Eilisen nostalgiapostauksen vuoksi yksi ajatus on nostanut hyvin vahvasti päätään: Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että tulin äidiksi juuri silloin kun tulin, eli 20-vuotiaana. Koska:

1. Olin niin nuori, että en ollut ehtinyt rakentaa itselleni mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämää ilman lapsia. En ollut ehtinyt tottua siihen, että matkustellaan, luodaan täysillä uraa, harrastetaan monta kertaa viikossa omia harrastuksia etc. Olin kuin tyhjä kirja, jonka oli helppo lähteä vauva-arkeen, koska se ei vienyt multa pois mitään. Teinivuosien bilesekoiluja en laske mahtavaksi ja tyydyttäväksi aikuiselämäksi – niistä oli enemmän kuin helppoa luopua kun sai paljon parempaa tilalle. En joutunut luopumaan mistään, vaan aloin rakentaa omaa mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämääni vauva-arjen rinnalle ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Toimii!

2. En osannut pelätä mitään, vaan ajattelin, että kaikki kyllä varmasti järjestyy. Nuoruuden peloton asenne oli valtava etu äidiksi tullessa.

3. Elintaso ei laskenut edes hetkellisesti vauvan myötä, koska se ei koskaan ollut korkea ollutkaan. Päin vastoin – säännöllinen minimi-äitiysraha oli suurin tulo, jota olin koskaan saanut. Pärjäsin sillä siis ihan riittävän hyvin. Vauvan myötä aloimme nuorena perheenä vasta pyrkimään eteenpäin ja nostamaan meidän elintasoa. Vauva ja vanhemmuus kannustivat tähtäämään korkealle, koska halusimme tarjota lapsille parasta.

4. Ei oltu ehditty luoda parisuhteen sääntöjä ja rutiineja kunnolla ennen vauvan tuloa. Ei siis oltu ehditty kangistua mihinkään tiettyihin kaavoihin – eikä vauva muuttanut meidän parisuhdetta juuri mitenkään. Lähes suhteen alusta asti rakennettiin yhteistä elämää vanhemmuuden ympärille ja valmistauduttiin siihen, että vauva on osa sitä. Tuoreessa suhteessa oli helppo löytää parisuhteelle aikaa myös vauva-arjen keskellä, koska meillä oli kunnon honeymoon-vaihe vielä meneillään. Ja kun huomasi, että sitä aikaa järjestyy kyllä jos haluaa, siitä on tullut pidettyä kiinni tähän päivään asti, eikä se honeymoon-vaihe ole oikein koskaan päättynytkään. Se on jatkunut yhden, kahden ja kolmen vanhempina, kaikkien vuosien ajan.

5. Mediassa ei vielä ollut nykyisen kaltaista negatiivista stigmaa vanhemmuuden ympärillä. Kaikki omat käsitykseni vanhemmuuteen liittyen tulivat esim. sukulaisilta, jotka myös olivat tulleet nuorena vanhemmiksi. Lähes poikkeuksetta vanhemmuus oli kaikilla sujahtanut vaan osaksi elämää, eikä siitä tehty mitään valtavaa ”juttua”, tai en ainakaan nuorena osannut sellaista huomata. En siis ehkä osannut kiinnittää myöskään huomiota mihinkään negatiivisiin juttuihin tai etukäteen ajatella, että vauvan kanssa ei varmasti saa nukkua (tämän koin kyllä myöhemmin itse yhden vauvan kanssa), kaikki on tosi rankkaa, vauva muuttaa koko elämän, vauva pilaa parisuhteen tms. Olin avoimin mielin ja koin vanhemmuuden luontevaksi osaksi elämää.

6. Oma lapsuus on edelleen suhteellisen tuoreessa muistissa. On helppoa samaistua lasten tunteisiin ja ymmärtää niitä, kuin muistaa ne omalta kohdalta. Pystyn helposti olemaan empaattinen, kun lapsi ei vaikka millään jaksaisi siivota omaa huonetta, koska muistan hyvin sen, miten ärsyttävää se oli omasta mielestä vaikka 8-vuotiaana. Muistan myös helposti omia lapsuuden lempileikkejä ja niitä juttuja, mitä oli kiva tehdä vanhemman kanssa. On tosi helppoa keksiä miten voisi ilahduttaa omia lapsia esim. yhteisellä tekemisellä, kun muistaa mistä kaikesta itse nautti ja mikä kiinnosti. Ja pystyn suhtautumaan ymmärtävästi myös sellaisiin juttuihin kuten ”mutku kaikki muutkin” -perustelu.

7. Kun esikoisemme täyttää 18, olen juuri täyttänyt 38. Meillä on koko yhteinen elämä edessä ja olen nuori ja energinen! Voin vaan kuvitella mitä kaikkia seikkailuja me tullaan yhdessä kokemaan sittenkin kun meidän lapset ovat aikuisia.

8. Puhumattakaan siitä, miten paljon meillä on Oton kanssa sitten edessä parisuhdeaikaa, kun meidän lapset on isoja. Vuosikymmeniä!

9. Jos olen joskus niin onnekas, että minusta tulee mummu, olen silloin varmasti vielä melko nuori. Jos lapseni tulisivat vanhemmiksi joskus, niin vaikka he olisivat itse esim. 30-vuotiaita, olisin minäkin vasta 50+. Jaksaisin siis hyvin leikkiä lastenlasten kanssa ja minulla olisi luultavasti edessä vielä paljon hyviä mummuvuosia, joiden aikana voisin olla tuki ja turva lapsille ja lapsenlapsille. Olen myös niin nuori, että en ole mitenkään voinut välttyä siltä keskustelulta, että ei koskaan ole ok painostaa omia lapsia tai olettaa tai edes vitsailla, että he tulevat tekemään minusta mummun. Heillä ei ole minkäänlaista velvollisuutta siihen, vaikka kuinka toivoisin lapsenlapsia.

