjoituksesi tuli mitä tärkeimpään saumaan omassa pohdinnassani.

  4. ida ihana sanoo:

    Niin hienoa ja viisasta tekstiä, joka herätti paljon tärkeitä ajatuksia, kiitos!<3
    Ei kenenkään elämä voi varmaan olla vain isojen saavutusten suorittamista. Kyllä ne tärkeimmät asiat tehdään siinä jokapäiväisessä arjessa läheisille ja läheisten kanssa.
    On myös mieletön voimavara, kun huomaa, miten tärkeitä asioita siinä arjessa on saavuttanut, kuten se, että lapset osaavat olla niin iloisia ja ylpeitä oppimistaa uusista jutuista. Ja osataan nauttia niistä ihanista pienistä onnenhetkistä, jota meidän jokaisen elämässä on joka päivä. 🙂
    Ihania, tärkeitä hetkiä juuri tähän torstaihin ja kiitos vielä postauksesta!<3
    Ida
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

  5. Satu sanoo:

    Ihana postaus! Koska niiiin samoja fiiliksiä itsekin käynyt läpi viime vuosina, ihan kuin omaa tekstiä olisi lukenut🙈

  6. Sanniska sanoo:

    Tiedätkö, puit sanoiksi juuri sen mitä olen viime päivät pohtinut ja miettinyt. Minulla lapset 14v,11v ja 3v ja itsellä ikää 10v enemmän kuin sulla. Olen juurikin pyöritellyt tätä ”vieläkö uskaltaa yhtä toivoa” – fiilistä, varsinkin nyt kesällä kesällä (ja viime kesänä) iskenyt superpaljon näitä fiiliksiä. Minulla tietysti se ero, että ikää alkaa jo olla, eli asiaa ei voi aivan kauhean kauaa miettiä. Toki olen niiiiiin onnellinen jo olevista lapsista ja työasianikin ovat tässä viime talven aikana järjestyneet parhain päin ja työmotivaatio löytynyt uudelleen. Mutta silti se pieni ääni takavasemmalta välillä muistuttelee että josko vielä…
    Isoja asioita ja onhan se niin että onni löytyy arjesta. Sitähän se ihmisen suurin osa elämästä on. Perhe ja lapset ovat mulle niin kaikki kaikessa, välillä mietin että kadunko sitä vanhempana jos jätän antamatta vielä yhdelle lapselle mahdollisuuden. Haveenani on aina ollut iso perhe. Toki onhan se sitä jo nyt. Ja sukulaiset, serkut jne. Silti kolkuttelee ajatus välillä. Parin vuoden sisällä asialle todella tarvitsee tehdä jotain jos vielä aikoo. Saa nähdä kuinka käy. Toisaalta on niin ihanaa elää sen haaveenkin kanssa 😊

    Kiitos Iina ihanasta blogista ja kaikkea hyvää teidän huipulle perheelle 😊🌞
    Ihanaa kesän jatkoa!

  7. Sanniska sanoo:

    Ps sulla on aivan ihana mekko noissa kuvissa. Mistä se on?

  8. On se tyhjyyden tunne tullut, useammankin kerran. Häiden jälkeen, työpaikan vaihdon jälkeen, monen asian jälkeen. Mutta sitten lähden toteuttamaan seuraavaa tavoitetta. Muutan unelmia kohtalaisen aktiivisesti tavoitteiksi. Priorisoin ne ja sitä mukaan teen kun koen tärkeäksi. Joskus ne haasteet ovat töissä, toisinaan vapaalla. Kyllä niihin onnistumisiin oppii, se vaatii sen että aktiivisesti muistuttaa itseään siitä mistä on tullut ja mihin saakka on päässyt. Ei se helppoa ole, mutta sekin on saavutus oppia tämä 😉

  9. Jennika sanoo:

    Ymmärrän todellakin nämä ajatukset, vaikka mulla ei olekaan näitä kokemuksia edes vielä. Kaiken vauva- ja hääkuumeilun ohessa olen miettinyt nyt jo sitä, kuinka hyvä on nyt, kun ne ovat vielä edessä päin. Koska mitä ihmettä sen jälkeen. Onko muutaman vuoden päästä kaikki oikeasti tekemisen arvoinen jo tehty? Nyt on vielä se kutkuttavan jännittävä odotus siitä, kuinka kaikista hienoimmat ja tärkeimmät jutut ovat vasta tulossa.

