Seinilläkin on korvat – miten puhutaan lasten kuullen?

25.09.2017

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?


Kuusi vuotta äitinä, olenko erilainen äiti nyt kuin kuusi vuotta sitten?

11.09.2017

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.


Tyttöjen ilta paras ilta

08.09.2017

Meillä on tänään Tiaran, Zeldan ja Novan kanssa tyttöjen ilta, kun Otto lähti Turun saaristoon yhdeksi yöksi mökkeilemään ja kalastamaan kavereidensa kanssa. Me ollaan odotettu tätä iltaa jo pari viikkoa, ei siksi että Otto lähtee (heh) vaan koska tänään alkaa Vain elämää All stars -kausi! Tytöt on siitä aivan intsinä, ja on kuulkaa jo arvuuteltu että mitähän lauluja saadaan kuulla, ja laskettu öitä. Ihan parasta, että lapset tykkäävät siitä ohjelmasta niin paljon, kun sen parissa on aikuisenkin mielekästä viettää tyttöjen iltaa. Me ei olla mitään telkkarin tuijottelijoita muuten ollenkaan, mutta Vain Elämää ja Idols on pakko katsoa tänä syksynä, kun on niin mahtityyppejä niissä, ja lapset odottavat niitä kovasti.

Me aiotaan laulaa yhdessä täysillä, ihastella asuja ja tietenkin syödä popcornia. Ja meidän pienelle täystuhovauvalle maissinaksuja, joita hän heittelee joka paikkaan, liiskaa mattoon ja joille hän murisee innoissaan. Se on ihan ok, pitäähän hänelläkin olla omat tyttöjen illan herkut!

Hauskaa muutenkin viettää tyttöjen iltaa, koska vaikka se ei eroa normiperjantaista juuri mitenkään teoriassa (paitsi että Otto ei ole kotona), siinä on oma erityinen fiiliksensä kun sitä vaan kutsuu ”tyttöjen illaksi”. Ja tällaisilla pienillä erityisyyksillä voi tuoda lapsille sitä jännityksen tunnetta ja intoa ja iloa ihan tavalliseen arkeen. Melkeinpä mistä tahansa voi tehdä jännittävää ja merkityksellistä, jos haluaa. Ja mä ainakin haluan.

Vaikka totta kai me tykätään tehdä kaikkea suurta ja jännittävää ja spesiaalia myös (no kukapa ei?), haluan opettaa lapsille pienestä asti, että ollakseen merkityksellistä ei tarvitse olla aina kallista, tai suureellista. Se merkityksellisyys syntyy paljon enemmän asenteesta kuin budjetista. Tyttöjen illan budjetiksi riittää hyvin yksi pussillinen popcornia, ja repullinen rakkautta ja hyvää mieltä, jota ei voi rahassa edes mitata. Ja usein sellaiset vähän rennommalla asenteella yksinkertaisemmin järjestetyt spesiaalihetket ovatkin loppujen lopuksi niitä kaikkein mukavimpia, niin aikuisille kuin lapsillekin.

*Tyttöjen vaatteet ovat Mini Rodinin uuden Darling Britain -malliston eilen ilmestyneestä 2. dropista, ja saatu Lilla Companysta. Mäykyt veivät mun sydämen jo pressissä kesäloman lopussa, niitä on todella odotettu kun ne on niin huikeita. 2. Dropin tuotteet on nyt saatavilla Lillasta, ja siellä on sunnuntaihin asti ilmaiset postarit myös! Tässä dropissa ilmestyivät myös topat ja muut talven ihanuudet <3

Meidän tyttöjen iltaan kuuluu telkkarin ja popcornin lisäksi yhdessä lattialla löhöilyä, tanssimista ja pomppimista, nauramista höpsöille jutuille, ja iltapalalla kaakaota. Mä odotan jo että milloin meidän kuopus oppii sheikkaamaan pientä vaippapyllyä musiikin tahtiin, siis onko mitään söpömpää kuin tanssivat vauvat! Tytöt saavat nukkua yön siskon pedissä lattialla, ja aamulla me voidaan mennä sitten sinne Novan kanssa hengailemaan ja lukemaan satuja, se vasta parasta onkin.

Rentouttavaa ja mahtavaa viikonloppua ihan kaikille, ja terveisiä meidän kikattavalta tyttöjengiltä <3


Salainen kikatushetki

30.08.2017

Tänä kesänä olen huomannut että meidän isommat tytöt alkavat oikeasti olla aika isoja, heillä on hurjasti fiksuja ajatuksia, hyviä läppiä ja paljon kysymyksiä. Tänä kesänä ollaan myös lanseerattu ihan uusi juttu ihan lasten itsensä toimesta, sellainen, josta mä vähän salaa olin haaveillutkin silloin kun tytöt olivat vielä pieniä.

