Itseäni etsimässä

16.03.2017

Vauva on nyt reilut viisi viikkoa vanha, ja musta tuntuu että alan viimeinkin löytää itseni raskauden, synnytyksen ja vauvakuplan jäljiltä. Olo alkaa tuntua omalta: kun katson peiliin näen itseni, ja kun kävelen ulkona mulla on hyvä olo. Tästä raskaudesta palautuminen on ollut siinä mielessä hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta, että siinä kesti hetkinen pidempään että olo alkoi olla oikeasti hyvä.

Toki siis mulla ei mitään kipuja ollut eikä synnytyksessä tullut mitään haavoja tai vaivoja mulle. Loppuraskauden levon takia pääsin kuitenkin fyysisesti aika huonoon kuntoon ja tuntuu myös että nivelillä oli tekemistä synnytyksestä toipumisessa. Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen mulla oli liitoskipuja ja oikein tunsin miten kaikki lantioluut oli aivan väärässä paikassa. Mun tasapaino oli jotenkin ihan hakusessa kun kropan painopiste muuttui täysin yhdessä yössä.

Eihän nuo sillä tavalla mitään isoja vaivoja ollut enkä joutunut mitään särkylääkettä niihin syömään, mutta siinä vaan kesti hetki että kroppa alkoi taas tuntua siltä niinkuin muistan sen joskus tuntuneen, silloin ennen kaikkia raskausvaivoja ja synnytystä. Viisi viikkoa on lyhyt aika ja synnytyksestä ja raskaudesta kokonaan toipuminen kestää tietysti kuukausia, mutta nyt alkaa olla jo hyvä olla, eikä ole mitään tuntemuksia enää siitä että on ollut raskaana tai synnyttänyt. Ulkona jaksaa kävellä kunnolla ja reipasta vauhtia, eikä se tunnu enää rankalta tai tule mitään liitoskipujakaan.

Tosi hyvä fiilis kyllä tämä, en malta odottaa että pääsen oikein kunnolla liikkumaan sitten kun jälkitarkastus on tehty ja joku on todennut että mun kroppa on liikuntaan valmis. Siihen asti käyn mieluusti vaunulenkeillä ja nautin yhä enemmän ja enemmän lämmittävästä kevätauringosta täysillä.

Vaikka mulla ei vieläkään ole synnyttäjäksi kovin paljoa ikää, niin kyllä ne vuodet huomasi tällä kertaa. Tai siis että on hitaampaa nyt 25-vuotiaana kuin mitä se oli 20- tai 21-vuotiaana. Enhän mä tietenkään voi varmuudella tietää että johtuuko se iästä vai mistä mutta näin luulisin, tai se tuntuu loogiselta.

Mutta kuka sieltä raskauden ja synnytyksen alta on sitten paljastunut? Minä. Muutamaa arpea rikkaampana, uusilla muodoilla varustettuna ja omaan silmääni ainakin ihan minuna itsenäni. Vaikka jokaisen raskauden myötä olen muuttunut enemmän tai vähemmän, mä tykkään niistä muutoksista. Tiedän myös että arpia lukuunottamatta nämä muutokset eivät välttämättä ole pysyviä, mutta nautin niistä niin kauan kuin niitä kestää. Rakastan sitä kuinka raskauden ja synnytyksen jälkeen tunnen oloni naiselliseksi.

Loppuraskaudessa olo oli niin ryytynyt että ei paljoa kiinnostanut vaatteet tai meikit tai hiustenlaitto. Nyt olen nauttinut ihan mielettömän paljon shoppailusta, meikkaamisesta ja hiustenlaitosta. Musta on ihanaa aamulla kuunnella musiikkia ja meikkailla kun vauva nukkuu, ja vauva viihtyy hyvin sitterissä sillä aikaa kun käyn suihkussa. Hän juttelee värikkäille pyyhkeille ja välillä mä laulelen hänelle. Kerrankin joku tykkää kun laulan suihkussa, hah!

