Olen käynyt läpi tämän elämänvaiheen aiemminkin: sen, kun perheen kuopus alkaa olla pari-kolmevuotias ja intensiivisimmät pikkulapsivaiheen vuodet ovatkin jo takana. Kun yhtäkkiä aikaa ja aivokapasiteettia on taas niin paljon enemmän: se kuopus onkin jo kovin omatoiminen ja yhtäkkiä itse pysähtyy vaan miettimään, että hitto – mitäs nyt?

Tämä on kolmas kerta kun mulle iskee se fiilis, että nyt äkkiä jotain sutinaa. Tämä on juuri se elämänvaihe, jossa me käydään läpi ne samat keskustelut. Pitäisikö hankkia vihdoinkin se koira nyt kun on rauhallista? Pitäisikö sitä ja pitäisikö tätä. Tämä on myös juuri se elämänvaihe jossa mulle iskee aina uudelleen vauvakuume ja pahasti. Kun ei enää olekaan sitä ihan pientä nuuskuteltavaa vauvaa, vaan on se omatoiminen 2-vuotias, joka aamulla pukee itse kengät jalkaan ja hiippailee hiiren hiljaa ulos pomppimaan mun kummipojan trampoliinille ja huutelee sitten ulkoa, että ”ISI KATO!”. Tämä on juuri se vaihe elämästä, kun tuntuu, että pitäisi nyt äkkiä kehitellä jotain isoa ja ja jännittävää.

Kirjoitin jo vuonna 2014 siitä  tunteesta, että nyt ne meidän kaikki elämän isot saavutukset ja huippuhetket on takana. 23-vuotiaana. Surin sitä, että ei ehkä enää koskaan tulla tuntemaan niin suuria tunteita ja kokemaan niin suuria ja jännittäviä asioita, kuin esikoisen ja keskimmäisen syntymä tai meidän häät. Siihen asti meidän yhteinen elämä oli ollut yhtä huippuhetkeä. Joka vuosi tapahtui monta vuotta putkeen jotain niin suurta ja tajunnan räjäyttävää, että se ihan tavallinen arki ilman mitään suurta odotettavaa asiaa tuli jotenkin puskista. Yhtäkkiä ei ollutkaan synnytyksiä ja sormuksen pujottamista alttarilla. Oli ”vain” arkea.  Pohdin silloin, että onko elämä siitä eteenpäin pelkkää alamäkeä.

Onneksi mä myös silloin ymmärsin jossain määrin sen, mikä vain vahvistuu vuosi vuodelta: Arki on sitä elämää ja ne kaikki isot jutut on vain ekstraa siihen päälle. Arki on se, mihin pitää panostaa täysillä ja mistä pitää tehdä itsensä näköistä. Mutta vaikka sen ymmärtää ja vaikka toimii itse sen ajatuksen pohjalta, se ei poista sitä, että välillä iskee kuitenkin kaipuu niihin elämän käännekohtiin. Se ei poista sitä, että tämä tunne iskee mulle aina jossain vaiheessa koetun suuren elämäntapahtuman jälkeen uudelleen. Vaikka arki on sellaista, että siitä nauttii täysillä ja elää hetkessä, se ei poista sitä, etteikö välillä kaipaisi niitä suuria tunteita.

Vuoden 2014 jälkeen meidän elämä on ollut kaikkea muuta kuin rauhallista. Joo, lapset ovat kasvaneet ja heidän osalta elämä on jossain määrin rauhoittunut pikkuvauvavaiheesta, mutta se muu elämä siinä ympärillä on mennyt koko ajan eteenpäin. Vauhdilla. Mutta me ollaan vaan niin totuttu tässä kuluneen kahdeksan vuoden aikana siihen, että se muu elämä rullaa siinä lapsiperhearjen ympärillä koko ajan, ettei yleensä edes tajuta ajatella niitä muita huippuhetkiä. Vaikka se koko muu elämä on edennyt kuluneiden viiden vuoden aikana hillitöntä vauhtia, suurimmat tunneryöpyt olen kokenut silloin kun meidän kuopus syntyi ja silloin kun vietettiin 5v-hääpäiväbileitä läheisten kanssa.