10. Olin teini vielä kymmenen vuotta sitten. Ei siitä niin kauan ole. Kun lapseni lähestyvät pikkuhiljaa teini-ikää, pystyn suhtautumaan siihen toivottavasti lempeän armollisesti ja ymmärtävästi. Voin peilata omaa vanhemmuuttani siihen, mitä itse toivoin teininä vanhemmalta, millaisia rajoja olisin kaivannut ja mitkä asiat saivat mut kunnioittamaan äitiä teini-iän myrskyistä huolimatta, koska muistan sen kaiken hyvin. Muistan myös, että paljon tuli sählättyä – ja siitä huolimatta everything turned out well. Toivottavasti pystyn siis suhtautumaan myös positiivisemmmin ja luottavaisemmin kaikkeen. Että vaikka teinin vanhempana olisin huolissaan, luultavasti kaikki tulisi kuitenkin menemään hyvin.

11. En ole ihan pihalla somesta tai nuorison kielestä tai trendeistä, vaikka en niitä trendejä tai sanoja välttämättä itse käytäkään aktiivisesti. Tietty olen varmasti monen 13-vuotiaan mielestä jo ihan vanha (ja yksi mun serkku sanoi mulle kerran ok boomer, vaikka olin silloin 28 enkä edes sanonut tai tehnyt mitään, mikä olisi oikeuttanut tämän heiton!). Mutta kuitenkin olen ainakin jonkun verran pysynyt kelkassa, kaikki nuorison sanat eivät ole mulle ihan hepreaa ja törmään useimpiin viraali-ilmiöihin melko nopeasti niiden synnyttyä. En todellakaan aio yrittää olla mikään cool mom, mutta aion ainakin yrittää pysyä kärryillä nuorten menosta, jotta voin itse suhtautua ymmärtävämmin ja olla messissä, enkä tulla jätetyksi kokonaan ulkopuolelle, ”koska en kuitenkaan ymmärrä.”

Teini-ikä on toki sellainen juttu, joka meidän lapsilla on vasta edessä ja tämä on toistaiseksi vain arvailua pilke silmäkulmassa. Voihan se olla, että viiden vuoden päästä olen ihan pudonnut kelkasta ja oma nuoruuskin tuntuu jo kovin kaukaiselta, hah! Mutta ainakin yhdeksän ekaa kohtaa pitää paikkansa. Koen, että nuorena äidiksi tuleminen on parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut. Se auttoi asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, luomaan tavoitteita ja keskittymään siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Se on auttanut mua tutustumaan ja luottamaan itseeni ja luomaan kestävän parisuhteen. Montaa asiaa elämässä saan kiittää äitiydestä. Joten kiitos, että saan olla äiti ja kiitos kun sain tulla äidiksi itselleni juuri oikeaan aikaan.

DISCLAIMER: Huom! Nämä ovat omia subjektiivisia kokemuksiani omasta elämästäni, enkä tässä ota kantaa kenenkään muun elämän valintoihin tai vanhemmuuteen tai ikään, jolloin tulee tai on tullut vanhemmaksi. Varmasti joka iässä vanhemmaksi tulemisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, enkä usko, että mikään ikä on toista parempi. Jokainen kokee vanhemmaksi tulemisen täysin omalla tavallaan ja jollekin toiselle nuorena äidiksi tulo voi olla vaikka hirveintä ikinä. Ja moni minua vaikka 20 vuotta vanhempi äiti on varmasti perillä nuorisokulttuurista tai muistaa hyvin oman lapsuutensa, vaikka omalla kohdallani koen, että nuorella iälläni on ollut siihen vaikutusta. Nuorena vanhemmaksi tulemisen negatiivisista puolista kuitenkin on jo paljon puhetta mediassa (enkä kiellä etteivätkö nekin olisi totta joidenkin elämässä), joten varmasti myös yksi positiivinen listaus mahtuu joukkoon. 

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?

Kirppislöydöillä jatketaan, löysin nimittäin kesän aikana SPR:n Kontista mielettömän aarteen: Nuoren äidin kirjan vuodelta 1947, joka on Armas Ruotsalaisen kirjoittama ja Werner Söderström osakeyhtiön kustantama. Minun löytämäni versio on kirjan 8. painos. Ja siis kirjahan ei ole aarre siksi, että siitä löytyisi täydelliset vinkit 2020-luvun mamitsuikkeleille kuten minä, vaan siksi, että monet asiat ovat niin absurdeja, että niitä on vaikea edes käsittää. Halusinkin listata tähän postaukseen kirjan oppeja.

Äidit vuonna 1947 ovat lähteneet äitiyteen aivan erilaisista lähtökohdista kuin me. Neuvolatoiminnan perusteet luotiin Arvo Ylpön toimesta 1920-luvulla ja vuonna 1944 Suomessa annettiin laki, jonka mukaan joka kuntaan oli vuoteen 1949 mennessä perustettava äitiys- ja lastenneuvola. Laki äitiysavustuksesta oli annettu kymmenen vuotta ennen kirjan ilmestymistä, vuonna 1937, mutta vasta n. 2/3 äideistä sai sen silloin. Vasta vuonna 1949 äitiysavustus tuli kaikkien äitien saataville. Lähteet (Kela & Wikipedia).

”Vuonna 1938 äitiysavustuksen sai noin kaksi kolmasosaa synnyttäjistä. Silloin äitiysavustuksen arvo oli 450 markkaa kutakin syntyvää lasta kohden. Summa vastasi runsasta kolmannesta teollisuustyöntekijän kuukauden keskipalkasta. Avustus myönnettiin raha- tai luontaisavustuksena tai osittain kummassakin muodossa.” (Kela.fi)

Listasin omasta mielestäni mielenkiintoisimpia neuvoja, joita 73 vuotta sitten annettiin äideille koskien raskautta, synnytystä, lapsivuodeaikaa, imetystä ja vauvan ensimmäistä vuotta. Neuvot ovat suoria lainauksia kirjasta. Osa niistä on yllättävän samankaltaisia kuin nykypäivänä – osa taas tuntuu ihan käsittämättömiltä.

