Tänään on minun kymmenes äitienpäivä, jos raskausajan äitienpäiväkin lasketaan. Ja lasketaanhan se, kun olen silloin kirjoittanut jo tänne blogiinkin äitienpäivästä. No okei en laske sitä siksi, vaan siksi, että olinhan silloin kuitenkin jo matkalla äidiksi. Vatsassani kasvoi meidän esikoinen. Ensimmäisenä äitienpäivänäni hän oli ehkä jonkin pienen hedelmän kokoinen, mutta jo suuri osa meidän elämää. Hänen ansiostaan olin onnistunut ottamaan elämälle ihan uuden suunnan, mitä en vielä muutama kuukausi aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. 

Kuuntelin tällä viikolla lenkkeillessäni Olohuone-podcastin jaksoa epäsuosituista mielipiteistä, jossa Janne ja Valtteri keskustelivat mm. nuorena äidiksi tulemisesta. Muistaakseni Janne Naakka puhui hyvin siitä, että monelle voi käydä myös niin, että jos saa nuorena lapsen, niin sen myötä saa oman elämänsä järjestykseen ja tavallaan löytää sen, mitä haluaa elämältä. Mulle kävi juuri niin. Äitiys antoi mulle jonkin järkevän tarkoituksen elämässä, joka sai mut punnitsemaan tarkkaan sitä, mitä muuta elämältä haluan ja tekemään töitä sen eteen. 

Koen olevani paljon muutakin äiti, ensisijaisesti olen ihan vaan minä. Mutta äitiyttä on kiittäminen paljosta siitä, mitä muuta tänä päivänä olen ja teen. Äitiys auttoi mua löytämään itseni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. 

Joka vuosi äitiys muuttuu ja yksi kenties vaikeimpia ikinä tekemiäni päätöksiä näin vanhempana oli juuri tämä meidän asunnon etsintä -prosessi. Miten kovasti otinkaan paineita siitä, että löydämme koko meidän perheelle parhaan ratkaisun. Reilua kuukautta muuton jälkeen voin tyytyväisenä taputtaa itseäni (ja Ottoa) olalle, että onnistuimme ja teimme hyvän ratkaisun, johon kaikki ovat tyytyväisiä. 

Silloin etsintä-aikana koin kuitenkin suurta epävarmuutta siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikeinta vanhemmuudessa mulle on aina ollut suurien, muidenkin elämää koskevien päätösten tekeminen. Yhä edelleen tuntuu niin hurjalta, että mä olen se äiti, se turvallinen vanhempi, jonka pitää tehdä koko perheen elämää koskevia päätöksiä. Minä, joka en joskus ennen osannut päättää edes kahden hoitoaineen väliltä kaupassa, vaan saatoin ihmetellä siellä ties kuinka pitkään. Miten mulla voikaan olla niin suuri vastuu! 

Mutta olen ylpeä siitä, että olen oppinut. Vaikka edelleen harkitsen todella tarkkaan vaihtoehtoja ja mietin kaikilta kannoilta, kykenen tekemään isojakin päätöksiä. Ja ei siitä harkitsemisesta haittaa ole, kunhan ei harkitse liian pitkään, ettei tilaisuus mene ohi. Tällä kertaa onneksi ei mennyt. Päätöksentekokyky on ehkä suurimpia asioita, joita vanhemmuus on pakottanut mut oppimaan. 

Jotain sen sijaan vanhemmuudessa on, jota mun ei ole tarvinnut opetella sekuntiakaan. Se on rakkaus. Joka ikinen päivä mä pysähdyn miettimään, miten käsittämättömän paljon mä rakastan mun lapsia. Kun he menevät nukkumaan, me monesti vielä Oton kanssa muistellaan jotain hauskaa juttua, jonka joku heistä oli sanonut tai tehnyt päivän aikana, tai myhäillään yhdessä, kuinka ihanat ja rakkaat lapset meillä on. Toki joskus on niitäkin iltoja, kun huokaistaan raukeana, että ah, vihdoinkin hetken rauha ja hiljaisuus. Mutta enemmän me vaan myhäillään onnesta.

