Pojat on kilpailunhaluisia ja tytöt itkee

11.06.2016

Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.

Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.

Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.

Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat.  Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.

Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.

Kuva: Shutterstock

Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.

Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.

Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.

Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.


18x jatka lausetta

28.05.2016

Tämä 18x jatka lausetta -postausidea alkoi näkyä blogeissa just ennen meidän reissua, ja mun piti toteuttaa tämä jo reissun ajaksi ajastettuihin teksteihin mutta en vaan ehtinyt kun oltiin niin paljon kipeänä. Nyt kuitenkin halusin vastata näihin koska mä vaan kertakaikkiaan rakastan näitä tällaisia lauseiden jatkamisjuttuja. Varsinkin on hauskaa lukea monien eri tyyppien vastauksia, sillä on hassua huomata miten eritavalla ihmiset vastaavat samoihin juttuihin. Tässä tulevat siis minun vastaukset!

En ymmärrä… Miksi bussikuskit eivät laske sitä bussin lattiaa silloin kun kyytiin tulee rattaita tai pikkulapsia. Sitä vartenhan busseissa on madallettavat lattiat että jos kyytiin on tulossa pyörätuoli tai rattaat, tai jäämässä pois, niin on helpompaa. Joskus pudotusta bussista maahan on yli puoli metriä kun he eivät laske sitä lattiaa.

Seuraavaksi ajattelin… Herkutella Oton tekemällä iltapalalla ja katsoa Netflixiä.

Viime aikoina… Elämä on tuntunut olevan yhtä vuoristorataa päivästä toiseen. Välillä hirveää epätoivoa lasten kanssa keskellä yötä lastenklinikalla, välillä taas elämän parhaita hetkiä rantalomalla Mallorcalla. Vaikka rakastankin niitä elämän tähtihetkiä, niin sellainen tasainen perusarki olisi juuri nyt ihan paras homma. Tämä viikko on jo tuntunut tasaisemmalta, uskaltaisikohan sitä jo toivoa että näin jatkuisi pidempäänkin?

En osaa päättää… Minkä väristä huulipunaa ostan. Kaikki muu meikkien ostaminen on ihan iisiä, mutta huulipuna – auta armias! Viimeksi lentokentällä mietin vartin eri sävyjen välillä ja lopulta en ostanut mitään kun en osannut päättää.

Muistan ikuisesti… Kun kerroin Otolle että olen raskaana. Se hetki muutti meidän elämän ihan kokonaan.

Päivän paras juttu… Oli varmaankin tanssinäytös – tai sitten se että meillä oli loman jälkeen ensimmäinen kokonainen päivä yhdessä koko perheen kanssa eikä mitään suunnitelmia aamuisen tanssinäytöksen jälkeen. Me siis vaan öllötettiin kotona vesisadetta paossa näytöksen jälkeen, lakattiin kynsiä parvekkeella tyttöjen kanssa, tehtiin iisiä ruokaa ja katsottiin Kuinka kouluttaa lohikäärmeesi -leffa Netflixistä yhdessä koko perhe.

Noloa myöntää, mutta… Mä olen tosi huono pitämään jalkani kauniina ja kesäkunnossa. En koskaan muista lakata varpaankynsiä tai rasvata kuivia kohtia ennenkuin olen jo sandaaleissa Esplanadilla ja mietin että ”hupsista!”.

Viikko sitten… Me lennettiin Mallorcalta kotiin, voi nyyhkis! Zelda nukkui mun sylissä kolme tuntia lentokoneessa ja se oli ihanaa vaikka lämmin tulikin. Tuli ihan mieleen ne ajat kun hän oli vielä pieni tuhiseva vauveli.

Kaikista pahinta on… Kun oma läheinen sairastuu ja voi huonosti, oli kyseessä isompi tai pienempi sairaus.

Salainen taitoni on… Olen tosi super nopea naputtelemaan puhelimella. Jopa mun työkaverit jotka työkseen koodaavat ovat nauraneet sille miten hurjaa tahtia mun sormet viuhuvat kun kirjoitan viestiä.

Jos saisin yhden toiveen, se olisi… Että mun perhe ja sukulaiset ja ystävät ja minä itse saataisiin olla terveitä ja elää hyvä ja pitkä elämä.

Minulla on pakkomielle… Pitää keittiö siistinä. En voi sietää epäjärjestystä keittiössä, koska silloin on inhottavaa laittaa ruokaa tai edes aamupalaa.