Nuoren äidin neuvot vuonna 1947

Raskausaika:

– ”Raskaan naisen elintavat olkoot ylimalkaan mahdollisimman samanlaiset, kuin ne ovat olleet aikaisemmin, jos ne nimittäin ovat olleet terveydenhoidollisten vaatimusten mukaiset.”

– ”Raskauden alkukuukausina tosin niinä päivinä, jolloin kuukautisten pitäisi ilmestyä, jossakin määrin on tarpeen ruumiillinen lepo. Näinä aikoina näet emä on tavallista herkemmässä tilassa, ja silloin voi helposti syntyä keskenmeno ruumiillisten ponnistusten vaikutuksesta. Mutta mitään syytä ei ole heittäytyä laiskaksi, säästää muka voimiansa ja mennä heti vuoteeseen vähäpätöisten vaivojen vaikutuksesta.”

– ”Kaikkinainen raskas työskentely, raskaiden esineiden nosteleminen ja kantaminen, rasittava suursiivous jms. muut toimet eivät sitä vastoin tietenkään ole soveliaita puuhia raskauden tilassa olevalle.”

– ”Erikoisen tärkeä on kohtuullinen jokapäiväinen kävely ulkona. Se on hyödyllistäkin varsinkin raskauden ajan loppukuukausina, kun vaikeutunut liikkuminen helposti pyrkii synnyttämään ummellaoloa.”

– ”Raskauden aikana on säännöllisesti joka neljäs viikko tutkitutettava virtsa. Vain siten voidaan ajoissa havaita häiriöt munuaisten toiminnassa. Munuaistaudin oireina: turvotusta jaloissa ja ulkoisissa sukuelimissä, päänsärkyä, näköhäiriöitä ja huimausta.” (nyk. pre-eklampsia?)

– ”Erikoista ruokavaliota ei raskauden aikana tarvitse noudattaa, jos henkilö on tavallisessa kunnossa.”

– ”Tavallinen sekaruoka on meidän oloissamme paras, kumminkin niin, että lihansyöntiä vähennetään ja se jätetään kokonaan pois raskauden viimeisenä 1-2 kuukautena.”

– ”Kaikkia kovin happamia aineita, etikkaa sekä viiniä ja alkoholijuomia on vältettävä raskauden aikana.”

– ”On ollut vallalla luulo ja yhä vieläkin on, että äiti kykenee vaikuttamaan sikiön kasvuun, siis pysyttämään sen pienikokoisena, määrättyä ruokavaliota noudattamalla. Täten muka synnytys tapahtuu suhteellisen helposti. Tämä luulo on kumminkin väärä.”

– ”Suojatakseen vatsanpeitteitä liialliselta venymiseltä, tulee raskauden tilassa olevan käyttää viidennestä kuukaudesta lähtien sopivaa vatsasidettä.”

– ”Yleisesti tunnettua on, että vatsan, reisien ja rintojen ihoon syntyy raskauden aikana raskausviiruja, joista myöhemmin jää rumentavia arpia. Näiden syntymistä voidaan jossain määrin ehkäistä. Se tapahtuu siten, että näiden paikkojen ihoa erikoisella tavalla hierotaan aamuin ja illoin kuudennesta raskauskuukaudesta alkaen. Ennen hierontaa on näihin paikkoihin siroteltava jotakin jauhetta, esim. talkki- tai lastenjauhetta. Sitten ihoa hierotaan 10-30 minuuttia ensin sivelemällä ja sitten sen kimmoistamiseksi kohottelemalla ihoa poimulle peukalon ja etusormen väliin kohta toisensa jälkeen ja siinä vatkaamalla. Tällainen menettely tuntuu kyllä ajan oloon rasittavalta, mutta sitä on kumminkin kärsivällisesti jatkettava loppuun saakka, jos toivotaan tuloksia.”

– ”Erittäin tärkeää on, että raskauden tilassa oleva kylpee usein ja muutoinkin mitä tarkimmin huolehtii puhtaudestaan.”

– ”Ulkoisia sukuosia on pestävä joka päivä lämpimällä vedellä ja huolellisesti kuivattava. Emättimen huuhteluja sitä vastoin ei saa käyttää raskauden aikana omin päin. Ne ovat sallittuja ainoastaan lääkärin määräyksestä. Jos ilmestyy valtavaa mätäistä vuotoa emättimestä, on asiasta viipymättä neuvoteltava lääkärin kanssa.”

– ”Raskauden vaikutuksesta emä alkaa suurentua nopeasti kaikkiin suuntiin. Raskauden tilassa emä tulee pallomaiseksi  ja runsaan verekkyyden sekä pehmeän sisällyksensä takia laadultaan pehmeän taikinamaiseksi.” (luulin ensin, että äidistä puhutaan emänä, mikä olisi tehnyt tästä aika hauskan, mutta se tarkoittaakin kohtua).

Raskausaikaan oli aivan valtavasti erilaisia neuvoja. Relevantein näistä on ehkä se, että raskausaikana saa noudattaa nykyisinkin suunnilleen samanlaisia elintapoja kuin ennen raskauttakin. Jännittäviä ohjeita oli mm. lihansyönnin vähentäminen ja lopettaminen kokonaan loppuraskaudesta. Liittyiköhän tämä jotenkin esim. mahdolliseen ummetukseen tms? Toki nykyisin tiedetään entistä paremmin liiallisen lihansyönnin haitat keholle, olikohan niistä jotakin tietoa jo silloin. Ja sitten tuo raskausarpien ehkäiseminen on kyllä aivan oma lukunsa. Siis että pitäisi joka päivä nipistellä ja vatkata ihoa ja se auttaisi muka jotenkin. 