Mulle mun suurimmat saavutukset ovat omassa perheessä ja rakkaudessa ja ne kaikkein suurimmat onnistumisen tunteet saan hetkistä, jotka liittyvät niihin. Vaikka olen näinä vuosina saavuttanut esimerkiksi uralla monia asioita, joista olen haaveillut pitkään, ne eivät ole luoneet mulle yhtä suuria onnistumisen tunteita kuin vaikka oman lapsen syntymä. Ne ovat vaan tapahtuneet tavallaan siinä sivussa. Se on ihan hölmöä. Miksi en osaa nauttia niistä asioista yhtä paljon? Miksi en koe omia urasaavutuksiani samanlaisina huippuhetkinä kuin perhesaavutuksia? Ja miten voisin oppia pitämään niitä suuremmassa arvossa?

Siinä on mulle haaste tuleville vuosille. Taito, jonka haluan oppia.

Luulen, että se liittyy siihen, että ensimmäiset suuret onnistumisen tunteet joita koin elämässä, olivat juuri lasten syntymät ja häät. En tiennyt muusta. Ja sitten mikään muu ei vaan enää tuntunut samalta, tietenkään. Onhan se vähän hankalaa, kun vertaa kaikkea siihen hetkeen kun sai oman lapsen ensimmäistä kertaa rinnalle. Harva tunne on yhtä voimakas. Mutta eihän saavutuksia edes pitäisi vertailla keskenään. Suuri osa ihmisistä kokee ensin opiskelu- ja urasaavutuksia ja vasta myöhemmin (jos ollenkaan) sen fiiliksen kun menee naimisiin tai saa lapsen. Mulla meni toisinpäin.

Mä myös tuppaan aina unohtamaan oman ikäni ja vaatimaan itseltäni ehkä liikaa. Olen vasta 27-vuotias – mulla on koko elämä vielä edessä. Ikääni nähden olen saanut kokea jo ihan älyttömän monta huippuhetkeä. Olen ihan älyttömän onnekas kun saan elää mun unelmaa joka päivä, eikä sitä saa unohtaa arjen tiimellyksessä. On tärkeää pysähtyä huomaamaan, miten hyvin asiat on. Se on myös vähän pelottavaa. Voisinko muka olla niin onnekas, että niitä huippuhetkiä ja unelmien elämistä olisi vielä lisää luvassa?

Voisin. En suostu ajattelemaan, että tästä eteenpäin elämä olisi pelkkää alamäkeä.

Viime aikoina kun se tunne on aina joskus iskenyt jälleen, olen haastanut itseni. Olen haastanut itseni hiljentämään sen äänen ja ajattelemaan, että mä en edes tiedä mitä kaikkea ihanaa on vielä tulossa. Voihan olla, että ne mun elämän parhaat hetket on vasta edessäpäin. Ehkä koen joskus elämässäni vielä suurempia tunteita kuin kaikki tähän koettu yhteensä. Enhän mä mitenkään voi tietää, mitä kaikkea ihanaa on vielä edessä, enkä mitenkään voi tietää, että kaikki ihana olisi jo takana.

Voin vain koettaa tehdä parhaani ja nauttia joka hetkestä. Voin opetella fiilistelemään täysillä niitä urasaavutuksiakin ja nauttia arjesta. Ja mistäs sen tietää, vaikka joskus tulisin vielä kokemaan niitä elämää suurempia tunteita myös liittyen rakkauteen ja omaan perheeseen, vaikka niiden aika ei juuri tällä sekunnilla olisikaan. Kun ajattelee näin, tulee jopa sellainen kutkuttavan ihana fiilis. Vitsi, mitä kaikkea siistiä edessä voi odottakaan, mistä en vielä edes tiedä, eikä mun tarvitsekaan.

On tärkeää, että on tulevaisuuden suhteen positiivisella fiiliksellä ja avoimin mielin, mutta vielä tärkeämpää on huomata ne kaikki ihanat asiat arjessa ja olla tässä ja nyt. Jos tulevaisuus pitäisikin jonkun ihanan sijaan sisällään jotain surullista, kaikkein surullisinta olisi huomata, että en nauttinut silloin kun oli mahdollisuus.

Sellaisia ajatuksia tähän kesäiseen keskiviikkoon. Näitä olen pyöritellyt mielessäni monta viikkoa, oikeita sanoja etsien. Tänään nautin siitä, että lapset ovat yökylässä mun äidillä ja me vietetään Oton kanssa treffi-iltaa Oulussa.

