Päivä 3-vuotiaan silmin kuvattuna

08.04.2020

Miltä näyttää tavallinen arkipäivä 3-vuotiaan näkövinkkelistä? Meidän 3-vuotias rakastaa valokuvausta ja eräänä päivänä hän jo valmiiksi otti niin paljon kuvia, että päätin hänen saavan kuvata halutessaan vaikka koko päivän. Ihan aamusta iltaan ei 3-vuotias oletettavasti jaksa keskittyä yhteen asiaan, mutta hän otti kuitenkin yllättävän paljon kuvia päivän aikana ihan omasta aloitteestaan. Tässä näkyy toki vain häviävän pieni osa päivästä, eli tämän postauksen perusteella ei kannata tehdä päätelmiä koko meidän päivän sisällöstä.

Hän kuvaa meillä muutenkin lähes joka päivä jotain. Olen jättänyt mun kakkoskameran niin, että lapsetkin saavat sen halutessaan itse otettua ja 3-vuotias osaa hienosti laittaa itse kameran päälle, tarkentaa ja ottaa kuvan. Asetuksia hän ei tietenkään osaa säätää, niin ne on kakkoskamerassa aina automaatilla. Mutta silti mä joka kerta hämmästyn, miten upeita kuvia hän osaa ottaa niillä automaattiasetuksilla! Sen pidemmittä puheitta, tässä tulee kuvamateriaalia kolmevuotiaan näkökulmasta.

Aloitetaan päivä päivän asu -kuvalla! Asuksi valikoitui isosiskojen vanha Elsa-mekko puettuna yöpaidan päälle.

Äiti tekemässä töitä aikaisin aamulla, sisko katsomassa leivontavideota äidin viekussa.

Sisko kirjautumassa sisään luokan päivittäiseen videochattiin, jossa käydään läpi päivän sisältöä.

Pajunkissat ja itse ripustetut (ja viime vuonna 2-vuotiaana siskojen kanssa maalatut) puukoristeet.

Toinen omakuva vähän lähempää. Taustalla näkyy imuri.

Katto on niin hämmentävän korkealla, että siitä oli pakko ottaa kuva suoraan ylöspäin.

Siinä on isi tulossa vanhalta kodilta. Hänellä on kädessä kahvakuula ja pyykkikori. Vanhalta asunnolta tuli mukaan myös kuopuksen rakas Tripp Trapp -tuoli vihdoinkin. Eteinen on vielä muuttokaaoksen vallassa.

Isosisko ja äidinkielen kirjat. Kuvassa upeasti mukana myös isin energiajuomatölkki.

Eteinen samalla kun isi lastaa autosta tavaraa tavaran perään sisälle. Yksinkertaisesti: kaaos.

Äiti tekemässä töitä varsin ergonomisessa asennossa kuvattuna portaista ylhäältä. Sisko sohvan nurkassa katsomassa sitä samaa leivontavideota.

Piirustustarvikkeet. Piirrettiin porukalla kuvia pääsiäisteemalla.

Äiti ottamassa kenkiä pois, kun oltiin menossa trampoliinille pomppimaan ilta-auringossa.

Salakuva isosiskoista leikkimässä pikkulegoilla.

Isosisko ja pääsiäisnoidan hattu. Naamiaisleikki alkakoon!

Tähän on tallentunut siskon hieno liike. Kenties hän nosti jonkun tavaran ylös, ettei pikkusisko yllä siihen?

Aika ihania ja rehellisiä kuvia meidän yhdestä päivästä. Tältä mä oikeasti näytän 95% ajasta, siis vaatteiden puolesta. 95% ajasta en istu koneella, mutta päivisin mä olen tehnyt aika paljon hommia siinä missä Otto on ollut lasten kanssa ja remppaillut. Otolla on helpompi keskittyä iltaisin ja mulla taas päivisin, niin ollaan tehty tällainen järjestely. Nämä kuvat ovat kyllä arvokkaita ja ihanan arkisia muistoja meille! Pitäisi ehdottomasti muistaa tallentaa hänen ottamat kuvat vaikka omiin kansioihin muutenkin, koska niitä on niin ihana katsella jälkeenpäin sitten ja näyttää myös hänelle itselleen.

Mitäs tykkäsitte vähän erilaisesta postauksesta? Tykkääkö teillä lapset valokuvata?

