Ensimmäinen päivä päiväkodissa

04.03.2019

Eilen illalla mä tirautin kyyneleet, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Jotenkin tuntui niin isolta asialta tämä taaperon päiväkodin aloitus. Vaikka ajankohta oli päätetty jo vauvavuoden aikana ja vaikka tiesin, että hän on valmis, hoitopaikka ihana ja me tarvitaan Oton kanssa rauhallista työ- ja opiskeluaikaa, mua itketti. Tuntui niin haikealta. Tuntui niin älyttömän haikealta, että nämä kaksi vuotta ja kuukausi päälle olivat nyt sitten siinä.

En edes jännittänyt tulevaa, olin edellisviikon harjoittelun pohjalta varma, että kaikki sujuu kyllä hyvin. Oli vaan niin surullinen olo siitä, että aika on mennyt niin nopeasti ja mun ”vauva” aloittaa jo päiväkodin. Toki tässä voisi syyttää myös pms-oireita vahvoista tunteista, kenties niilläkin oli hieman vaikutusta. Onneksi Otto lohdutti mua ja osasi sanoa just ne oikeat sanat.

Aamulla oltiin koko porukka reippaina ja juteltiin vain kivoja asioita päiväkodista. Mietittiin mitä kaikkea kivaa siellä voi sitten tehdä, mitähän on ruuaksi ja millä leluilla taapero aikoo leikkiä pihalla. Käytiin läpi samassa ruokapöydässä istuvien leikkikavereiden nimiä, muisteltiin mistä pienet leluautot löytyvät leikkihuoneessa ja mikä oli sen hauskan siilipelin nimi, jota hän viime viikolla pelasi useamman kerran. Käytiin läpi päiväkodin päivärytmiä ja juteltiin yhdessä siitä, milloin me tullaan hakemaan. Valittiin yhdessä perhevalokuvat, jotka taapero sai mukaan päiväkotiin katseltavaksi.

Vietiin ensin koululainen kouluun, viisivuotias omaan ryhmäänsä ja sitten tuli aika jättää taapero pihalle leikkimään oman ryhmänsä kanssa. Ensin hän sanoi, että haluaa tulla meidän kanssa kotiin. Mutta käytiin läpi samat jutut mitä kotonakin moneen kertaan, että nyt äiti ja isi menee tekemään töitä ja sitten iltapäivällä tullaan taas hakemaan ja hänellä on varmasti tosi kiva päivä. Ja tietenkin, että hän on rakas. Sitten hän kiipesi itse omahoitajansa syliin ja vilkutti meille. Sinne he jäivät juttelemaan siitä, että tänään on lauluhetki ja nyt voi mennä keinumaan.

Mä olin ihan häkeltynyt siitä, miten iisisti kaikki meni. Toki tämä oli vasta ensimmäinen päivä ja niitä itkuisiakin aamuja voi hyvin tulla sitten kun taapero tajuaa, että tämä on nyt pysyvä ratkaisu. Mutta ainakin tämä eka aamu meni hurjan hyvin ja se tuntui itsestä tosi huojentavalta. Kun on itse selvinnyt siitä ekasta aamusta niin sitten on paljon helpompi vastaanottaa myöhemmin niitä itkuisiakin aamuja, jos niitä joskus tulee. Itselle ainakin se eka aamu on se vaikein.

Mäkään en itkenyt aamulla, vaikka lähellä oli, että päiväkodin kulman takana meinasi silmät melkein vetistyä. Otto heitti onneksi tyhmää läppää ja sai mut nauramaan. En voi väittää, ettenkö olisi katsonut päivän aikana tosi monta kertaa kelloa, että milloin saa lähteä hakemaan. Mutta mullakin oli aika tuottelias ensimmäinen oikea lapsivapaa työpäivä kahteen vuoteen ja yhteen kuukauteen. Sain tehtyä monta asiaa mitä pitikin, kuten vastattua moneen sähköpostiin, puhuttua 2 työpuhelua, editoitua _yhdeksästäkymmenestä_  hiihtolomalla kuvatusta videoklipistä 12min videon, kirjoitettua tämän tekstin tähän asti, editoitua kuvia ja merkittyä kaikki seuraavan kuukauden tärkeät päivämäärät kalenteriin. Ja työpäivästä palkinnoksi mä sain ihan vapaan illan perus postauksen julkaisua ja päiväkodista hakemisen jälkeen tapahtuneita allaolevia kuulumisia lukuunottamatta.

Mentiin tänään hakemaan lapsia siinä kolmen aikoihin, ja meitä vastassa päiväkodilla oli iloinen minityyppi (+ iloinen vähän isompi minityyppi). Taapero oli syönyt tosi reippaasti, nukkunut pitkät päiväunet ja ehtinyt ottaa tanssiaskeliakin päivän aikana. Tuli niin hyvä mieli kun mentiin ja siellä hän hengaili tyytyväisenä kuuntelemassa satua toisen taaperon kanssa. Kysyttiin, että oliko hänellä kiva päivä ja hän vastasi ”jooooooooo!”. Hän kertoi meille juurta jaksain päivästään monta kertaa. Hän viihtyi kyllä illan melko tiiviisti mun kyljessä kiinni, mitä osasin olettaakin. Päivä oli varmasti hänelle tosi jännittävä, vaikka kivaa olikin ollut. Mutta niin hienosti meni kaikki, tästä on super hyvä jatkaa!

Mä laitan nyt koneen pois, soitan mun äidille ja sitten katson sarjaa. Voin kertoa, että tuntuu luksukselta tehdä tämä jo klo 21 illalla. Ihanaa uutta viikkoa kaikille!


Peilaan omaa vanhemmuuttani siihen mitä itse tunsin lapsena

26.02.2019

Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.