Moi, olen Iina ja olen kolmen lapsen äiti. Tykkään tanssittavasta musiikista, pinkistä, suklaasta maitotäytteellä ja erityisen paljon tykkään mun kolmesta tytöstä ja miehestä (hah, tiedättekö sen sarjan kolme miestä ja tyttö, mulla onkin kolme tyttöä ja mies!). En tiedä vielä ihan täysin kuka olen tämän kolmannen raskauden jälkeen, mutta tiedän tärkeimmät, ja tiedän että tykkään itsestäni ja mun perheestä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3


Vauvan kanssa kahdestaan

15.03.2017

Tänään mä matkustin ekaa kertaa vauvan kanssa metrolla kun mulla oli työtapaaminen keskustassa, johon otin hänet tietysti mukaan. Vitsit mua jännitti sekin etukäteen. Jotenkin kun tyttöjen vauva-ajoista on niin pitkä aika (ja nykyään on auto eikä ole ollut mitään ”pakkoa” selvitä vaikkapa julkisilla mihinkään), niin kaikki tällaisetkin jutut mua jänskättää aivan kuin olisi esikoisvauva kyseessä. No, metromatkat meni tosi hyvin muuten mutta metro jumahti paikoilleen kolme kertaa paluumatkalla kun edessä oli joku toinen hajonnut metro, ja ruuhka-aikaan metro oli aivan ääriään myöten täynnä ihmisiä ja meininki aika hikinen.

Oltiin siellä kuin sillit purkissa ja normaalisti alle 20min matka venyi yli puolen tunnin mittaiseksi. Toisiksi viimeisellä pysäkillä ennen kuin jäätiin, vauvalle tuli ilmeisesti jo liian hiki vaikka hänen talvikamppeitaan olinkin availlut matkan aikana, ja hän hermostui aivan totaalisesti. Meidän vauvahan ei syö tuttia vaikka kaikkemme ollaan yritetty joten mulla ei ollut mitään keinoa saada häntä tyytyväiseksi, ellen olisi alkanut riisumaan kaikkia vaatteita juuri kun oltiin jäämässä, tai vaihtoehtoisesti alkanut imettämään häntä täpötäydessä ruuhkametrossa seisallaan (juuri kun oltiin jäämässä).

Tunsin kuinka katseet porautui meihin kun vauvaparka huusi minkä ikinä jaksoi ja yritin siinä itsekin hikisenä häntä heijata sylissä. Sitten kun päästiin ulos ja laskin vauvan takaisin vaunuihin ja lähdin liikkeelle, hän rauhoittui heti ja oli ihan rauhallinen ja tyytyväinen kotiin asti ja kotonakin.

Mutta voin kertoa että tuntui pitkältä ne viimeiset viisi äänekästä minuuttia metrossa, hah! Siinä kotia kohti kävellessäni hengittelin ja mietin että apua en kyllä enää ikinä lähde mihinkään yksin, mutta nyt jo naurattaa. Hyvinhän me selvittiin. Vauvat nyt joskus hermostuu, ei se maailmaa kaada keneltäkään.

Pitäisi osata olla armollisempi itselleen, eikä myöskään jännittää sitä jos vauvasta lähtee ääntä. Luulisi että näin kolmannella kerralla osaa jo mutta ei näköjään. Ensi kerralla muistan sen, tai ainakin yritän parhaani, vaikka kuinka tulisi hiki ja tuntuisi että kaikki tuijottaa, kun tuskin kovin moni oikeasti edes tuijottaa, se vaan tuntuu siltä. Ei se ole niin vakavaa.

Muuten meillä on ollut tosi kivat pari päivää. Eilen kävin vauvan kanssa kahden tunnin vaunulenkillä ja iltapäivällä haettiin tytöt päiväkodista ja tehtiin kotona pizzaa. Tänään mun ihana ystävä tuli meille jo heti aamusta ja toi mielettömät herkkuaamupalat mukanaan (joita instassa vilautin), ja hengailtiin ja höpöteltiin monta tuntia. Iltapäivällä kävin tosiaan vauvan kanssa siellä tapaamisessa ja samalla vähän shoppailemassa ja löysin huipun uuden ananaskuvioisen vaunuverhon ja tytöille aurinkolasit.

Vauva on alkanut nyt jokeltamaan ihan kunnolla, ensin mun askartelemalle mobilelle, ja nyt pikkuhiljaa jo mulle ja Otollekin. Tänään illalla hänellä oli kunnon jokeltelumaratoni ennen kun hän alkoi yöunille. Kuinka ihania ne pienet kujerrukset ja höpötykset leveillä hymyillä ja villillä käsien huitomisella höystettynä ovatkaan!

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3


Paloja arkiviikon varrelta

10.03.2017

Moikka tyypit! Meidän toka arkiviikko on pulkassa, ja tällä viikolla olenkin päässyt tositoimiin kolmen lapsen kanssa, kun keskimmäiselle iski pieni flunssa alkuviikosta ja tytöt olivat mun ja vauvan kanssa koko viikon kotona. Eli olen ollut päivät täällä kaikkien kolmen kanssa yksin ja sompaillut läpi niin työhommista kuin lastenhoidostakin sillä aikaa kun Otto on ollut töissä.