Söin tänään… Tuunattua pakastepizzaa, eli tonnikalapizza jonka päällä jäävuorisalaattia, kurkkua, kirsikkatomaattia, kevätsipulia ja kermaviilistä itse maustettua kastiketta. Superhelppoa ja superhyvää.

Ärsyttävintä on… Kun ihmiset ärsyyntyvät turhanpäiväisistä asioista. Joskus tuntuu että jotkut ihmiset elävät ärsyyntyäkseen. Minkään mikä liittyy vain toisten ihmisten elämään eikä vahingoita ketään, ei pitäisi ärsyttää. Ei vaatteiden, ei elämäntyylin, ei äänen, ei musiikkimaun, sisustuksen, rahan, omaisuuden, hiusvärin, lastenvaateharrastuksen,  tai instagram-kuvien, eikä minkään muunkaan joka ei liity ärsyyntyjään mitenkään. Kaiken sen ajan minkä käyttää turhanpäiväisistä asioista ärsyyntymiseen voisi käyttää siihen että ärsyyntyisi jostain millä on oikeasti merkitystä, ja kantaisi oman kortensa kekoon muuttaakseen kyseistä asiaa paremmaksi.

Tekisi mieli… Ajella tästä nyt suoraan perheen kanssa Ouluun. Ihan hirveä ikävä kaikkia sukulaisia ja etenkin mun mummua!

Minusta on söpöä… Kun lapset kehuvat ja kannustavat toisiaan. Tuossa yhtenä päivänä kuopus aamulla sanoi esikoiselle ”Toivota minulle hyvää Bibban-päivää (Bibliotek=kirjasto)” ja esikoinenhan toivotti. Sitten kuopus toivotti hänelle hyvää ”Tavallista dagis-päivää”, ja he halasivat. Se oli huvittavaa ja söpöä! Myös lapsen heleällä äänellä sanottu kiitos on maailman kauneimpia juttuja, kuten myös minä rakastan sinua.

Hävetti… Kun yhtenä aamuna bussissa kuopus sai kauhean raivarin koska mentiin väärälle penkille istumaan hänen mielestään. Samaan aikaan esikoinen pudotti pehmolelunsa ja sai kauhean slaagin, ja itselläni oli kolme kassia ja lasten reput huolehdittavana. Molemmat huusivat ja bussilastillinen ihmisiä tuijotti. Onneksi ei ollut mistään sen suuremmasta kysymys, vaikka maanantai-aamuna se ei kauhean mieltäylentävältä tuntunutkaan.

Viitta River Island / Paita Gina Tricot / Farkut ZARA / Kengät Gioseppo (Mallorca) / Kello Marc by Marc Jacobs* / Laukku Marc by Marc Jacobs / *saatu blogin kautta.

Olenko ainoa, jonka mielestä… Vasta-ajettu nurmikko tuoksuu maailman parhaalta? Se tuoksu tuo mieleen kaikki lapsuuden kesät ja voisin vaan nuuhkutella sitä koko ajan. Ai että!

Näihin oli niin hauska vastata! Ihanaa lauantai-iltaa kaikille<3


Näin(kin) pukeutuu äiti

19.03.2016

Kuten ennustin, bannerissakin näkyvä pilottitakki on päässyt päivittäiseen käyttöön. Tällä viikolla varsinkin alkuviikosta melkein kymmenen asteen lämpötiloilla tarkeni jo oikein hyvin olla ihan ulkona kevyesti topatulla bomberilla. Alla oli tietty vielä neule, ja kaulassa kaulahuivi jos ei liikuttu autolla, mutta kuitenkin, yhtään ei hytisyttänyt, välillä oli jopa hiki kun aurinko oikein paistoi eikä tuullut.

Bomber päällä mulla on hyvä fiilis, vannon että kävelen selkä suorempana kun on mieleinen takki päällä. Siihen mä nykyään pukeutumisella pyrinkin: hyvään fiilikseen. Siihen että mulla on itsevarma ja mukava olo mun vaatteissa. Joskus aiemmin mulla on ehkä ollut tarve ”todistella” itseäni pukeutumisellani. Nuorempana pukeuduin paljastavasti ja tosi mauttomasti välillä, ja äidiksi tultuani yritin ehkä vähän liikaa pyristellä siitä ulos. Tyylini muuttui välillä suorastaan tätimäiseksi kun yritin niin kovasti olla ÄITI, mahtua johonkin tiettyyn äitimuottiin.