Äitiys on mun kaikkein suurin ja mahtavin vastuu. On niin palkitsevaa seurata sitä, kun lapset kasvavat ja oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Kun mä kuuntelen meidän lasten keskustelua keskenään tai luen heidän kirjoittamia tarinoita, mä vaan aina ekana mietin, että he ovat maailman siisteimpiä tyyppejä. On ihanaa, että heidän ajatuksistaan on nähtävissä ne arvot, jotka meillä kotona on. 

Juuri ne ajatukset ja asiat, jotka olen toivonut heidän omaksuvan, ovat heillä niin vahvoina siellä, että meinaan pakahtua ylpeydestä. Vaikka tiedän, että elämässä voi tulla esiin vaiheita (teini-ikä), kun vanhempien arvot ovat viimeinen asia, joka lapsia kiinnostaa, olen kiitollinen siitä, että ne asiat ovat siellä juuri nyt. Ja omasta kokemuksesta olen melko varma, että vaikka me kohdattaisiin joskus aivan hirveä teinivaihe (tai kolme), ne tärkeimmät asiat luultavasti pysyvät siellä jossain taustalla ajatuksissa ja kantavat lopulta pitkälle elämässä.

Vaikka takana on jo pian yhdeksän vuotta äitiyttä, olen vasta aivan äitiyden alkumetreillä. Tästähän se seikkailu vasta alkaa! Joka päivä saan tutustua paremmin meidän lapsiin ja se tuntuu aina yhtä upealta. Mä toivon, että myös seuraavina kymmenenä äitienpäivänä voin olla kiitollinen niistä asioista, joista olen kiitollinen juuri nyt.

Lasten valtavan suuresta pyyteettömästä rakkaudesta. Niistä aamuista, kun joku muksuista tepsuttelee meidän huoneeseen ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Siitä tikahduttavasta naurusta, joka heistä kaikista kolmesta lähtee joskus yhtäaikaa. Niistä lämpimistä ja rutistavista haleista, joita saan. Keskusteluista, jotka loksauttavat mun leuan lattiaan ja saavat epäilemään, että lapseni on lukenut enemmän kuin minä. Niistä hetkistä, kun saan seurata vierestä, kuinka lapsi oivaltaa jotain uutta ja merkittävää. Siitä, kun lapsi uskoutuu minulle tärkeästä asiasta, jota on miettinyt. Kaikista niistä tunteista, joita lapset uskaltavat näyttää. 

Kiitos, että saan olla äiti <3 

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle rakkaalle Anne-äidilleni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta<3

Mä menin eilen nukkumaan ihan tavalliseen aikaan, vaikka tiesin, että saan aamulla nukkua pitkään. Aamulla kuudelta heräsin aivastelemaan, kuten herään joka aamu tähän aikaan vuodesta siitepölyallergian vuoksi. Pyörin tunnin verran hereillä, mutta sain onneksi vielä unen päästä kiinni. Otto nousi lasten kanssa ylös seiskan maissa ja mä jäin nukkumaan. Ajattelin etukäteen, että nousen ylös tänään varmaan ihan viimeistään kahdeksalta, niinkuin aina.

Mutta mä heräsinkin vasta puoli kymmeneltä ja mua oli selkeästi odotettu! Meidän perheessä ei tulla herättämään tai tuoda aamupalaa sänkyyn (enää), vaan juhlapäivänä saa nukkua just niin pitkään kuin nukuttaa ja tulla sitten alas runsaalle aamiaiselle. Kun mä siis vihdoin ja viimein heräsin nukuttuani ruhtinaallisen pitkään, mua odotti täällä kolme aika innokasta pikkutyyppiä valmiina antamaan sylin täydeltä ihania itsetehtyjä lahjoja (ja herkuttelemaan isin kanssa yhdessä kokatuilla aamupalaherkuilla).

Oli ihanaa aloittaa aamu runsaalla aamupalalla, Otto oli tehnyt skagenröraa saaristolaisleivän kaveriksi ja lisäksi oli mansikoita, pensasmustikoita, mehua, croissantteja, munakokkelia, eilistä couscous-salaattia ja kahvia ja vaikka mitä muuta. Me istuttiin kaikessa rauhassa aamiaispöydässä ja syötiin ja höpöteltiin. Ihan parasta äitienpäivässä on kyllä aina ne lasten itse askartelemat lahjat ja se ilo ja ylpeys, joka lapsilla on niistä omista jutuistaan. Niistä tulee niin hyvä mieli aina.