Muutama deadline on puskenut päälle tällä viikolla mutta olen saanut kaiken tehtyä ajoissa ja jopa ihan hyvin vielä. Ollaan onneksi muut säästytty flunssalta ja Zeldallakin se meni ohi parin päivän räkäisyydellä ja pienellä lämmöllä ja loppuviikosta on ollut jo hyvä vointi niin ollaan nähty kavereitakin.

Meillä on sujunut tosi kivasti ja ehkä jonkinlaista rytmiäkin on alkanut löytymään. Vauva on nukkunut aina pidemmät päiväunet vaunuissa ulkona, ja muutenkin olen saanut päivällä yllättävän paljon aikaiseksi. Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa kaikkien kolmen kanssa ilman Ottoa liikkeelle ja suunnattiin leikkipuistoon. Lähtö meni tosi nätisti, isommat tytöt pukivat itse ja mä puin vauvan. Ei mitään ongelmia. Parin tunnin reissu meni hyvin, vauva nukkui kokoajan ja mä sain haettua ärrältä kahviakin puistoreissulle.

Puistoilun jälkeen vauva jatkoi unosiaan vielä kotipihalla tunnin verran ja heräili juuri sopivasti kun Otto tuli töistä kotiin niin Ottokin sai heti moikata vauvaa jota oli ollut kova ikävä työpäivän ajan. Mullakin oli kyllä jo kova ikävä vauvaa, kyllä siinä kolmen tunnin päikkäreiden aikana ehtii jo tulla sellainen olo että voi kun se heräisi jo niin saisi ottaa syliin, hah!

Meillä oli myös neuvola tällä viikolla ja vauva todellakin kasvaa aivan hurjaa vauhtia, pituuttakin oli tullut kuukaudessa 7,5cm lisää ja painoakin 1,1 kiloa! Ei siis mikään ihme että tyyppi tuntuu tosi jäntevältä ja katselin juuri pari päivää ennen neuvolaa hänen nukkuessa mun sylissä että jalat tulee jo ihan eri kohtaan kuin ekoina viikkoina. Mahtava vauhti kyllä neidillä, ei ole tainneet meidän vanhemmat tytöt kasvaa näin nopsaan vaikka hekin ovat kyllä aina kasvaneet ihan ok vauhtia. Tuntuu uskomattomalta että mun maidolla kasvaa näin hienosti.

 Mulla on tosi hyvä fiilis tästä viikosta ja kaikesta muutenkin. Ulkonakin on selvästi jo lämpimämpää, auringon lämmön voi tuntea kasvoilla kun siemailee kahvia puistoreissulla. Ja ensi viikolle on luvattu jopa kymmentä lämpöastetta, aivan ihanaa! En malta odottaa kevättä ja lämpöä ja sitä että voi oikeasti laittaa tennarit sinne puistoonkin eikä vaan kauppareissulle. Meillä ei ole viikonlopulle sen ihmeempiä suunnitelmia, varmaankin otetaan ihan rennosti vaan ja ulkoillaan paljon. Se kuulostaa ainakin mun korvaan ihanalta.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3


Naistenpäivän ajatuksia

08.03.2017

Ihanaa Naistenpäivää teille mun ihanat lukijat! Mun on jotenkin hirveän vaikea aloittaa tätä postausta jotenkin järkevästi, kun mulla on niin paljon sanottavaa. On niin monta tärkeää asiaa, tärkeää näkökulmaa jotka kaikki liittyvät naisiin ja tyttöihin, naiseuteen ja tyttöyteen, tasa-arvoon ja äitiyteen. Kaikki pitäisi kerralla saada sanotuksi mutta keskittymiskyky menee täysin siihen kun hihittelen tässä Otolle ja vauvalle.

Otto tuossa hengailee vauvan kanssa ja juttelee vauvalle ”Niin, kuules huomenna mennään neuvolaan ja selviää taas paljonko oot bulkannut. Joooo, susta on tullut kunnon möhkö!” Ja vauva ölisee vastaukseksi ja välillä ähisee. ”Se on kuule käsi mitä sä syöt, ei oo tissi. Oot nyt kuukauden yrittänyt syödä sitä kättä ja vieläkään et oo tajunnut että sieltä ei tule maitoa. Ai nyt suutuit peitolle”. En kestä kun nuo kaksi on niin söpöjä, vauva on aivan isin tyttö, tai sitten Otto on aivan vauvan isi. Molemmat ovat tainneet kietoa toisensa ihan pikkusormen ympärille.

Nyt täytyy kuitenkin yrittää keskittyä vaikka ajatukset harhailevatkin, koska mä haluan kirjoittaa tämän tekstin.