Nykyään mä tiedän että ei se hyvä äitiys ole siitä kiinni onko mulla jonkun mielestä lapselliset, rumat, mauttomat, teinimäiset tai tylsät vaatteet. Kun mä tulin äidiksi, mulla meni ihan kaiken edelle se että halusin olla hyvä äiti, ja yritin jokaisella elämäni osa-alueella pyrkiä kohti sitä täydellistä äitiyttä. Kunnes tajusin että mun ei tarvitse olla sellainen kuin mielikuvieni ”normi-äiti” on, koska ensinnäkään mitään normi-äitiä ei ole. Me kaikki ollaan erilaisia. Ja toiseksi, täydellistä äitiyttäkään ei ole olemassa.

Mulle on ihan sama jos joku luulee että meidän lapset ovat liikkeellä vaikka isosiskon kanssa, kun kävelen heidän kanssaan kaupungilla. Kyllä he hyvin nopeasti korjaavat että äidistä on kyse, jos tilanne sitä vaatii. En ole pitkään aikaan edes miettinyt näytänkö ikäiseltäni vai en, tai näytänkö äidiltä, ja se on hyvä. Ei sillä ole mitään väliä, eikä se vaikuta mun äitiyteen millään tavalla.

Mä olen aina rakastanut kokeilla erilaisia tyylejä ja käyttää rohkeitakin vaatteita, ja vaikka nykyään en ehkä ole tyyliltäni niin kokeileva enää kuin joskus aiemmin, olen tyytyväinen että olen löytänyt sen rohkeuden uudelleen. Rohkeuden olla juuri sellainen kuin haluan.

Nykyisessä tyylissäni mä tunnen itseni enemmän omaksi itsekseni kuin vuosikausiin. Mä uskon että lapsille paras roolimalli, on tyyppi joka on sinut itsensä kanssa. Oli kyseessä sitten kaveri, äiti, opettaja tai vaikka pappa. Siksi aion jatkossakin näyttää juuri sellaiselta äidiltä kuin haluan, enkä stressaa siitä mitä muut mahdollisesti miettivät.

Takki Zara / T-paita Gina Tricot / Housut Gina Tricot / Kengät Zara / Laukku Marc by Marc Jacobs

Millaisia pukeutujia te muut äidit olette? Tunnistatteko äitimuottiin sopimisen paineita, oletteko kokeneet sellaisia omaa pukeutumistanne miettiessänne?


Sukupuolisensitiivisyys – näin meillä

07.03.2016

Sukupuolisensitiivisyys, aihe johon en ole itse ottanut kovinkaan paljoa kantaa, mutta joka tuntuu olevan tapetilla usein. Viimeisin veto oli tietenkin Perussuomalaisten kieroutuneita vitsejä aiheuttanut lippiskampanja, joka kaikessa naurettavuudessaan oli ennenkaikkea surullinen. Se toi esiin sen, miten suuri ihmisjoukko meidän yhteiskunnassa on edelleen, joka ei ymmärrä sitä että kaikkia ei tarvitse tunkea samaan muottiin. Suuri joukko ihmisiä, jotka kaipaisivat oikeaa tietoa, ja kykyä nähdä sen oikean tiedon omien rajoittuneiden käsitystensä takaa.

Sukupuolisensitiivisyys ei tarkoita sukupuolten kieltämistä, sukupuolten välisten erojen kieltämistä, tai sukupuolettomuutta. Se tarkoittaa vain sitä, että tarjotaan kaikille yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, vailla ennakko-odotuksia, oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä. Sukupuolisensitiivisyys on itsemääräämisoikeutta. Se tarkoittaa sitä, että tyttöä ei pakoteta tekemään yleisesti tyttöjen juttuina pidettyjä asioita, tai pukeutumaan ”niinkuin tytöt pukeutuu”, ihan vaan koska hän on tyttö.  Se ei tarkoita sitä, että tytölle ei voisi antaa tytön nimeä tai ostaa vaaleanpunaisia vaatteita. Se tarkoittaa sitä, että ihminen jolla on piirteitä molemmista sukupuolista, on ihan samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Meidän molemmilla lapsilla on prinsessanimet, siis ihan suoranaiset prinsessanimet. Toisen nimi tarkoittaa kruunua, ja hän on siitä järjettömän ylpeä. Toisen nimi tulee videopelin kauniilta prinsessalta. Me ei edes mietitty että haluttaisiin erityisesti antaa prinsessanimiä, huomattiin se vasta kun toimittaja huomautti tästä meille haastatellessaan meitä. Nimistä huolimatta, en ole koskaan olettanut että meidän tytöt tykkäisivät prinsessoista. En ole koskaan olettanut että he tykkäisivät edes omista nimistään, enkä myöskään loukkaantuisi jos he joskus haluaisivat vaihtaa nimekseen vaikka Havu tai Timo.  Hehän nimeä kantavat, en minä.