Meidän äitienpäivään on jo monen vuoden ajan kuulunut se, että vietetään sitä yhdessä Oton perheen kanssa ja käydään hautausmaalla, joten tänäänkin tehtiin niin. Yleensä ollaan menty aina äitienpäivänä Kauniaisiin, mutta tänään kaikki tulivatkin meille syömään ja grillaamaan, mikä oli aivan ihanaa. Grilliruuan kaverina meillä oli uusia perunoita, voikastiketta, silliä, saaristolaisleipää ja sitä skagenröraa, jota aamulta jäi vielä pikkusatsi jäljelle. Syötiin myös äitienpäiväkakkua ja mansikoita.

Illalla soiteltiin lasten kanssa pitkä videopuhelu mun äidille, jota etenkin näin äitienpäivänä on kova ikävä. Kova ikävä on myös mun mummua. Tämä oli mun elämän toinen äitienpäivä, kun en voinut enää soittaa mummulle. Välillä se ikävä kasvaa ihan hirveän suureksi eikä siihen auta mikään. Tällä viikolla mä siivoillessani törmäsin pitkästä aikaa valokuvakuoreen, joka oli täynnä kuvia mun mummun viimeisistä päivistä. Jemmasin sen silloin kun en pystynyt surussa katsomaan niitä kaikkia kuvia, mutta nyt katsoin ne kaikki alusta loppuun. Tunteet nousivat pintaan ja ikävä kasvoi tuhatkertaiseksi. Mutta olin iloinen, että katsoin ne. En laittanut niitä enää jemmaan vaan samaan laatikkoon muidenkin valokuvien kanssa.

Äitienpäivä on suuri ilon päivä, mutta se on myös yksi niistä päivistä vuodessa kun on kaikkein kovin ikävä, sekä mulla että Otolla. Onneksi äitienpäivänä on niin paljon sitä iloa ja lasten intoa, että ei ehdi kauheasti suremaan. Vasta nyt kun aloin kirjoittaa, nämä tunteet nousivat kunnolla esiin. Yhdessä mun saamista lahjoista luki tänään, että ”äiti on hyvä lohduttamaan silloin kun on paha mieli” ja ”äidillä on hyviä neuvoja silloin kun joku asia pelottaa”. Paitsi että se oli mulle maailman suurin kohteliaisuus äitinä  ja ihana asia kuulla, tuli mieleen, että just niin mäkin ajattelen mun äidistä. Äidille voi aina soittaa jos joku surettaa tai joku pelottaa. Olen onnekas, kun mulla on mun äiti <3

Onnekas olen myös, koska saan itse olla näiden kolmen ihanan äiti. Se on niin valtavan suuri onni, että se on aivan käsittämätöntä. Meidän kolme tyyppiä naurattavat, hämmentävät, haastavat, rakastavat ja opettavat mua joka ikinen päivä enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Joka ikinen päivä mä saan nauraa heidän kanssa yhtä paljon kuin tuossa ylläolevassa kuvassa. Sanat ei riitä kertomaan miten paljon se mulle merkitsee, että saan olla äiti meidän lapsille.

Ihanaa äitienpäivää vielä kaikille teille upeille ja ihanille äideille siellä ruutujen takana, erityisesti minun omalle äidille <3 

Huominen äitienpäivä laittoi mut pohtimaan omaa äitiyttäni jälleen kerran. Perinteisen syväluotaavan analyysin sijaan ajattelin kuitenkin tarkastella omaa äitiyttäni tällä kertaa vähän toisesta näkökulmasta. Nimittäin siitä, missä asioissa olen toiminut äitinä toisin, kuin etukäteen ajattelin. Meillä kaikilla äideillä varmasti on joku periaate, joku olettamus, joku juttu jonka aikoo äitinä tehdä tietyllä tavalla etukäteen. Mulla oli montakin, monen monta ajatusta ja periaatetta, joista olin ennen varsinaista äitiyttä tosi varma.