Synnytys

– ”Kolme tai neljä viikkoa ennen odotettua synnytystä tulee raskaana olevan vielä kerran tutkituttaa tilansa lääkärillä, mikäli se suinkin on mahdollista.”

– ”Suurin osa synnytyksistä on aina tapahtunut ja tapahtuu yhä edelleenkin kotona. Tällä on monet etunsa. Mutta toisissa tapauksissa on edullisempaa tai aivan välttämätöntäkin, että synnyttäjä on erikoisessa synnytyslaitoksessa tai sairaalassa, jossa on synnytysosasto.”

– ”Synnytyshuoneeksi kodissa valittakoon tilavin, valoisin ja rauhallisin huone. Kaikki tarpeettomat huonekalut on siitä poistettava.”

– ”Tärkein periaate synnyttäjän hoidossa on se, että häntä koetetaan suojella mahdollisimman tarkoin kaikenlaatuiselta tartunnalta.”

– ”Synnyttimistä tapahtuva jälkivuoto on säännöllisissä oloissa tosin tympeän, mutta ei oikeastaan epämiellyttävän hajuista. Jos se muuttuu pahanhajuiseksi, on syytä epäillä lapsivuodeäidin tilassa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.”

– ”Milloin äiti saa synnytyksen jälkeen nousta vuoteesta? Jos hän on täysin terve ja tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi, voi hän neljäntenä, viidentenä päivänä synnytyksen jälkeen siirtyä hetkiseksi istumaan mukavaan nojatuoliin. Mihinkään raskaaseen ruumiilliseen työhön ei ole soveliasta ryhtyä ennen kuin kuuden viikon kuluttua synnytyksestä.”

Varsinaista synnytystä kirjassa ei ihan hirveästi käsitelty, siitä olikin hyvin kirjoitettu, että ”kirjan tarkoituksiin ei kuulu varsinaisten naistentautien kuvaaminen, ei synnytyksen selostaminen eikä synnytyksen aiheuttamien sairaalloisuuksien pohtiminen”, koska kirjassa on tahdottu antaa äideille vain tärkeimmät neuvot tapahtumista ja yleiset ohjeet terveydenhoidosta. Ohjeissa korostetaan erityisen paljon hygieniaa synnytyksen kaikissa vaiheissa, mikä on tietenkin tosi hyvä. Huomion kiinnitti se, että sängystä ei saanut nousta ollenkaan moneen päivään – kuinka iso kontrasti tässä onkaan siihen, miten nykyisin kävellään jo parin tunnin sisällä yksin suihkuun, mikäli se suinkin vain on mahdollista. 

Vastasyntyneen hoito

– ”Kokemuksesta tiedämme, että vasta ne keskoset, joiden paino on 1500 grammaa, saattavat yleensä jäädä elämään. Mutta on nähty tapauksia, että niinkin köykäiset kuin 1200 grammaa painavat keskoslapset on saatu huolellisessa hoidossa pysymään elossa ja kehittymään edelleen.”

– ”Keskoset nukkuvat paljon, eivätkä useinkaan herää syömään muuten kuin erikoisia keinoja käyttäen. Ennen syöttöä niitä on hoputettava hereille varovasti ravistamalla tai muulla tavoin.”

– ”Synnytysvaivojen jälkeen lapsi nukahtaa heti uneen, eikä tavallisesti herää siitä ollenkaan koko ensimmäisen elinpäivän kuluessa.”

– ”Kun lapsi on syntynyt ja päästänyt ensimmäiset parahduksensa, on ensimmäisiä tehtäviä napanuoran katkaisu ja silmätippojen pano vastasyntyneen silmiin. Silmätippoina käytetään 2-prosenttista laapisliuosta. Täten ehkäistään syntymästä vaarallinen silmientulehdus, joka on ennen tehnyt useat ihmiset ainaisesti sokeiksi.”

-” Äiti tarvitsee nyt lepoa ja rauhaa. Siitä syystä ei pienokainen saa yhtämittaa olla äidin vierellä vuoteessa. Lapsella tulee olla oma vuoteensa, jossa sitä yleensä makuutetaan. Mutta älköön kiellettäkö äitiä välistä pitämästä luonansa pienokaista, jonka takia hän on moninaiset vaivat kestänyt.”

– ”Vastasyntyneen henkinen tila on alussa aivan uinuksissa. Se ei tiedä mitään ympäristöstään eikä sen taholta ole havaittavissa mitään tahdon ilmauksia.”

– ”Imettämiseen ei tarvitse ryhtyä aivan kohta synnytyksen jälkeen, sillä vastasyntynyt nukkuu ensimmäisinä päivinä miltei lakkaamatta. Myös äiti tarvitsee lepoa synnytysvaivojen jälkeen. Sentähden jätetäänkin pienokainen alussa rauhaan. Luonnotonta olisi pakottaa sitä heti kohta syömään. Sitä paitsi varsinainen maidon eritys rinnoista alkaa useimmiten vasta toisena tai kolmantena päivänä. Ensi kerran lapsi asetetaan rinnoille tavallisesti vasta 12-14 tunnin kuluttua, kun se tulee levottomaksi ja kirkuen ilmaisee olevansa nälkäinen.”

Aika poikkeavaa nykyneuvoihin verraten, että ensi-imetystä suositeltiin vasta 12-14 tunnin kuluttua, kun nykyisin vauva usein laitetaan rinnalle asap. Toisaalta, imetyksen kannalta melko armollista, että ennen pidettiin hyvin normaalina sitä painon laskua alussa ja maidon nousun hitautta, kun taas esim esikoisen kanssa lisämaitoa tuputettiin meille jo seuraavana päivänä synnytyksestä, kun imetys ei sujunut, mikä stressasi kovasti. Hurjimpia olivat kyllä nuo keskosuuteen liittyvät neuvot ja se, että vasta 1500g keskosilla oli melko hyvät edellytykset selviytyä. Nykyisin lääketiede on niin kehittynyttä, että jo paljon pienemmät keskoset voivat selviytyä. Mutta keskosen ravistelu (edes varovasti) on kyllä ihan käsittämätön neuvo! Toisessa kohdassa kirjaa neuvottiin myös, miten äitikin voi opetella laittamaan keskoselle kumiletkun ruokintaa varten (nenä-mahaletkun).