Meidän perheelle sukupuolisensitiivisyys on itsestäänselvyys, ja uskoisin että se on sitä monille muillekin. Se on asia mitä ei tarvitse julistaa, tai mitä tulisi edes ajateltua. Sitä vaan arjessa yleensä ottaa huomioon sen, että jokainen on yksilö. En voi vaatia lasta tykkäämään barbeista koska itse tykkään, en halua tuputtaa hänelle Hello Kitty -suklaamunaa jos hän on mieltynyt Star Warsiin, enkä missään nimessä käske lapsen mennä leikkimään kotia jos hän haluaa kiipeillä. En myöskään estä lapsia nauttimasta tyttöydestään täysillä, tai tekemästä yleisesti tyttöjen juttuina pidettyjä juttuja. Meillä vietetään tyttöjen päiviä, lakataan kynsiä, shoppaillaan, tehdään kampauksia ja lauletaan prinssessalauluja. Ei siksi että meidän tytöt ovat tyttöjä, vaan siksi että he pitävät niistä asioista. Jos toinen lapsistamme olisi poika, tai vaikka interseksuaalinen, hänellä olisi ihan yhtäläinen oikeus haluta tehdä näitä asioita.

Se, miksi aiheen kuitenkin haluan tuoda esiin on että vielä löytyy se tietty prosentti ihmisistä jotka eivät ymmärrä. Jotka pitävät tasa-arvoa ”huuhaana” ja haluavat sulkea kaikki ihmiset tiettyihin muotteihin, joiden väliin ei mahdu mitään. Sukupuolisensitiivisyyden ideana ei ole tehdä naisista miehiä ja miehistä naisia, sen ideana on vaan tiedostaa se että kaikkien meidän ei tarvitse olla samanlaisia, mutta me kaikki ollaan silti ihan yhtä hyviä.

Mä en aio kieltää sitä faktaa etteikö olisi asioita joita edelleen pidetään yleisesti tyttöjen tai poikien juttuina. Varmasti aina tulee olemaan naistenlehtiä, omat pukukopit tytöille ja pojille, ja tampooneja jotka on naisille tehty, vaikka ainakin She’s the man -leffan mukaan auttavat myös nenäverenvuotoon. Silti kenenkään ei pitäisi edistää näitä ahtaita muotteja. Mä rakastaisin nähdä enemmän lelulehtiä joissa on poikia imuroimassa, tyttöjä leikkimässä turtleseilla ja ennenkaikkea kaikki lapset yhdessä tekemässä mitä hyvänsä, eikä niin että tyttöjen ja poikien jutut on eroteltu omille sivuilleen. Lapsille ei tarvitse opettaa niitä muotteja, mihin meidät on vielä kasvatettu.

Vaikka uskon, että monessa perheessä asia on niinkuin meillä: itsestäänselvyys, se ei silti ole sitä kaikille, eikä saisi olettaa että koko yhteiskunta on suvaitseva siksi että enemmistö on sitä. Mut tekee surulliseksi se, että vielä on ihmisiä, vanhempia, joille heidän omat lapsensa eivät uskalla kertoa olevansa esimerkiksi homoja tai että eivät tiedä kumpaa sukupuolta tuntevat olevansa. Jos mä olisin vielä 2010-luvulla tai tulevaisuudessa se vanhempi, jolle ei uskalleta kertoa,  mä olisin tosi pettynyt itseeni. Nykyään kuitenkin on saatavilla tietoa vähän eri malliin kuin vaikka 20 vuotta sitten. Nykyään suvaitsemattomuutta ei voi mitenkään järjellä perustella hyväksyttäväksi.

Tänään telkkarista tulee Marja Hintikka Live jossa sama aihe on tapetilla. Toivottavasti se onnistuu herättämään lisää keskustelua, hyväksyntää ja ajatuksia.

Näkyykö sukupuolisensitiivisyys teillä kasvatuksessa tai arjessa? Mitä mieltä olette siitä että lapsia yritetään pakottaa tiettyihin sukupuolirooleihin?