Mä haaveilin äitiydestä ihan pikkutytöstä asti. Mietin omaa äitiyttäni melko usein jo lapsena, millainen äiti tulisin olemaan ja millaisia mun lapset olisivat. Haaveilin neljästä lapsesta, seurasin julkkisäitejä lehdistä ja muodostin kuvaa äitiydestä lähipiirini äitien perusteella. Niiden pohjalta ehkä loin sellaiset omat ihanneäitiyden periaatteet, joiden mukaan mulla oli vankka aikomus toimia. Nyt mä kerron teille mitä kaikkia ajatuksia  ja periaatteita mulla etukäteen oli, jotka kuitenkin kumosin oikeasti äidiksi tultuani. Antakaa vähän armoa, olin tosi nuori kun musta tuli äiti. Olin siis aika periaatteellinen ennen äitiyttä, nuorena ainakin mulle asiat olivat paljon enemmän joko niin tai näin, kun taas nykyään näen mieluusti ne kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä.

1. Laitan lapset päiväkotiin viimeistään 1,5-vuotiaana.

Olin ihan varma tästä etukäteen, sillä ajattelin haluavani aikuisena ”palata töihin” melko nopeasti äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen, kuten niin moni äiti mun lähipiirissäkin teki. Meidän tarina meni vähän toisella tavalla kuten tiedätte, ja kuopuksen ja esikoisen pienen ikäeron vuoksi meidän esikoinen oli kotona jopa 3,5-vuotiaaksi ennen kuin aloitti päivähoidon. Eikä mulla ollut työpaikkaa mihin palata, vaan lasten päiväkotiura alkoi kun sain ihan uusia töitä startupissa vuonna 2015. Sitä ennen esikoinen kävi kyllä pari kertaa viikossa metsäkerhossa 2,5-vuotiaasta asti. Keskimmäinen ja kuopus ovat molemmat menneet päiväkotiin siinä n. 2-vuotiaana, toinen kuukautta vaille ja toinen kuukautta yli 2-vuotiaana. En koe edelleenkään, että siinä olisi mitään huonoa, että päiväkodin aloittaa vaikka 1-vuotiaana, mutta meillä vaan asiat menivät eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

2. Lapset nukkuvat alusta asti omassa sängyssä.

Esikoisen kanssa pidin tästä vankasti kiinni ja hän nukkuikin ihan alusta asti omassa sängyssä tosi hyvin. Keskimmäinen ja kuopus sen sijaan nukkuivat lähes koko vauvavuotensa meidän välissä ja sekin oli maailman parasta. Tähän vaikutti eniten se, että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut ja nuorempien kanssa taas onnistui. Perhepeti oli yksinkertaisesti se vaihtoehto, jonka ansiosta meidän koko perhe sai imetysaikana eniten nukuttua ja siksi koettiin se hyväksi. Esikoinen nukkui jo reilusti alle puolivuotiaana yli 8h pätkiä unta, joten hänen kanssa oli helppoa pitää kiinni omassa sängyssä nukkumisesta, kun ei tarvinnut paljoa yöllä heräillä ja nousta. Tämä oli mulle todella sellainen juttu, josta aioin pitää kiinni ja ajattelin, etten koskaan voisi nukkua vauvan vieressä. Toisin kuitenkin kävi.

3. Opetan lapseni syömään tuttia, ettei mun tarvitse olla tuttina.

En koskaan ollut kuullutkaan, että tutti ei olisi kelvannut jollekin lapselle, ennen kuin meidän keskimmäinen ei huolinut tuttia. Ajattelin, että se on vanhempien valinta, että vauva ei syö tuttia vain jos vanhemmat eivät halua antaa tuttia. Sitten mulle selvisi, että monikaan vauva ei huoli tuttia, eikä oltu todellakaan mitenkään spesiaaleja. Vaikka kuinka yritin periaatteeni mukaisesti opettaa, hän ei tuttia huolinut. Eikä huolinut meidän kuopuskaan, häntä tosin en parin tarjoamisen jälkeen myöskään jaksanut yrittää opettaa. Molemmat olivat aika paljon rinnalla vauvavuoden aikana ja mä päädyin olemaan juuri se tutti, joka olin vakaasti päättänyt olla olematta.