Vauvan hoito

– ”Ensimmäinen kylpy saa kestää vain 3 minuuttia. Pienokaisen kylvetys ei saa myöhemminkään kestää yleensä 5 minuuttia pitempää aikaa. Jos lasta pidetään liian kauan lämpimässä kylvyssä, se väsyy. Kylvetyksen jälkeen se makaa hiljaisena vuoteessansa eikä enää tyytyväisenä liikuttele käsiänsä ja ja jalkojansa kuten tavallisesti, vaan voi hikoillakin.”

– ”Silloin tällöin näkee kapalolapsen vaatekappalten joukossa myös vaha- tai kumikankaan. Vaha- ja kumikankaiden käyttö käy laatuun vain tilapäisesti ja lyhyen aikaa esim. matkoilla, kun kapalojen muutto voi olla hankalaa. Samaa on sanottava erikoisista pienokaisten kumihousuista, joita on viime aikoina ilmestynyt kauppaan.”

– ”Pienokainen tarvitsee ilmaa valoa, aurinkoa, puhtautta ja rauhaa. Sentähden onkin jokaisen, ken tahtoo terveitä lapsia ja kenellä on varaa ja mahdollisuutta siihen, annettava lapsillensa kaunein ja terveellisin huoneensa. Aivan nurinkurista on käyttää lapsen huoneena jotakin ahdasta ja pienehköä huonetta semmoisessa kodissa, missä esim. aurinkoinen ja ilmava sali pidetään käyttämättömänä ja etupäässä vieraiden varalta.”

– ”Sanomattakin on selvää, että lapsen huone on puhdistettava joka päivä. Huoneen puhdistuksen ajaksi lapsi on siirrettävä toiseen huoneeseen. Lapsen huonetta on useita kertoja päivässä tuuletettava, sillä raikas ilma on terveyden ensi ehtoja.”

Siivousneuvot kuulostavat melko vaativilta, joskin entisaikaan ilmanvaihto ei ollut yhtä kehittynyttä kuin nykyisin ja varmasti tuuletus ainakin oli ihan perusteltua. Ihana ajatus, että lapselle pitää antaa kodin kaunein huone! Ja nauratti myös kylvetysneuvot, ilmeisesti vauvan rauhallisuus koettiin ongelmallisena, kun ei saanut kylvettää liian lämpimässä ja liian pitkään. 

Vauvan ruokavalio & imetys

– ”Äidinmaito on paras imeväisen ravintoaine.”

– ”Joka aterialla on syötävä vain yhdestä rinnasta.”

– ”Lapsen ei tarvitse antaa imeä kauempaa kuin 15 minuuttia kullakin aterialla.”

– ”Ensimmäisinä päivinä syötetään lasta 5-6 kertaa vuorokaudessa. Kun sitten maidon eritys on tullut täyteen vauhtiinsa ja pienokainen on tottunut hyvin imemään, on rinnanantoa vähennettävä. Tavallisesta imetetään lasta viisi kertaa vuorokaudessa. Useampi rinnananto, mikä on tavallista, on luonnotonta ja vahingollistakin tavallisissa oloissa.”

– ”Missään tapauksessa ei aterioiden väliaika saa olla kolmea tuntia lyhyempi. Öisin on pidettävä aina pitempi väliaika, nimittäin 6-8 tuntia. Se on tarpeellista pienokaiselle, mutta vielä enemmän äidille ja muille perheenjäsenille.”

– ”Järkähtämättä on koetettava noudattaa tätä sääntöä jo alusta alkaen tekemättä siinä poikkeuksia.”

– ”(Ulkopuolisen) imettäjän valinta on aina jätettävä lääkärin tehtäväksi.”

– ”Imettämisen lopettamisen syynä on hyvin usein suorastaan kevytmielisyys. Varsinkin ylemmissä piireissä on päässyt tässä suhteessa vallalle ikävä muoti, ja sitä matkivat usein myös monet alempisäätyiset, vaikkakin useimmiten tietämättömyydestä. On tullut tavaksi olla imettämättä omaa lastaan, koska se ei ole hienoa. Imettäminen sitä paitsi estää äitiä seuraelämän vaatimuksia täyttämästä ja mielinmäärin huvittelemasta.”

– ”Kauneuden menettämisen laita on usein päinvastoin kuin luullaan. Monet ennestään laihat ja heikot naiset lihovat ja pulskistuvat imettäessään, kuten on aikaisemmin mainittu. Toista on, jos lapsia on syntynyt paljon ja tiheään, silloin kyllä nainen ennenaikojaan vanhenee ja lakastuu, mutta se ei suinkaan ole imettämisen, vaan liian tiheiden raskauksien ja synnytyksien syy.”

– ”Jos imettäjä on terve ja maitoa on riittävästi, niin on tarpeetonta liiaksi kiinnittää huomiota hänen luonteensa mahdollisiin heikkouksiin. Sillä ne eivät vaikuta mitään imetettävään lapsee, nimittäin maidon välityksellä, kuten usein turhanpäiten pelätään.”

– ”Vielä on toivottavaa, että imettäjää ei aivan lyhyen ajan jälkeen lähetetä pois, vaikka lapselle ei hänen olonsa enää olisi välttämätöntäkään. Pelättävää näet on, että hänen joutuessaan huonopalkkaiseen toimeen on pakko jättää lapsensa halvasta maksusta kehnoon hoitoon ja siten todennäköisesti ennenaikaiseen kuolemaan.”