Oletteko muut kokeneet samaa? Onko teille tullut sellaista tyhjyyden tunnetta elämän suurien käännekohtien jälkeen? Miten olette päässeet siitä eroon? Mitä te odotatte just nyt?

Huomenna ollaan jo joulukalentereiden puolivälissä, miten?! Joka vuosi tämä joulukuu tuntuu vaan hujahtavan nopeammin ja nopeammin ohi. Tämä alkuviikko on ollut aivan älyttömän inspiroiva, vaikka mitään erityistä ei kalenterin puolesta olekaan tapahtunut. Tai ehkä se on ollut inspiroiva juuri siksi, että mitään erityistä ei ole tapahtunut kalenterin puolesta. On ollut aikaa ajatella. Ja se on kuulkaas aika tärkeää!

Eilen keksin sellaisen idean, että meinasin pudota tuolilta kun se iski. Siis niin ilmiselvä juttu, joka on koko ajan ollut mun nenän edessä, mutta en ole vaan tajunnut aiemmin. Ehkä juuri siksi, koska koko syksy on menty niin tukka putkella, että en ole pysähtynyt ja antanut vaan ajatusten laukata. Mutta nyt mä sen keksin, ja mä tiedän, että tästä tulee jotain niin siistiä, mistä tekin pääsette ensi vuonna nauttimaan. Mä pääsen tekemään jotain sellaista, mikä tuntuu jo nyt niin oikealta, ettei mitään järkeä. Mä kerron lisää kunhan pääsen työstämään tätä ideaa, mutta jotenkin jo nyt tuli vaan sellainen aivan älyttömän positiivinen ja toiveikas olo ensi vuodesta. Siitä tulee varmasti ihan mielettömän upea.

Halusin vaan sanoa tästä, koska mulle on tärkeää, että te tiedätte, että pyrin koko ajan uudistumaan, keksimään jotain erilaista ja kehittymään. En koskaan halua jämähtää paikoilleen ja tuottaa vaan liukuhihnalta tasapaksua tahnaa, vaan haluan herättää tunteita ja ajatuksia ja inspiroida. Haluan rikkoa normeja ja tehdä kaikki asiat omalla tavallani, enkä aina niin kuin kaikki muut. Ilon ja positiivisuuden ja naurun kautta mennään ensi vuonnakin, mutta luvassa on teille kaiken vanhan lisäksi myös paljon uutta ja ihanaa! En aio luopua niistä tutuista elementeistä, jotka toimivat, mutta aion tuoda niiden rinnalle myös uutta.

Eniten odotan ensi vuodessa sitä, että mulla on aikaa ajatella rauhassa. Sen huomaa jo yhden rennomman ja aikatauluttoman päivän aikana, kun tekee jotain ei-niin-tärkeää, mutta rentouttavaa, ihan omassa rauhassa. Kun jää enemmän aikaa rentoutumiseen, ideoita vaan pulpahtelee päähän. Mä haluan saavuttaa sen fiiliksen säännöllisesti, enkä vain satunnaisena luksuksena. Onneksi ensi vuonna niin tulee olemaan, tiedän sen jo valmiiksi. Mulla on ensi vuodesta jotenkin ihan uskomattoman innostunut ja toiveikas fiilis, vaikka toki nyt haluan ihan rauhassa olla ja nauttia näistä vuoden viimeisistä viikoista, jotka ovat myös täynnä kaikkea ihanaa.

Me ollaan lasten kanssa avattu jo 11 perhejoulukalenterin luukkua, ja nämä kuvat ovat itsenäisyyspäivältä, jolloin joulukalenteri kauniisti ehdotti, että vierailisimme Tuomaan markkinoilla. Meille sattui ihan mielettömän kaunis ja upea päivä, ja käveltiin kirpsakassa pakkasessa ja auringonpaisteessa, juotiin kaakaota ja höpöteltiin.

Ollaan tähän mennessä tehty jokaisen luukun ”tehtävät” paitsi leivottu torttuja. Ehkä huomenna on se ilta, kun me leivotaan ne tortut vielä toisenkin tekemisen rinnalla, niin ei ole yhtäkään luukkua rästissä? Onneksi torttupäivänä me käytiin Oton perheen luona, ja siellä oli sentään torttuja tarjolla. Siksi se leipominen jäikin, kun oli maha täynnä torttuja kotiin tullessa. No, viikunahillo ja torttutaikina odottavat valmiina sitä päivää kun inspiraatio iskee. Pipareitakin pitäisi leipoa toinen satsi!