Ekalla kerralla se tuntui tosi sitovalta alkuun, mutta pikkuhiljaa siihen tottui ja opin nauttimaan niistä ihanista hetkistä, kun vauva oli lähellä. Kuopuksen kanssa jopa odotin sitä tosi paljon etukäteen. Etukäteen oli niin helppo ajatella mustavalkoisesti, että voi niitä äitiraukkoja, jotka eivät pääse mihinkään kun vauva on vaan kiinni tississä. Ajattelin, että se on oikeasti vaan sitä tuttina olemista. Mutta sitten kun itse koin sen ihanan maagisen yhteyden ja läheisyyden imettäessä, en todellakaan ajatellut enää niin. Se oli niin paljon muutakin kuin vain sitä. Ajattelin, että se oli maailman paras ja ihanin juttu, että sain pitää vauvaa mun lähellä. Se aika on niin älyttömän lyhyt ohikiitävä hetki vain.

4. Annan vauvan yökylään jo pienenä.

Ja sitten en antanutkaan. Olin ihan varma siitä, että mä haluan aina antaa omat lapseni yökylään jo pienestä asti, koska on hyvä, että lapsilla on muitakin läheisiä aikuisia kuin vain vanhemmat. Ja onhan se, ihan super hyvä olla muitakin turvallisia aikuisia elämässä. Mutta sitten kun lapset syntyivät, en raaskinutkaan antaa heitä yökylään. Keskimmäisen ja kuopuksen kanssa se ei edes ollut mahdollistakaan imetyksen vuoksi, koska kumpikaan ei tutin lisäksi syönyt myöskään tuttipulloa. Mutta eihän se mitään haittaa. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat myös opettaneet, että sillä ettei yökyläile pikkuvauvana ei ole mitään (ainakaan negatiivista) vaikutusta siihen, onko lapsen elämässä muita turvallisia aikuisia vanhempien lisäksi.

5. Lähetän lapset yksin kauppaan ja asioille samassa iässä kun sain itse mennä lapsena.

Mä kävin jo 5-vuotiaana hyvinkin Ruoholahden metroaseman marketissa ostoksilla. Äiti pyysi tuomaan maitoa tai leipää tai mitä milloinkin. Reippaasti menin kauppaan ja jos en johonkin yltänyt, pyysin apua myyjältä tai muilta asiakkailta. Kaikki sujui aina hyvin, eikä siinä ollut mitään kummallista. Meidän lapsista kukaan ei ole vielä käynyt yksin kaupassa, vaikka esikoinen on pian 8v. Ollaan kyllä harjoiteltu esim. ostosten tekemistä niin, että olen itse ollut mukana kaupassa, mutta lapset ovat saaneet asioida kassalla. Mutta vielä ei olla lähetetty yksin kauppaan. En tiedä edes miksi meillä on mennyt näin, se ei oikeastaan ole ollut edes mikään tietoinen päätös. Niin on vain käynyt. En koe, että tässä olisi vielä mitään kiirettä, mutta kyllä varmaan päästäisin jo lapsen kauppaan jos hän itse pyytäisi. Varmasti siellä kaupassa oppii käymään kyllä, vaikka menisikin vähän myöhemmin.

Mua vähän naurattaa lukea näitä mun omia periaatteita näin jälkeenpäin. Ei siksi, että niissä olisi mitään pahaa, vaan siksi, koska mulla oli niin selkeä tiukka kuva päässä siitä, millainen äiti musta tulee. Monessa asiassa olenkin juuri sellainen kuin ajattelin, mutta moni melko isokin asia on mennyt ihan toisella tavalla. Olen iloinen siitä, että en kynsin hampain pitänyt kiinni periaatteista, vaan otin vastaan sen mitä eteen tuli ja toimin sen pohjalta mikä tuntui milloinkin parhaalta. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat opettaneet myös sen, että ei tarvitse kiirehtiä. Ei ensimmäisiä kokemuksia, ei uusien asioiden opettamista, ei mitään. Aika menee jo itsessään niin pirun nopeasti lasten kanssa, että en todella halua kiirehtiä yhtään enempää.

Missä asioissa te olette toimineet vanhempana toisin, kuin etukäteen ajattelitte? Ja teille, jotka ette ole vanhempia, onko teillä jotain periaatteita, joiden mukaan haluaisitte mahdollisesti vanhempana toimia?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä McVitie’sin kanssa.