– ”Aivan vastasyntynyttäkin aletaan nykyisin ruokkia maidon ja kauraliman sekoituksella jo heti alusta lähtien. Limakeite sekoitetaan keittämättömään maitoon ja siihen pannaan myös tarvittava sokerimäärä. Sokeriprosentin lisäämiseksi käytetään joko tavallista sokeria, maitosokeria tai erikoista ns. ravintosokeria. Sokeria käytetään tavallistesti 5%.”

– ”Hunaja. Viime aikoina on koetettu käyttää sokerin asemesta myös hunajaa imeväisten maitoseoksiin ja onkin saatu sillä varsin hyviä tuloksia.”

– ”Tuoreet, siis keittämättömät hedelmä-, marja- ja juurikasmehut ovat tärkeitä pienokaisten terveydelle ja lapsi sietää niitä jo verraten aikaisin, aloitetaan lisäravintoaineksien anto nykyisin tavallisesti niillä. Sellaisia sopii lapsille syöttää jo melko aikaisin, nimittäin jo 2-3 kuukauden ikäisestä lähtien. Siten ne ehkäisevät vähäverisyyden ja riisitaudin kehittymistä pienokaisissa ja niitä käytetään myös näiden tautien hoitokeinona.”

– ”Puolen vuoden iässä, usein jo viidennelläkin kuukaudella, voi sitten rinnan tai pullon ohella antaa lapselle yhden maitoaterian sijasta jotakin entistä sakeampaa kasvisruokaa. Varsin soveliasta on aloittaa tällöin perunasoseella. Erittäin soveliaita tähän tarkoitukseen ovat perunan ohella porkkana- ja pinaattisose. Myös punajuurta, kukkakaalia ja herneitä voi käyttää pienokaisen lisäruuan valmistukseen.”

Nämä ruokailuun ja imetykseen liittyvät neuvot olivat todella mielenkiintoisia! Imetyksen puolesta puhuttiin vuolaasti, mikä on tosi hienoa. Samalla on todella hurja ajatus, että vielä 70 vuotta sitten oli myös ihan tavallista, että otettiin ulkopuolinen imettäjä, jonka oma pieni vauva saattoi sitten mennä jonnekin hoitoon sillä aikaa kun imettäjä imetti toisten vauvaa. Ja vauvan joka ruokaan lisättiin paljon sokeria! Kirjassa kirjoitettiin myös pitkästi siitä, että kaupoissa myytävät ”lastenjauheet” esim. Nestlen korvikejauheet ovat pahasta vauvoille ja paljon parempi ratkaisu on nuo lehmänmaito-kauralima-sokeri-seokset. Kumpikohan on oikeasti ollut silloin parempi vaihtoehto nykytiedon valossa arvioituna? 

Aivan oma lukunsa ovat tietenkin myös nuo kiinteiden ruokien suositukset! Siis sokeroituja mehuja 2kk iästä alkaen, nykyisin kiellettyjä nitraattipitoisia punajuurta ja pinaattia puolen vuoden iässä hyvinä ensiruokina ja hunajaa makeutukseen, mitä ei nykyisin saa botuliini-riskin takia antaa alle 1-vuotiaalle ollenkaan. Kirjassa ollaan melko armottomia myös lapsen ”normaalin koon” suhteen. Eräässä kuvassa esimerkiksi 9-kiloista viiden kuukauden ikäistä vauvaa on kuvailtu ”sairaalloisen lihavaksi”, vaikka nykyisin kaiketi ajatellaan, että ekana vuonna lapsi kehittyy omaan yksilölliseen tahtiinsa ja painon nousu siitä kyllä tasaantuu, kun lapsi lähtee liikkumaan enemmän. Mutta nykyään ei tietty tuputeta myöskään sitä sokeria vauvoille samaan tahtiin kuin ennen. 

Kirjassa on myös laajasti (satoja sivuja) tekstiä kasvatuksesta ja esimerkiksi 16-sivuinen luku lapsen karaisemisesta ilma- ja aurinkokylvyin (what!!) ja oma lukunsa myös imeväisten voimistelusta ja voimisteluharjoituksista kuvallisin ohjein. Kiinnostaisiko teitä oma postauksensa kirjan kasvatusneuvoista? Mä koin, että melkein 600-sivuisessa kirjassa on niin paljon mielenkiintoisia juttuja, että en edes yritä niitä kaikkia tunkea yhteen postaukseen, koska siitä tulisi niin mahdottoman pitkä.

Ajattelin, että nämä tällaiset raskaus- ja vauvavuoden jutut voi niputtaa yhteen, mutta ihan oma lukunsa voisi olla sitten  ne kasvatusaiheet ja lapsen kasvu muuten. Mun mielestä näitä on aivan super mielenkiintoista lukea ja erityisesti verrata nykyajan neuvoihin!

Tämä kirja on kyllä melkoinen aarre ja kattava kurkistus 1940-luvun äitiyteen. Kuvaavaa on etenkin se, että kirjassa neuvotaan nimenomaan äitejä ja isän rooli on aivan minimaalinen. Isiä ei mainita juuri missään kohdissa ainakaan näissä raskausajan ja vauvavuoden neuvoissa. Kasvatusosioon asti en ole vielä kunnolla edes ehtinyt.

Tekstin lähteet: Nuoren äidin kirja, kirjoittanut lääketieteen ja kirurgian tohtori Armas Ruotsalainen, kustantanut Werner Söderström Osakeyhtiö 1947.

Ootteko kuulleet esim omilta isovanhemmilta jotain hauskoja neuvoja, joita ennen vanhaan on ollut vauvan hoidosta tai imetyksestä? Tai jotain hurjia kertomuksia siitä, miten on selvitty vaikeista synnytyksistä tai keskosuudesta? 