Moni teistä ehkä muistaa meidän Naistenpäivän kukkaperinteen, jossa jokainen perheen nainen saa valita itselleen Naistenpäivänä mieleisensä kukan? Tänäänkin kävimme kukkaostoksilla esikoisen ja vauvan kanssa, sillä aikaa kun keskimmäinen oli flunssatoipilaana kotona etätöitä tekevän isänsä kanssa. Molemmilla isommilla tytöillä oli tarkat toiveet oman kukkansa suhteen, toinen halusi pinkin ison ruusun ja toinen halusi mitä tahansa missä on glitteriä.

Valitsin tänä vuonna vielä vauvan puolesta, ensi vuonna hän taaperoikäisenä tarratkoon kiinni juuri siihen kukkaan mikä miellyttää. Tämä kukkaperinne on meille vain kiva perinne, ei mikään ”Miehen on pakko ostaa Naistenpäivänä kukkia tai se on ajattelematon kusipää” -juttu. Musta on vaan kiva tuoda kauniita asioita piristämään arkea, ja kukat Naistenpäivänä on siihen sopiva pieni piristys.

Toisaalta ne myös omalta osaltaan symboloivat ehkä mulle valinnanvapautta kovin yksinkertaisella tavalla. Tytöt saavat itse valita mieleisensä kukat Naistenpäivänä, niinkuin he saavat itse valita miten oman elämänsä elävät ja millaisia ihmisiä ovat. Joskus teininä heistä tämä perinne voi olla ihan tylsä ja sitten he voivat vapaasti toki valita olla valitsematta yhtäkään kukkaa, mutta siihen asti nautin siitä kivasta pienestä hetkestä kun saa ihastella kauniita kukkia yhdessä heidän kanssa, ja valita sieltä jotkut kivat omaa kotia koristamaan.

Mä toivon että voin äitinä olla mun tytöille esimerkki vahvasta naisesta, joka ei hyväksy yhtään vähempää kuin tasa-arvon ja samat oikeudet kaikille, ja joka on valmis omalta osaltaan tekemään töitä sen eteen että nämä arvot myös toteutuvat. Toivon myös että meidän tytöt ja heidän sukupolvensa jatkavat tärkeää työtä sen eteen että vielä jonain päivänä ihan kaikilla maailman naisilla voisi olla yhtä leppoisa Naistenpäivä kuin meillä täällä Suomessa.

Kysyin tänään tytöiltä, että mikä on parasta siinä että on nainen. Vastaukseksi sain: se että voi synnyttää vauvoja mahasta. Ja täytyy kyllä olla samaa mieltä. Se on aika hemmetin hieno asia, ja meidän naisten yksinoikeus. En tähän päivään mennessä ole koskaan kuullut että he olisivat sanoneet että eivät voi tehdä tai olla jotain koska he ovat tyttöjä, ja siitä olen ylpeä. Toivon että he oppivat jo pienestä asti että heistä voi tulla ihan mitä tahansa, juuri sitä mitä he itse haluavat olla.

Äitinä ja vaimona mä näytän jatkuvasti kolmelle tyttärelleni mallia naiseudesta. Se on todella iso vastuu, ja toivon että osaan hoitaa tehtäväni mahdollisimman hyvin. Toivon että kun he katsovat mua, he näkevät tyypin joka uskaltaa olla oma itsensä eikä anna toisten kävellä itsensä tai kenenkään muunkaan yli.

Vaikka meillä Suomessa asiat on jo aika hyvin, riittää täälläkin vielä tehtävää tasa-arvon toteutumisen puolesta. Yksi tärkeä kysymys ovat perhevapaat ja niiden uudistaminen, joka on viime aikoina ollut tapetilla. Tästä aiheesta aion kirjoittaa oman tekstin sillä se on meillekin tällä hetkellä erittäin ajankohtainen.

Jos Suomessakin riittää vielä naisten oikeuksien parantamisessa tekemistä, niin todellakin riittää myös maailmalla. En nyt lähde rönsyilemään enää enempää tähän aiheeseen, koska muuten tästä tekstistä tulisi 700 sanan sijaan 1700 sanan mittainen. Mutta sen verran sanon että jokainen päivä on hyvä ja tarpeellinen päivä kiinnittää huomiota näihin asioihin, niin meillä kuin maailmallakin.

Ihanaa Naistenpäivää vielä kerran kaikille, ja kiitos kaikille ihanille naisille jotka tsemppaatte, piristätte, kannustatte ja autatte sieltä ruutujen takaa vuodesta toiseen <3