Kiitos kaikista ihanista viesteistä ja kommenteista, joita olette laittaneet taas tulemaan! Mä rakastan muuten blogin lisäksi myös instagramia kanavana, koska siellä teidän kanssa on niin rento ja helppo vaihtaa ajatuksia. On mahtavaa kun siellä ihmisillä on nimi ja kasvot, niin pystyy ehkä itsekin olemaan vieläkin avoimempi kuin täällä. Toki sitten blogissa on se hyvä, että tänne ihmiset voivat jakaa ajatuksia myös anonyymisti, ja kertoa sellaisia kokemuksia ja ajatuksia, joita eivät uskaltaisi omalla nimellä ja naamalla kertoa. Sekin on aivan super tärkeää!

Ihanaa tätä viikkoa kaikille, ja muistakaa joulukalenteri, uusi luukku joka aamu klo 06.00! Siellä on tulossa mm. pari videota, Oton juttuja, DIY-lahjavinkkejä ja vaikka mitä kivaa vielä! Tänä aamuna esittelin taaperon joululahjatoiveita, ja eilen jouluisen arkimeikin lempparituotteita. 

Joko te odotatte vuotta 2019? Mitä odotuksia teillä on tulevalle vuodelle?

Helsinkiin tuli mielettömän kaunis ja upea talvi. Ja nyt se jo lähti pois. Onneksi ehdittiin nauttia siitä pulkkamäessä, ja napata myös edes yhdet asukuvat talvimaisemissa, ennen kuin vesisade pyyhki kaiken pois.

Kuvattiin asukuvat Hakaniemessä kauniin talvisena ja tyynenä päivänä, jolloin pakkasta ei ollut yhtään. Vetäisin päälleni jotain vähän erilaista kuin yleensä, midimittaisen hameen ja karkkipinkin neuleen. Mä olen ollut ihan farkkutyttö synnytyksestä asti, varmaan kun raskausaikana skarppeja farkkuja ehti tulla niin kova ikävä. Farkut on kivoja, mutta joskus on kivaa vaihtelun vuoksi käyttää myös hametta. Pukeutujana haluan myös välillä vähän haastaa itseäni, ja pukeutua niin kuin HALUAN pukeutua, eikä niinkuin uskallan pukeutua.

Ihailen kaikkia rohkeita pukeutujia, sellaisia kuin Rihanna tai naapurimaamme blogikuningatar Kenza. Silti liian usein pelkään näyttäväni pöntöltä niissä ei-niin-tavallisissa vaatteissa (eli siis suunnilleen kaikissa muissa kuin farkuissa ja neuleessa/collegessa). Sovitan usein kotona ties mitä jännittäviä yhdistelmiä, mun Pinterest-kansiot on täynnä upeita ja erilaisia persoonallisia inspiraatio-asukuvia ja kaapista löytyy myös jännempiä vaatteita. Silti mua jännittää aina ihan hulluna laittaa jotain perus-univormustani poikkeavaa päälle. Ihan turhaan, koska eihän sillä ole mitään väliä jos näytän jonkun mielestä ihan dilleltä. Tärkeintähän on että mä tykkään itse mun vaatteista, ja tiedostan myös, että suurinta osaa maailman ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä juuri minä päälleni laitan. Silti se epävarma fiilis kumpuaa jostain.

Sitä on niin helppo opettaa lapsille, että he näyttävät upealta ja he voivat olla juuri sellaisia kuin itse haluavat, koska mä uskon siihen ihan täysillä. Ja näen, että he uskovat myös. Heidän edessä on helppoa itsekin olla itsevarma, en koskaan kriiseile ääneen vaatteista tai ulkonäöstä, etten vain tartuta höpsöjä ajatusmalleja heihin. Selkeästi opit on menneet perille, koska eivät hekään koskaan kriiseile vaatteistaan tai ulkonäöstään, vaan kehuvat itseään ja toisiaan.

Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.  No, eihän sitä  ääntä kukaan muu hiljennä, kuin minä itse. Minä olen se, jonka täytyy tajuta, että vaikka näyttäisinkin jonkun mielestä hölmöltä, niin mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Joku nauraisi? Joku saisi hyvän mielen koska näyttää itse paremmalta? Joku sanoisi ”näytät hölmöltä”? Ja miitä väliä sillä olisi jos niin tapahtuisi? Ei mitään. Ne on vain vaatteet.