Olen tehnyt aiemmin postauksen siitä, mitä kukaan ei kerro synnytyksestä ja mitä kukaan ei kerro äitiydestä etukäteen. Näiden tekeminen on niin hauskaa, että nyt kun kokemuksia vanhemmuudesta on kertynyt muutaman vuoden verran lisää, ajattelin tehdä uuden version. Nämä on tehty huumorilla ja täysin omasta näkökulmastani, joten eivät päde kaikkiin lapsiin tai kaikkiin vanhempiin. Kertokaa ihmeessä lisää näitä asioita, jos teille tulee mieleen!

1. Auton takapenkki jatkaa hirveältä näyttämistä edelleen, vaikka lapset kasvaakin. 

2. Lapset voi opettaa tekemään aina salaatin ruuan kylkeen, niin ei itse tarvitse pilkkoa vihanneksia! Ihan parasta. 

3. Lapset oppivat yllättävän pienenä sen, kumpi vanhemmista antaa helpommin luvan johonkin asiaan ja käyttävät sitä hyväksi tehokkaasti. 

4. Kuulen sanat “emmä tiiä” paljon useammin kuin koskaan osasin kuvitella vastauksena kaikkeen mahdolliseen, huolimatta siitä, että tiedän vastaajien tietävän myös muunkinlaisen vastauksen. 

5. Mun nimi on “ÄITI” ja kuulen sen nimen usein. Paitsi esim. metrossa, lapsi on muistanut mun koko nimen yhtäkkiä ja kertonut sen koko metrolle.

6. Olohuoneessa ei ole koskaan siistiä, vaikka siellä ei olisi enää lelulaatikkoa tai -kaappia. Siellä on pinnejä, ponnareita, kyniä (varsinkin sohvatyynyjen välissä), pelejä, kirjoja ja tietysti kaikki pehmolelut, jotka pitää joka aamu ottaa mukaan. 

7. Jään itse koukkuun esiteinien sarjoihin. Ne on oikeasti vieläkin yllättävän hyviä.

8. Lapset opettaa mulle yllättävän paljon asioita. Kun he innostuvat jostain, he haluavat tietää siitä kaiken (ja kertovat sen muillekin). 

9. Ihan kaikki sujuu nopeammin ja helpommin, kun siitä tekee haasteen. Siivoushaaste, piirtohaaste, järjestelyhaaste, tanssihaaste, kuka laittaa astiat useimmin koneeseen ruuan jälkeen -haaste. Kun vaan kutsuu jotain asiaa haasteeksi, siitä innostutaan heti. Siivoushaastetta voi tehostaa ajastimella. Hurja kilpailu aikaa vastaan johtaa helpommin siistiin huoneeseen, kuin epämääräinen vellominen ja turhien lappujen ja pikkutavaroiden analysoiminen, jota lapset kutsuvat “siivoukseksi”: 

10. Saatat innostua itsekin lasten uusista kiinnostuksen kohteista, kuten TikTok-tanssien tekemisestä. En ole ainoa TikTok-tanssiva äiti, and that’s a fact.

11. Lapset ei enää käytä sitä “mut kun kaikki muutkin” -perustelua. Ainakin meidän lasten perustelut on nykyisin aivan eri levelillä kuin omani lapsena. He kirjoittavat jopa ylös loistavia perusteluita, joita vastaan omien päätösten punnitseminen on paljon haastavampaa. 

12. Lasten sarjojen tunnarit jää pahasti päähän ja niitä tulee laulettua ihan liian usein. Se ei mene ohi kun siirrytään esiteinisarjoihin, vaan pahenee vaan.

13. Nykyajan lapset oppivat englannin paljon nopeammin kuin ikinä osasi kuvitella. On siis opeteltava joku muu salakieli, jos haluaa puhua aikuisten asioita lasten ollessa hereillä.

14. Lapset täytyy oikeasti itse opettaa osallistumaan kotitöihin, he eivät vaan maagisesti ala tekemään niitä. Vaikka heidät ottaisi pienestä asti mukaan puuhasteluun, he eivät ala tekemään kotitöitä säännöllisesti, ellei heitä aidosti velvoita tekemään jotain säännöllisesti. Tämän olen oppinut kantapään kautta.

15. Tärkeitä papereita on paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella. Hyvin moni erilainen paperi voi olla tärkeä. Esimerkiksi ihan rypistynyt paperi, jossa on viiva ja yksi sana, voi olla todella tärkeä. Niitä ei koskaan saa heittää ilman lupaa pois.

+ Bonus: Kaikki on aina vähän tahmaista. Puhelin on vähän tahmainen, seinät on vähän tahmaiset, porraskaiteet on vähän tahmaiset. Kaikki on aina vähän tahmaista, vaikka yrittää usein pyyhkiä pinnat. Tahmaa voi löytää yllättävistä paikoista.

Nämä mulla tuli ihan ekana vanhemmuudesta mieleen, kun aloin näitä juttuja miettimään, mitä en osannut ajatellakaan etukäteen. Yritin keksiä sellaisia myös, jotka eivät ole netin jokaisella listalla heti ensimmäisenä (kuten ne ovat, miten valtavaa on rakkaus omaa lasta kohtaan ja miten hauskaa lasten kanssa on).

Tuleeko teille mieleen joitain juttuja, joita ette tiennyt vanhemmuudesta etukäteen? 

Tänään on minun kymmenes äitienpäivä, jos raskausajan äitienpäiväkin lasketaan. Ja lasketaanhan se, kun olen silloin kirjoittanut jo tänne blogiinkin äitienpäivästä. No okei en laske sitä siksi, vaan siksi, että olinhan silloin kuitenkin jo matkalla äidiksi. Vatsassani kasvoi meidän esikoinen. Ensimmäisenä äitienpäivänäni hän oli ehkä jonkin pienen hedelmän kokoinen, mutta jo suuri osa meidän elämää. Hänen ansiostaan olin onnistunut ottamaan elämälle ihan uuden suunnan, mitä en vielä muutama kuukausi aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. 