Se tapahtui ihan sattumalta yhtenä iltana, kun olin kolmestaan tyttöjen kanssa kotona Oton ollessa jossain reissussa. Me päädyttiin istuskelemaan tyttöjen nukkumahuoneen lattialle tyynyjen päälle, puhelimesta pauhasi Marcus & Martinus, ja yhtäkkiä alettiin jakamaan salaisuuksia. Kysyin muutaman ”oikean” kysymyksen ihan vahingossa, ja yhtäkkiä sitä asiaa rupesi vaan pulppuamaan hulluna, söpöjen kikatusten säestämänä. Puhuttiin ihastumisesta, rakkaudesta ja salaisuuksista. Supatettiin ja kiherrettiin. Kyllä, 4- ja melkein 6-vuotiaiden kanssa. Nuorena se on aloitettava.

Jaoin tyttöjen kanssa muistoja omasta lapsuudestani. Kuinka eskarissa olin valtavan ihastunut yhteen toiseen eskarilaiseen (yhdessä kahden kaverini kanssa), jonka laatikkoon vietiin sydämen muotoisia lappuja joissa luki jotain ”oot söpö t. salainen ihailija”. Tytöt nauraa kihersivät, ”äitiiiii eihän noin voi tehdä!”. Ja samalla he kertoivat omista jutuistaan, ja mä kyselin lisää.

Tämä on jotain sellaista mistä mä unelmoin, kun sain kuulla että musta tulee äiti. Että meidän lapset haluavat ihan itse jakaa ne tärkeimmät ja salaisimmat asiat mulle ja jutella mun kanssa. He luottavat muhun ja avautuvat mulle, ja tietävät että mulle voi kertoa ihan mitä tahansa, ja mikä tärkeintä: haluavat kertoa mulle omia asioitaan. Mä tiedän että he ovat vielä pieniä, ja tässä iässä äiti vielä onkin useimmilla se luottotyyppi jonka kanssa voi puhua kaikesta, niinkuin kuuluukin. Mutta kovasti toivon, että meillä säilyy tämä keskusteluyhteys läpi elämän, myös teini-iässä. Toivon että he kokevat aina, että mulle voi tulla juttelemaan, mä en hermostu enkä naura, enkä tuomitse.

Mulla on ollut oman äidin kanssa aina sellaiset välit, että olen voinut kertoa ihan mitä tahansa pelkäämättä että hän tuomitsee. Silloin kun olin teini, mun äiti oli yksi niitä harvoja joille mun kaveritkin uskalsivat puhua totta kaikesta. Mä toivon että voin itse olla samanlainen vanhempi läpi mun lasten elämän. Että kenenkään ei koskaan tarvitse pelätä mua, ja mun kanssa on mukavaa jutella, ja mä olen luottamuksen arvoinen. Olisi kauheaa jos oma lapsi sanoisi että ei voi puhua oman äidin kanssa jostain oikeasti tärkeästä asiasta.

Vaikka 4- ja 5-vuotiaat on pieniä, heillä on jo paljon omia ajatuksia, mielipiteitä ja kokemuksia joista heillä on tarve puhua, niin kavereiden kuin luotettavan aikuisenkin kanssa. Mä haluan aina olla sellainen vanhempi, jolla on aikaa kuunnella mitä lapsilla on sanottavaa, ja oikeasti keskittyä siihen mitä he kertovat. Jos mä olen meidän lasten mielestä sen arvoinen että he kertovat mulle suurimmat salaisuudet, niin todellakin mun täytyy silloin käyttäytyä sen mukaan. Eikä se ole pahitteeksi, että kertoo joskus omiakin harmittomia salaisuuksiaan lapsille, sillä he ovat aika hyviä pitämään salaisuuksia. Heille tulee hyvä mieli kun he tietävät että äitikin lähetti rakkauskirjeitä eskarissa, ja äiti vielä kertoo siitä luottamuksella.

Siitä meidän salaisesta kikatushetkestä tulikin tyttöjen mielestä niin kiva juttu, että nyt he haluavat viettää sellaisia melkein joka ilta. Olen myös huomannut että aina heillä ei ole edes mielen päällä mitään kovin suurta. Se ajatus siitä äidin huomiosta ja yhteisestä hetkestä lattialla kikatellen on vaan niin houkutteleva, että he vaan siksi kysyvät että ”jutellaanko äiti taas ja kuunnellaan musiikkia ja laitetaan ovi kiinni?”. Ja jutellaanhan me. Tai sitten ollaan ihan hiljaa, kunnellaan musiikkia, ja välillä vaan kikatellaan.

Niin tai näin, meidän tytöt on ihan parhaita, ja mä toivon että saan viettää näitä hetkiä hamaan tulevaisuuteen asti heidän kanssaan <3

Vietetäänkö teillä salaisia kikatushetkiä?