PS: Huomenna tulee postausta meidän ruokailutilan seinästä ja sävystä, kuten toivottiin! <3 


Viikon arkikuva 6/52

21.02.2020

Tämän kuvan on napannut meidän 3-vuotias minusta ja isästään. Hän rakastaa valokuvaamista ja onkin varmaan meidän perheen ahkerin kuvaaja. Meidän lapset on myös just niitä tyyppejä, jotka saa Otosta noin leveän hymyn tallennettua kameran muistikortille. Ei hän hymyile kenellekään toiselle niinkuin meidän lapsille. Mä rakastan tuota hymyä Oton kasvoilla, kun hän katsoo meidän minejä. Se on niin täynnä rakkautta ja lämpöä, se hymy huokuu kaikkea sitä, mitä Otto on isänä.

Kuvassa me laitetaan meidän olohuoneen sohvaan uusia päällisiä, mikä ei ollutkaan ihan niin pieni ja helppo homma kuin muistelin etukäteen. Piti irrottaa ainakin miljoona mutteria ja osasta toisistaan ja sitten kasata koko homma takaisin. Tässä kuvassa me oltiin vasta päästy alkuun ja suurin osa työstä oli vielä edessä. Mutta oli kyllä todellakin vaivan arvoista, kun saatiin sitten niin kivan näköinen olkkari.

Me rakastetaan kasata huonekaluja Oton kanssa ja laittaa kotia muutenkin. Se on kivaa yhteistä tekemistä. Tavallaan voihan se olla, että me tykättäisiin myös vaikkapa remontoida, jos meillä olisi siitä kokemusta yhtä paljon kuin Ikea-huonekalujen kasaamisesta. Ehkä me tykättäisiinkin ostaa joku vanha talo, jota laitettaisiin pikkuhiljaa yhdessä? Ei voi tietää kun ei ole kokeiltu. Tietty huonekalujen kasaaminen on pikkuisen helpompaa kuin se remppaaminen, että ei niitä oikein voi verrata toisiinsa. Mutta noin niinkuin yleisesti niin yhdessä kotihommissa puuhastelu sopii meille. Ainakin pintaremontointi on sellaista kivaa hommaa, mitä me jopa osataan tehdä.

Keskusteltiin yksi ilta Oton kanssa perustavanlaatuisesti ajatuksista muuttamiseen nähden. Todettiin molemmat, että ei jakseta enää olla koko ajan sellaisessa ”no me muutetaan tästä kuitenkin kohta pois” -moodissa, missä ollaan oltu yli vuosi. Yli vuoden ajan ollaan ajateltu, että ei tehdä muutoksia kotona, ei sisusteta ei mitään, koska kuitenkin ollaan lähdössä. Samalla monet asiat kotona on alkanut pikkuhiljaa ärsyttääkin. Päätettiin, että kyllä me jotain pieniä muutoksia voidaan ihan hyvin tehdä, kuten vaihtaa sohvan päälliset tai verhot. Kunhan nyt ei investoida mihinkään tuhansien eurojen design-huonekaluihin ennen kuin ollaan muutettu ja tiedetään, että ne sopivat myös uuteen kotiin.

Tekstiilejä ja sisustusjuttuja voi aivan hyvin päivittää vanhassakin kodissa, sehän vain lisää viihtyvyyttä. Ja harvoin tekstiilit ovat sopimattomia johonkin toiseen kotiin. Violetin liman, koiran oksennuksen ja tämän keskustelun turvin sitten päädyttiin päivittämään olohuonetta ja lopputuloksen näette tästä postauksesta, jos ette ole vielä nähneet. Nyt kotona on paljon parempi ilme ja se tuntuu taas sellaiselta raikkaalta ja oman näköiseltä. Ehkä nyt on helpompi etsiä uutta kotiakin, kun ei ärsytä olla vanhassa niin paljon? Hyvä kotihan se on edelleen, jota rakastetaan ja joka joskus tuntui ihan unelmakodilta. Sen on vaan unohtunut, kun on niin kova kiire päästä kokonaan omaan kotiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!


Viikon arkikuva 5/52

14.02.2020

Arkikuvan paluu! Viime viikolla meillä oli reissua ja synttäreitä ja tavallinen arki jäi aika minimiin. Siksi tämä postaussarjakin oli tauolla viikon, kun ajatuksissa tai postauskalenterissa ei oikein ollut arjelle tilaa jet lagin, matkustamisen ja synttärijärjestelyiden lisäksi. Viikon arkikuva on kyllä noussut nopeaksi yhdeksi mun suosikeista, koska se on niin rento postaussarja täynnä rakkaita hetkiä meidän arjesta. Tämän viikon arkikuva on otettu ravintolassa. Käytiin 3-vuotiaan vapaapäivänä hänen kanssaan syömässä lounasta ja meillä oli aika hauskaa, kuten kuvasta näkyy.