Mä haluan että mun pukeutuminen vastaa mun mieltymyksiä, eikä sitä minkä oletan miellyttävän toisia. Jonkun mielestä voi kuulostaa tyhmältä, että jännitän neuleen ja hameen pukemista, niin se kieltämättä itsestänikin kuulostaa nyt kun olen kirjoittanut tämän tekstin. Mutta ei tässä olekaan kyse pelkästä yhdestä asusta, vaan ihan koko vaatekaapista, itsetunnosta ja itsevarmuudesta. Rohkeudesta olla minä.

Takki Adidas / Neule Gina Tricot / Hame Gina Tricot / Vyö Gucci / Laukku Coach / Kengät Zara / Korvakorut H&M /

ASUHAASTE

Tämän asun ja postauksen myötä haastan itseni asuhaasteeseen: tämän vuoden aikana haluan pukeutua rohkeammin ja enemmän itseni näköisesti. Siispä lupaan, että vain joka toinen asu jonka jaan täällä, saa olla perus farkut & neule/college -asu. Ja joka toisen asun pitää olla jotain muuta, jotain jännittävää, jotain hauskaa, jotain sellaista josta mulle tulee hyvä fiilis. Ihan vaan koska se riittää, että mä itse tykkään mun asusta, vaikka se kaikkien muiden mielestä olisi jotain ihan muuta kuin hieno.

Noin, booom, siinä se on! Eli jos yritän seuraavankin asun jälkeen jakaa täällä farkkuja ja collegea niin tulkaahan sanomaan SOOSOO. Ja hei, jos tunnistit itsesi tästä kuvauksesta, niin haasta ihmeessä itsesi mukaan myös! Jokaisella on oikeus pukeutua just niin kuin haluaa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3

Pari vuotta sitten aloitin Just nyt -postaussarjan, joka silloin jäi muutaman kuukauden jälkeen. Jätin sen, koska just nytissä listasin aina sen kuukauden parhaat ja ”pahimmat” eli ärsytykset. Mikä taas ei sovi mulle. Muistan että junnasin aina niiden ärsytysten kanssa vaikka kuinka kauan, kun en meinannut keksiä mitään, ja sitten vaan päätin unohtaa koko postaussarjan.

En tiedä miksi musta jotenkin silloin tuntui, että pitäisi listata molempia, sillä eihän mun tartte! Mä saan listata pelkkiä ihania juttuja jos musta itsestäni siltä tuntuu. Ehkä vielä pari vuotta sitten blogeissa sai enemmän kritiikkiä siitä jos keskittyi positiivisuuteen, silloin tuli niin paljon kommenttia siitä että ei voi olla aitoa meininkiä jos on aina onnellinen ja iloinen. Tämän suhteen blogi-ilmapiiri on muuttunut. Bloggaaminen ammattimaistuu aivan kokoajan, ja nykyään realistisuutta riittää luomaan jo se ettei kaikki kuvat ole otettu ammattikuvaajan kanssa. Tässä siis just tämän hetken kahdeksan ihaninta juttua, ei missään järjestyksessä.

1. Face Time -puhelut

Oton ollessa työmatkoilla, me ollaan soiteltu videopuheluita monta kertaa päivässä, ja musta itseasiassa tuntuu että ollaan juteltu koko perhe yhdessä ehkä jopa enemmän kuin ihan perus arkipäivinä. Ai miten? No koska ollaan otettu aikaa ja keskitytty vaan siihen videopuheluun, ollaan juteltu rauhassa ja lapsetkin ovat jaksaneet keskittyä höpöttelemään. Ehkä isi puhelimen näytöllä on jännempi kuin isi ihan muuten vain. Vaikka lapsilla on kova ikävä, niin juttelu on selvästi auttanut.

2. Tuoreet kesäherkut

Mansikat, kirsikat, herneet, kevätsipulit, uudet perunat. U name it I eat it. Vuoden paras satokausi on ihan tasan just nyt, ja meillä on ainakin herkuteltu harva se päivä. Vihanneskojun ohi ei vaan voi kävellä ostamatta jotain ihania herkkuja mukaan, ja tuntuu että parina viime viikkona kasviksia ja marjoja on syöty varmaan puoliTOISTA kiloa päivässä.