Tänään sain juhlia jo seitsemättä äitienpäivääni (paitsi jos lasketaan ensimmäisen raskausajan äitienpäivä, sitten tämä oli kahdeksas). Aamu alkoi jo perinteeksi muodostuneella äitienpäivän brunssilla, jonka Otto ja tytöt valmistivat sillä aikaa kun mä sain rauhassa nukkua pitkään (tai siis pötkötellä sängyssä siihen asti että kuulin että on valmista). Mä olen vähän huono nukkumaan pitkään, kun yleensä herään ihan viimeistään kahdeksalta, mutta oli kyllä silti ihanaa pötkötellä sängyssä ja herätä uuteen päivään ihan kaikessa rauhassa, ja juuri silloin kun itsestä siltä tuntui.

Meidän perheessä äitienpäivää juhlistetaan melko samalla kaavalla joka vuosi. Äitienpäivä on mulle ilon täyteinen päivä, ja myös tärkeä päivä. Ennen kaikkea se on kuitenkin tärkeä päivä lapsille, sillä lapset rakastavat pieniä yllätyksiä, ja sitä kuinka saavat yllättää äidin äitienpäivänä itsetehdyillä korteilla tai lahjoilla, kukilla ja leipomuksilla. He olivat kihertäneet koko alkuviikon jo, ja juksuttivat muka mua etukäteen kuinka ei ole kuulemma päiväkodissa tai eskarissa askarreltu mitään tällä viikolla. On ihanaa katsoa sitä lasten iloa ja riemua, kun saavat antaa itse tekemänsä jutut äidille. Ja on myös ihana lukea heidän ajatuksia äidistä, ne ovat yleensä aika osuvia ja hauskoja.

Mä en kaipaa äitienpäivänä mitään erityiskohtelua, mutta se yhteinen brunssi tai aamiainen on ihana juttu, joka monesti muutenkin kuuluu meidän sunnuntaiaamuihin. On ihanaa istua rauhassa yhdessä pöydän ääreen, ja herkutella oikein pitkän kaavan mukaan. Otto yllätti mut tänä vuonna Maria Veitolan uudella kirjalla, ja mä olin niin otettu! Se on sellainen kirja jonka oon halunnut lukea, ja en osannut odottaa mitään lahjaa niin se oli kyllä täydellinen yllätys ihan puskista. Otto ja lapset kokkasivat runsaan aamiaisen, ja herkkujälkkäriksi vielä valmistivat valkosuklaa- rocky roadia.

Mä olen mukana tässä McVitiesin Digestivekeksi-kamppiksessa, ja mä tiesin heti mitä kekseistä teen (jos ei vaihtoehtona ollut vaan syödä niitä kilokaupalla valkohomejuuston & viikunahillon kanssa, ja ei ollut, höh). Mä halusin tehdä rocky roadia, jossa on mukana Digestive-keksejä. Tai siis toivoin, että Otto ja lapset tekevät.  Rocky road on sopivan helppo ja nopea resepti lasten kanssa yhdessä tehtäväksi, ja ennen kaikkea se on järjettömän herkullisen makuista. Rocky Road on siitä kiva, että sen voi periaatteessa tehdä mistä tahansa. Yleensä mä kuitenkin kaipaan siihen jotain rouskuvaa, ja jotain raikasta, kuten marjaa tai hedelmää sekaan. Tässä tulee meidän äitienpäivä-rocky roadin resepti:

Resepti: Valkosuklaa -Rocky Road Digestive-kekseillä & kuivatuilla mansikoilla

400g valkosuklaata

8kpl McVitie’s Digestive-keksejä

1,5dl suolapähkinöitä

1dl minivaahtokarkkeja

100g pakastekuivattua mansikkaa

Sulata suklaa mikrossa tai vesihauteessa. Murskaa keksit sopivan kokoisiksi paloiksi käsin. Sekoita valkosuklaasulan joukkoon (jätä kaikkia ainesosia pikkuisen koristelua varten) Digestive-keksimuru, pähkinät, minivaahtokarkit ja pakastekuivatut mansikat. Laita neliskanttiseen vuokaan leivinpaperi alle, ja kaada rocky road -massa sinne n. 1-1,5cm paksuiseksi levyksi. Ripottele päälle vielä loput Digestive-keksimurusta, pähkinöistä, minivaahtokarkeista ja pakastekuivatuista mansikoista. Anna jähmettyä n. 1h pakastimessa, tai pari tuntia jääkaapissa. Leikkaa neliön muotoisiksi paloiksi & tarjoile sun lempparityypeille.