Tämä on juuri sellainen kuva, jota en välttämättä laittaisi kuvitukseksi mihinkään ”normi” postaukseen. Koska mulla on tässä kaksari, mulla on epäedullinen kuvakulma ja lapsellakin on ketsuppia naamassa. Jokin aika sitten en kyllä olisi uskaltanut laittaa tätä varmaan arkikuvaksikaan, koska kuvassa näkyy kaikki ne piirteet, joista olen joskus ollut itsessäni epävarma ja joista mulle on täällä kommentoitukin eniten negatiivista. Hampaat, nenä, pyöreät posket. Minä. Mutta miksi mä olisin epävarma itsestäni? Tässä kuvassa meidän kasvoilla näkyy jotain, mitä en usko että sellaisilla ihmisillä on kovin paljon elämässä, jotka haukkuvat muita. Tässä näkyy aitoa onnea ja rakkautta. Ihmisen, jolla on niitä riittävästi, ei tarvitse olla toisille ilkeä.

Epävarmuuden sijaan mä koen iloa, kun mä katson tätä kuvaa. Mä muistan, miten ihana hetki tuohon kuvaan tallentui. Meillä oli niin hauskaa, että naurettiin vedet silmissä. 3-vuotiaat ovat aivan käsittämättömän hauskoja. Heillä on hienoja ja oivaltavia kysymyksiä ja teräviä huomioita elämästä. On hauskaa saada kuulla ja nähdä päivittäin, miten meidän kuopus oppii uutta ja ymmärrys kasvaa. On myös ihan mahtavaa, että meillä on yhteinen viikottainen vapaapäivä, jolloin voi keskittyä ihan täysillä häneen ne aamupäivän tunnit, kun isommat ovat koulussa ja eskarissa. Perheajan lisäksi kahdenkeskinen aika jokaisen lapsen kanssa ilman sisaruksia on mun mielestä ihan super tärkeää ja onneksi sitä järjestyy aina.

Vapaapäivinä meillä on yleensä tapana katsoa aamulla kainalokkain piirrettyjä, ulkoilla, lukea kirjoja (tänään luettiin New Yorkista ostamiani lasten kirjoja Coco Chanelista sekä ylläriylläri New Yorkista), käydä lounaalla ravintolassa ja halia paljon. Meidän 3v tykkää hirveästi käydä ravintoloissa ja hän on tottunut käymään ihan pikkuvauvasta asti. Mulle on tärkeää viedä lapsia kaikkiin erilaisiin paikkoihin tutustumaan, jotta he oppivat millaista niissä on.

Tänään meidän lapsilla alkaa hiihtoloma, jes! Siihen liittyen mä näinkin melko lennokasta unta viime yönä. Helsingin Rush-trampoliinipuisto oli menossa kiinni, eikä meillä olisi ollut tarpeeksi aikaa pomppia siellä, niin lähdettiin sitten lentokoneella käymään Amsterdamin trampoliinipuistossa, joka oli auki kaksi tuntia pidempään. Mun unessa lento kesti vain 35 minuuttia, eikä haitannut vaikka unohdettiin koko porukan passit kotiin. Amsterdamissa ei kuitenkaan päästy puistoon asti ja jouduin johonkin ihmeelliseen tunneliin, joka oli täynnä linnunkakkaa. Siis mitä?? Mistä näitä unia oikein tulee! Ollaan siis lomalla oikeastikin menossa käymään tramppapuistossa, mutta täytyy ajoittaa hieman paremmin kuin mun unessa, niin ei tarvitse lähteä Amsterdamiin asti, heh.

Hiihtoloman alun lisäksi tänään on vietetty ystävänpäivää. Mä sain Otolta vaaleanpunaisia ruusuja ja suklaalevyn yllärinä aamulla kun hän vei isommat kouluun ja eskariin! Tuli niin hyvä mieli. Itse olen laittanut monelle ystävälle hyvän ystävänpäivän toivotuksia ja sopinut treffejä. Tällä viikolla sain tutustua myös ihaniin uusiin ystäviin lukupiirissä, jossa olin mukana ekaa kertaa. Ystävät on kyllä ihan hirmuisen tärkeitä ja saan olla valtavan kiitollinen kaikista ihanista tyypeistä, joita mun ja meidän ympärillä on. Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle!