3. Aviomies joka tekee mun puolesta mitä vaan

Torstai-iltana Otto pyöräili Tukholmassa töiden jälkeen Gallerianiin, ja ostosteli mulle River Islandissa, ihan vaan koska se on niin ihana. Hän otti kuvan kaikista kaupan kohdista että näin mitä oli tarjolla, ja kyseli myyjältä mun lemppareita joista olin laittanut kuvia, ja otti mulle lisäkuvia ja voi hitsi. Tiedän että olin varmaan aika high maintenance -vaimo, mutta hitto vie, on mulla kyllä ihana mies. Kiitos Otolle loputtomasta kärsivällisyydestä mun kanssa, ja siitä että pyöräili monta kilsaa keskustaan.

4. Kampaajallakäynti

Liila tukka on ollut ihana, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin. Ottokin on jo ruskeatukkainen (pienellä vihreällä vivahteella) joten me ei olla enää pastellinen yksisarvispariskunta. Pian saatte nähdä millainen uusi tukka mulle tulikaan, puolet siitä on jo valmiina!

5. Vesivärit

Olen innostunut tänä vuonna vesiväreillä maalaamisesta ihan tosissaan. En ehdi tehdä sitä usein, enkä ole siinä mikään varsinainen taituri, mutta se on terapeuttista ja rentouttavaa ja silloin voi keskittyä vaan sekoittelemaan värejä ja maalaamaan kuvioita paperiin. Lapsetkin tykkäävät kun maalaillaan yhdessä. Kai tämä on sitä mun ”aikuisten värityskirjailua”.

6. Siisti koti

Oton ollessa Tukholmassa meidän pakastimen ovi oli jäänyt raolleen tyttöjen jäljiltä (pönttö äiti kun en muistanut tarkistaa) ja se jäätyi niin ettei ovea enää saanutkaan kiinni. Niinpä sulatin ja tyhjensin ja hinkutin sen puhtaaksi pitkästä aikaa. Lisäksi ollaan tyhjennetty kaikki kaapit, varastokoppi ja vaatehuone ylimääräisestä tavarasta kierrätyskonttiin, lahjoituksiin ja kirpparille (aiemmin keväällä). Kotona on jotenkin ihanan freesi fiilis ja tuntuu pitkästä aikaa siltä että joka paikka ei tursu tavaraa jolle ei ole käyttöä. Tavarasta luopuminen on ihanaa, siitä tulee niin hyvä fiilis.

7. Kirje kummitytöltä Zimbabwesta

Sain ensimmäistä kertaa vastauskirjeen kuukausien odottelun jälkeen kummitytöltäni Zimbabwesta. Hänen isänsä oli kirjoittanut sen, ja tyttö sanellut, ja se oli niin sympaattinen ja ihana! Toivon että oma vastaukseni pääsee pian perille. En voi sanoin kuvailla miten hyvältä tuntuu, että voi omalta osaltaan auttaa ja vaikuttaa jonkun niin kaukana olevan elämään. Toivottavasti hän haluaa kirjoitella mulle pitkälle aikuisuuteen asti, on ihan mieletöntä olla mukana tukemassa jonkun kasvua ja koulutusta lapsesta asti. Ja kuka tietää, ehkä joskus voisin jopa vierailla hänen luonaan, tai hän täällä Suomessa. Mä toivon että hänestä tuntuu, että mikä tahansa on hänelle mahdollista tulevaisuudessa.

8. Meidän tytöt <3

Heillä on juuri nyt niin höpsö vaihe meneillään. Tuossa yhtenä iltana he sanoivat että ”Äiti on meidän bae”.  Että joo, mä olen tyttöjen bae. Hauskaa että he ovat jo 3- ja 4-vuotiaana perillä vallitsevasta nuorisokulttuurista.

Tänään on ollut superpitkä päivä, mutta tässä sitä ollaan! Nyt mä käperryn Oton kainaloon katsomaan hetkeksi Netflixiä ja antamaan sille vielä oikein kunnon synttärihalin, sillä huomenna kun Otto täyttää 26 vuotta on hän jälleen Ruotsissa, ja me tyttöjen kanssa täällä. Onneksi käytiin tänään sentään koko perhe yhdessä syömässä, ja sain annettua Otolle pari synttärilahjaa ja tytötkin antoivat itse askartelemansa kortit.

Hyvää yötä ihanat <3