    Mutta ihan varmasti niitä huippuhetkiä tulee lisää. Ja lapset kasvaa, mutta eivät ne mihinkään katoa. Ties kuinka hienoja juttuja heidänkin kanssaan pääset kokemaan vielä tulevaisuudessa. Asennehan tässä vaan ratkaisee – se, että pyrkii aina löytämään uusia unelmia ja tavoitteita ja sen jälkeen uskaltaa lähteä niitä kohti. Ja sä ainakin tunnut taitavan sen asian hyvin. En siis huolehtisi turhaan. <3

  10. Merkitystä vailla sanoo:

    Tosi mielenkiintoista lukea tätä tekstiä, kun koen saman kaltaisia tunteita tosi herkästi arjessa. Kaipaan äksöniä, jotain uutta ja jännittävää ja erilaista jatkuvasti. Pidän myös huolen että saan sitä, koska elämäntilanne mahdollistaa kaiken sen kokemisen 🙂

    Mutta nykyään oon törmännyt tunteeseen, ettei nää jutut enää riitä. Että se syvin merkitys puuttuu. Oon naimisissa, ja meidän rakkaus ja arvot ja arki vaikuttaa aivan yhtä ihanalta kuin teidän. Elämää kun voi itse tarkastella just niin punertavien lasien läpi kun haluaa, elämän negatiivisiin puoliin ei tarvi takertua ja ne voidaan vaan elää läpi kohti jälleen ihanaksi väritettyjä neutraaleitakin hetkiä. Ja tän rakkauden löydyttyä ja tätä elettyä vuosien ajan sydän huutaa vaan sitä kunnollista merkitystä.

    Mulla on lapsiin liittyvät kaikki mielettömät kokemukset vielä kokematta. Ja tuntuu, ettei elämä nyt kaikkein parhaimmillaankaan enää oo ihan niin merktyksellinen kun mitä sydän vaatii. Toive lapsesta on niin vahva, että kaikki muu jää sen varjoon. Eikä olla vielä alettu toivomaan tekojen kanssa, vaan pelkästään ajatuksissa ja sydämessä. En tiedä tyydyttääkö se osan merkityksettömyyden montusta, mutta itseni tuntien voisin ajatella löytäväni itseni juuri kertomasi kaltaisten tunteiden viidakosta ensimmäisten vuosien jälkeen… Kai mielen voi valjastaa nauttimaan pienemmistä ja pienemmistä asioista samalla tasolla kun elämän suurimmista tähtihetkistä, jos vaan sinnikkäästi valmentaa ja juurruttaa mieltään juuri tähän hetkeen ja arkeen ja täydellisyyteen mitä elämä kuitenkin on. 🙂

    Ja pakko myös sanoa, että tää blogi on jo vuosien ajan kannustanut ja rohkaissut mua lasten toivomiseen. Kun löysin itselleni rakkauden, jonka kaltaisen olen lukenut sun blogista, olin ihan taivaissa, mutta lasten lisääminen yhtälöön jännitti aikaisemmin tosi paljon… Mutta sun blogi välittää sitä potentiaalia mikä parisuhteessa on perhe-elämän pyörteistä huolimatta, ja rakastan sitä miten julistat tätä ilosanomaa avoimesti kaikille. Suomalaisten kel onni on onnen kätkeköön mentaliteetti on niin surullinen, en oo koskaan osannut asettua siihen raamiin, ja sun blogista paistaa juuri ne ajatukset ja asenteet mitä munkin pää on pursunnut. Kiitos että jaat, oot avoin syvällisimmistäkin asioista. Ne inspiroi ja antaa luottamusta, toivoa ja rohkeutta varmasti mun lisäksi lukemattomille muille ihmisille. <3

  11. Kia sanoo:

    Yli kymmenen vuotta miehen kanssa yhdessäoloa takana ja vaikka paljon tähänkin aikaan on jo mahtunut niin silti kaikkea jännää ja mullistavaa on varmasti vielä edessäpäin. Meillä elämä oli perusarkea kaksistaan (koira mukana myös)monta vuotta, joten se meiltä sujuu 😀 Meille ne suuret mullistavat asiat tulivat vasta vuosien päästä kuten esikoisemme vajaa pari vuotta sitten ja häät n. vuosi sitten. Tällä hetkellä odottelemme putkiremonttia alkavaksi, jotta saisimme myytyä nykyisen ja ostettua haaveilemamme rivari- tai paritaloasunnon omalla pihalla. Myös toinen lapsi kuuluu haaveisiimme, mutta kaikki tulee sitten aikanaan. On kiva kun on asioita, mitä odottaa, mutta ihana osata myös elää tässä hetkessä. Itse en ole vielä saanut oikein luotua uraa itselleni, joten toivon vielä senkin ajan koettavan kun löydän sen oman juttuni, josta voin myös olla ylpeä. Perhe tulee kuitenkin aina olemaan se ykkösjuttu minulle 🙂

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.