Viikon arkikuva 3/52

24.01.2020

Tässä kuvassa me ollaan just tulossa dagiksesta. Meidän taaperolla on tapana raahata aina mahdollisimman iso pehmolelu mukaan sinne. Joskus se on valtava kirahvi, tällä viikolla se on ollut isosiskon ikivanha vähän pienempi löllö koirapehmolelu, jonka nimi on Armas, kuten mummun koirankin. Kysyin häneltä, että saanko minä kantaa koirapehmolelua, mutta hän ehdottomasti halusi kantaa sen itse. Tässä ollaan pysähdytty korjaamaan koiran asentoa n. kymmenettä kertaa 200m matkalla.

Se tunne kun taapero näkee mut dagiksella päivän jälkeen on niin maaginen. Yleensä hän juoksee syliin niin kovaa kun pienistä jaloistaan pääsee ja kiljuu innostuksesta. Siinä hetkessä on niin paljon tunteita puolin ja toisin. Kyllä se on mulle päivän paras hetki kun näen taas lapset, vaikka kovasti rauhallisesta työajasta nautinkin. Otto hakee meillä useammin lapset, koska mä saan yleensä tehtyä sen aikaa vielä hyvin töitä ja sitten lapset voi hakea aiemmin.

Mutta aina jos olen muutenkin liikkeellä sopivaan aikaan, olen mukana hakemassa. Joskus haen myös yksin kaikki lapset bussilla, kuten tällä viikolla Oton ollessa koulussa. Mä olen ehkä vähän pönttö, mutta lähes aina kun haen taaperoa, mä juoksen bussipysäkiltä tai autosta päiväkodin portille, että pääsen mahdollisimman nopeasti. Ajallisesti eroa on ehkä puoli minuuttia, mutta jotenkin löydän itseni aina ottamasta juoksuaskelia. Jos ollaan yhdessä hakemassa, niin Otto aina huutelee perästä, että voisinko vähän odottaa. Tai sitten otetaan kisa ja hän juoksee mun ohi portille loppumetreillä, hitsi vie. Mutta joku päivä mä vielä voitan!

Päiväkotipäivän päätteeksi taapero yleensä kertoo vuolaasti omasta päivästään kaikenlaista aina syödystä lounaasta leikkeihin kavereiden kanssa. Toki me aina kysellään myös päiväkodin henkilökunnalta päivän kuulumiset. Usein kotiin tulee mukaan joku hieno uusi piirustus tai askartelujuttu, jotka pitää heti kotona laittaa magneetilla kiinni jääkaapin oveen.

Taaperolla on viikossa neljä dagis-päivää ja kolmen päivän viikonloppu.  Taaperon vapaat perjantait on kyllä ihana juttu, josta aion pitää kiinni eskariin asti, kuten tehtiin isompienkin kanssa. Se on niin luksusta, kun perjantaina saa aloittaa aamut rauhassa taaperon kanssa leikkien, vaikka itsellä olisikin työpäivä sitten. Tänään tein puolikkaan työpäivän ja Otto leikki ja touhusi meidän kuopuksen kanssa sillä aikaa. Silti tämä päivä tuntui jo viikonlopulta ja vapaapäivältä aamusta asti.

Taaperolla on päiväkotiarkea takana pian 11 kuukautta (miinus kesäloma) ja se on sujunut pääosin hyvin. Helsingin seudulla ruotsinkielisessä päivähoidossa on tällä hetkellä niin paha henkilökuntavaje, että tammikuussa 50% ruotsinkielisistä päiväkotipaikan hakijoista on tarjottu suomenkielistä päiväkotipaikkaa, kun ruotsinkielisiä paikkoja ei ole saatavilla riittävästi. (lähde hs.fi). Tosi kurjaa, että perheet eivät saa päivähoitoa omalla äidinkielellä. Meillä on käynyt todella hyvä tuuri, kun paikat aikanaan järjestyivät helposti kaikille ja vielä juuri siitä samasta tutusta päiväkodista, jossa meidän lapset aloittivat jo keväällä 2015.

Ei voi kuin olla äärettömän kiitollinen ihanille tutuille ja uusille hoitajille ja opettajille, jotka ovat aina tehneet parasta mahdollista työtä, vaikka henkilökuntavaje on välillä hetkellisesti vaivannut meidänkin päiväkodissa. Toivon niin kovasti, että tulevaisuudessa varhaiskasvatukseen satsattaisiin aidosti niin paljon kuin oikeasti pitäisi, koulutusväyliä monipuolistettaisiin houkuttelevammiksi ja löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat alalle ja kokevat sen oikeasti mielekkääksi, jotta missään päiväkodissa ei tarvitsisi käydä läpi monen kuukauden henkilökuntapulaa tai sijaisrumbaa.