McVitie’s Digestivekeksit ovat niitä aitoja ja alkuperäisiä Digestive-keksejä ja ne keksi vuonna 1892 McVitie’s & Price yrityksen työntekijä nimeltä Alezander Grant. Yli satavuotiaan keksin nimi on alun perin tullut leivinjauheesta, jonka piti muka aktivoida ruuansulatusta. Vaikka asia ei lopulta ollutkaan ihan niin, Digestive-nimi jäi pysyvästi käyttöön, samoin kuin alkuperäinen resepti, jonka mukaan keksit vielä tänäkin päivänä valmistetaan. McVitie’sin sivuilta löytyy runsaasti herkullisia ja monipuolisia reseptejä, myös niitä juustokakkuohjeita, joiden pohjiin Digestive-keksejä myös usein käytetään.

Ihanan aamiaisbrunssin jälkeen mun äitienpäivä jatkui itse asiassa samalla kaavalla kuin viime vuonnakin: suunnattiin appiukon luokse syömään mielettömän hyvää ruokaa. Sitten lähdettiin vielä Kirsikkapuistoon kuvaamaan nyt kun kirsikankukat ovat kauneimmillaan. Kuvamateriaalia saatte nähdä ensi viikolla, toivottavasti niistä tuli ihania, kun en ehtinyt vielä katsomaan. Äidilleni olen tietenkin myös soittanut onnittelut videopuhelulla tyttöjen kanssa, ja lahjan lähettänyt. Käytiin myös Oton äidin haudalla, kuten aina juhlapäivinä.. Ihana, rakkauden täyteinen äitienpäivä, enkä parempaa olisi voinut edes toivoa. Kiitos Otolle ja meidän tytöille ihanasta juhlapäivästä, ja kiitos mun rakkaalle äidille siitä, että saan näitä ihania äitienpäiviä itsekin täällä viettää. Toivottavasti teillä on ollut ihana äitienpäivä myös!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Ifolorin kanssa.

Meidän perheessä kuvalahjat ovat suosittuja lahjoja isovanhemmille, sillä ne ovat helppo tapa osoittaa rakkautta, ja niistä saa tehtyä yksilöllisiä ja merkityksellisiä. Elämän rakkaille ihmisille on ihanaa antaa merkityksellinen lahja, joka kertoo kuinka tärkeä lahjan saaja on. Mun äiti on saanut kokea mummunakin jo seitsemän äitienpäivää, ja joka vuosi me mietitään yhdessä lasten kanssa, miten tänä vuonna muistettaisiin rakasta mummua, ja mikä olisi kiva äitienpäivälahja mummolle.

Tänä vuonna mietittiin lasten kanssa lahjaideaa, ja päätettiin tehdä mummulle kuvakirja. Yhdeksi joululahjaksi ollaan annettu jo monena vuonna äidille lasten valokuvista tehty kalenteri, ja nyt haluttiin tehdä jotain vielä yksilöllisempää: oma kuvakirja meidän talvesta, arjesta Helsingissä ja lasten tärkeistä hetkistä mummun kanssa. Suunniteltiin kirjan sisältö ja kirjaan lisättävät kuvat yhdessä lasten kanssa, ja kirjoitin tekstit kirjaan heidän sanojen pohjalta. Kirjan viimeiselle sivulle lapset saivat kirjoittaa omin kätösin omistuskirjoitukset mummulle.

Nykymaailma on niin digitaalinen, että ainakin mun mielestä on aina aivan ihanaa saada käsinkosketeltavia kuvia, joita voi selata oikeasti fyysisinä esineinä. Lapsetkin rakastavat katsella paperikuvia ja kuvakirjoja, joita meille on omaankin kotiin siunaantunut jo useampi kappale. Kuopukselle tehtiin yhdeksi joululahjaksi itse kuvakirja Ifolorin kuvakirjaohjelmalla: Novan oma kirja, joka on joulusta asti ollut hänen lempikirjansa. Pienestä taaperosta on ihanaa katsoa kuvia omasta perheestä, omasta itsestä ja tutuista ihmisistä, sekä nimetä heitä.