Kuuntelin tällä viikolla lenkkeillessäni Olohuone-podcastin jaksoa epäsuosituista mielipiteistä, jossa Janne ja Valtteri keskustelivat mm. nuorena äidiksi tulemisesta. Muistaakseni Janne Naakka puhui hyvin siitä, että monelle voi käydä myös niin, että jos saa nuorena lapsen, niin sen myötä saa oman elämänsä järjestykseen ja tavallaan löytää sen, mitä haluaa elämältä. Mulle kävi juuri niin. Äitiys antoi mulle jonkin järkevän tarkoituksen elämässä, joka sai mut punnitsemaan tarkkaan sitä, mitä muuta elämältä haluan ja tekemään töitä sen eteen. 

Koen olevani paljon muutakin äiti, ensisijaisesti olen ihan vaan minä. Mutta äitiyttä on kiittäminen paljosta siitä, mitä muuta tänä päivänä olen ja teen. Äitiys auttoi mua löytämään itseni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. 

Joka vuosi äitiys muuttuu ja yksi kenties vaikeimpia ikinä tekemiäni päätöksiä näin vanhempana oli juuri tämä meidän asunnon etsintä -prosessi. Miten kovasti otinkaan paineita siitä, että löydämme koko meidän perheelle parhaan ratkaisun. Reilua kuukautta muuton jälkeen voin tyytyväisenä taputtaa itseäni (ja Ottoa) olalle, että onnistuimme ja teimme hyvän ratkaisun, johon kaikki ovat tyytyväisiä. 

Silloin etsintä-aikana koin kuitenkin suurta epävarmuutta siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikeinta vanhemmuudessa mulle on aina ollut suurien, muidenkin elämää koskevien päätösten tekeminen. Yhä edelleen tuntuu niin hurjalta, että mä olen se äiti, se turvallinen vanhempi, jonka pitää tehdä koko perheen elämää koskevia päätöksiä. Minä, joka en joskus ennen osannut päättää edes kahden hoitoaineen väliltä kaupassa, vaan saatoin ihmetellä siellä ties kuinka pitkään. Miten mulla voikaan olla niin suuri vastuu! 

Mutta olen ylpeä siitä, että olen oppinut. Vaikka edelleen harkitsen todella tarkkaan vaihtoehtoja ja mietin kaikilta kannoilta, kykenen tekemään isojakin päätöksiä. Ja ei siitä harkitsemisesta haittaa ole, kunhan ei harkitse liian pitkään, ettei tilaisuus mene ohi. Tällä kertaa onneksi ei mennyt. Päätöksentekokyky on ehkä suurimpia asioita, joita vanhemmuus on pakottanut mut oppimaan. 

Jotain sen sijaan vanhemmuudessa on, jota mun ei ole tarvinnut opetella sekuntiakaan. Se on rakkaus. Joka ikinen päivä mä pysähdyn miettimään, miten käsittämättömän paljon mä rakastan mun lapsia. Kun he menevät nukkumaan, me monesti vielä Oton kanssa muistellaan jotain hauskaa juttua, jonka joku heistä oli sanonut tai tehnyt päivän aikana, tai myhäillään yhdessä, kuinka ihanat ja rakkaat lapset meillä on. Toki joskus on niitäkin iltoja, kun huokaistaan raukeana, että ah, vihdoinkin hetken rauha ja hiljaisuus. Mutta enemmän me vaan myhäillään onnesta.

Äitiys on mun kaikkein suurin ja mahtavin vastuu. On niin palkitsevaa seurata sitä, kun lapset kasvavat ja oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Kun mä kuuntelen meidän lasten keskustelua keskenään tai luen heidän kirjoittamia tarinoita, mä vaan aina ekana mietin, että he ovat maailman siisteimpiä tyyppejä. On ihanaa, että heidän ajatuksistaan on nähtävissä ne arvot, jotka meillä kotona on. 

Juuri ne ajatukset ja asiat, jotka olen toivonut heidän omaksuvan, ovat heillä niin vahvoina siellä, että meinaan pakahtua ylpeydestä. Vaikka tiedän, että elämässä voi tulla esiin vaiheita (teini-ikä), kun vanhempien arvot ovat viimeinen asia, joka lapsia kiinnostaa, olen kiitollinen siitä, että ne asiat ovat siellä juuri nyt. Ja omasta kokemuksesta olen melko varma, että vaikka me kohdattaisiin joskus aivan hirveä teinivaihe (tai kolme), ne tärkeimmät asiat luultavasti pysyvät siellä jossain taustalla ajatuksissa ja kantavat lopulta pitkälle elämässä.

Vaikka takana on jo pian yhdeksän vuotta äitiyttä, olen vasta aivan äitiyden alkumetreillä. Tästähän se seikkailu vasta alkaa! Joka päivä saan tutustua paremmin meidän lapsiin ja se tuntuu aina yhtä upealta. Mä toivon, että myös seuraavina kymmenenä äitienpäivänä voin olla kiitollinen niistä asioista, joista olen kiitollinen juuri nyt.

Lasten valtavan suuresta pyyteettömästä rakkaudesta. Niistä aamuista, kun joku muksuista tepsuttelee meidän huoneeseen ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Siitä tikahduttavasta naurusta, joka heistä kaikista kolmesta lähtee joskus yhtäaikaa. Niistä lämpimistä ja rutistavista haleista, joita saan. Keskusteluista, jotka loksauttavat mun leuan lattiaan ja saavat epäilemään, että lapseni on lukenut enemmän kuin minä. Niistä hetkistä, kun saan seurata vierestä, kuinka lapsi oivaltaa jotain uutta ja merkittävää. Siitä, kun lapsi uskoutuu minulle tärkeästä asiasta, jota on miettinyt. Kaikista niistä tunteista, joita lapset uskaltavat näyttää. 

Kiitos, että saan olla äiti <3 

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle rakkaalle Anne-äidilleni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta<3