Me ollaan tosi kiitollisia siitä, että meillä on pysynyt sama päiväkoti ja lähes sama henkilökunta jo viiden vuoden ajan. Se on ihan valtavan iso voimavara, että on sellainen päiväkoti ja henkilökunta, joihin voi luottaa ihan 100% ja tietää, että lapsi saa aina parasta mahdollista hoitoa ja läheisyyttä aina kun sitä tarvitsee. Lapselle päiväkoti on kuin toinen koti ja mulle on ehdottoman tärkeää, että hänellä on siellä turvallinen ja hyvä olla.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3


Viikon arkikuva 2/52

18.01.2020

Kuvassa me lauletaan esikoisen kanssa Spice Girlsin Wannabeta Nintendo Switchillä. Tai siis, meillä on Switchille laulupeli Let’s Sing 2020. Se on ihan samanlainen kuin lapsuuteni Singstar, mutta vaan eri nimellä ja vähän eri näköinen. Annettiin se yhdeksi joululahjaksi lapsille ja se on ollut ihan hitti. Jopa taapero on oppinut jo Wannaben tärkeimmät sanat, sekä tietenkin  sanomaan zig-a-zig-ah. 

Ostettiin siihen laulupeliin tänään kaikki laulupaketit, joita siihen oli saatavilla, kun ne sai pakettina 10€ edullisemmin kuin yksittäiset muutaman laulun bundlet. Ollaan ehditty laulaa niin paljon pelillä joulun jälkeen, että ne lempparit on jo laulettu niin moneen kertaan, että oli kiva saada vähän uutta laulettavaa. Eniten pelillä laulavat lapset, mutta kyllä minä ja Ottokin liitytään usein seuraan, varsinkin viikonloppuisin.

Mulla itselläni on suuria hankaluuksia pysyä nuotissa jos laulan ihan muuten vain, mutta laulupelissä se onnistuu vähän helpommin, kun voi seurata ruudulta, miten korkealta tai matalalta pitäisi laulaa. Aina välillä saan jopa ihan hyvät pisteet ja yllätän itsenikin! Vaikka en ole kovin hyvä laulamaan, nautin siitä täysillä oman perheen kesken. Ja laulankin kyllä aivan tunteella, tänään raikasi niin Lady Gagan Bad Romance, Lily Allenin Fear kuin Aquan Barbie Girlkin. Onneksi kotona ei tarvitse miettiä miltä kuulostaa, Otto on ehtinyt yhdeksässä vuodessa jo hyvin tottua mun epävireiseen lauluun. 

Karaokea mä en ole muuten koskaan laulanut! Siinä yksi tekemätön juttu en ole koskaan -listalle. Ehkä vielä joskus? Tai siis ehdottomasti vielä joskus pakko kokeilla. Meidän esikoinen vie mua kyllä aivan 6-0 tuossa pelissä. Musta on hauskaa, miten hän aidosti hämmästyy joka kerta kun voittaa mut, vaikka itse en koskaan edes oleta mitään muuta. 

Meidän piti oikeasti tänään ulkoilla ja mennä leikkipuistoon, mutta ikkunasta tuijotti aamulla sellainen koiranilma, että päädyttiin pitämään pelipäivä ennemmin. Sitä ennen tosin siivottiin perusteellisesti muutama alakerran kaappi, jotka taas jotenkin oli ihan räjähtäneet, vaikka muka konmaritettiin ne syksyllä Oton kanssa. Pelattiin päivällä yhdessä koko perhe lautapelejä (Boom! & Alias), tehtiin palapelejä (aakkospalapeliä ja Pipsa Possu -palapeliä)  ja laulettiin laulupeliä. Ehtii sitä ulkoilla hyvin taas huomennakin, kun huomiselle on luvattu aurinkoa ja vähemmän tuulta kuin tänään. Oikeastaan oli ihan kivaa kun oli tuollainen keli, niin sai vaan käpertyä perheen kesken kotiin ja öllötellä rauhassa, niinkuin teki mieli.

Aivan tavallisen lauantai-illan kruunasi Putouksen uuden kauden eka jakso. Vaikka itse alkaa ehkä olla siihen jo “hieman” kyllästynyt tälleen miljoonannella kaudella, lapsille se on kuitenkin aina sellainen odotettu juttu. Ja on siinä jotain ihanaa nostalgiaa, kun seuraa jotain ohjelmaa ihan oikeasti telkkarista lasten kanssa, kuten omassa lapsuudessa tehtiin lauantaisin. 

Tykkäättekö te laulaa karaokea tai muuten laulaa? Mikä on teidän lemppari karaokebiisi?

PS: Tsekkaa viime viikon arkikuva TÄSTÄ.