Mun äiti on meille kaikille hurjan tärkeä ja rakas pitkästä välimatkasta huolimatta, ja vaikka hän näkee päivittäin meitä videopuheluissa, blogissa ja whatsappissa lähetetyissä kuvissa, on ihanaa antaa hänelle tällainen konkreettinen lahja, jota selaillessa hän voi muistella niitä rakkauden täyteisiä hetkiä joita ollaan yhdessä vietetty. Veikkaan että myös lapset selaavat jatkossa kirjaa aina innolla, kun lähdetään Ouluun ja käydään mun äidin luona kyläilemässä. Vaikka kuvakirja on lahja juhlahetkellä, on siitä varmasti eniten iloa äidille arjessa, ja silloin kun ikävä yllättää ihan tavallisena tiistai-iltana.

Kuvakirjan tilaaminen Ifolorin Designer-ohjelmalla oli tosi helppoa. Erilaisia kirjamalleja on lukuisia, ja kuvat on helppoa sommitella kauniisti kirjan sivuille. Me tilattiin mun äidille Premium -kuvakirja, joka on Ifolorin laadukkain uutuus -kirjamalli. Premium-kuvakirjat sidotaan aidosta valokuvapaperista, ja kannet ja sisäsivut voi valita joko matta- tai kiiltäväpintaisina. Erikoissidonnan ansiosta kirjaan saa upeita koko aukeaman kokoisia valokuvia ilman häiritsevää saumaa. Premium-kuvakirjan lisäksi saatavilla on myös Deluxe-kuvakirjoja, joita me ollaan aina ennen tilattu silloin kun Premium-mallia ei vielä ollut saatavilla. Myös niihin ollaan oltu todella tyytyväisiä. 

Deluxe- ja Premium -kuvakirjat tulee tilata Ifolorilta 24.4. mennessä ja muut tuotteet 2.5. mennessä, jotta lahjat ehtivät tämän vuoden äitienpäiväksi perille. Kuvakirjojen lisäksi Ifolorin valikoimassa on paljon muitakin upeita kuvalahjaideoita, jokaiselle äidille ja mummulle löytyy sieltä varmasti jokin sopiva äitienpäivälahja. Lahjoille voi tilata myös kauniin lahjapakkauksen, jos ei itse pääse antamaan lahjaa. Mekin joudutaan lähettämään tämä lahja äidille Ouluun, kun hän joutui lähtemään etuajassa kotiin sairastumisen vuoksi, eikä ehditty siksi antaa lahjaa nyt kun hän oli täällä käymässä. Olen kieltänyt äitiä lukemasta tätä postausta, ettei ylläri mene pilalle!

Mä rakastan antaa lahjoja, ja mietin usein tosi tarkasti mitä annan kenellekin lahjaksi. Tykkään paljon enemmän antaa lahjoja, kuin saada niitä, vaikka ei saamisessakaan mitään vikaa ole. Ifolorissa on se hyvä, että valikoima on oikeasti tosi laaja. Sieltä löytyy lahjoja sekä heille, jotka haluavat saada nopeasti aikaiseksi näyttävän lahjan, että heille, joilla on aikaa ja halua suunnitella tosi tarkkaan pienimmätkin yksityiskohdat. Lopputuloksena on aina aidosti persoonallinen lahja, joka varmasti ilahduttaa saajaa. Kannattaa käydä kurkkaamassa valikoimaa, sekä Ifolorin mahtavia ohjeartikkeleita, joista löytää vinkkejä myös lahjojen tekemiseen.

LUKIJAKILPAILU:

Millaisella Ifolor-kuvalahjalla sinä muistaisit äitiäsi äitienpäivänä? Vastaa tämän postauksen kommenttiboksiin ja osallistut 20€ Ifolor-lahjakortin arvontaan! Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Arvonta-aikaa on 23.4. klo 22.00 asti. Arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

Oletteko antaneet tai saaneet kuvalahjoja? Mitä te aiotte antaa tänä vuonna äitienpäivälahjaksi, tai mikä olisi teidän unelmien äitienpäivälahja?