Mä en halua ikinä unohtaa miten ihanaa meillä on just nyt

02.10.2017

Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3


Kuusi vuotta äitinä, olenko erilainen äiti nyt kuin kuusi vuotta sitten?

11.09.2017

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.


Epäsuositut mielipiteet x8

02.05.2017

Loppuvuodesta 2016 oli blogeissa paljon näitä ”Epäsuositut mielipiteet” -postauksia ja niitä oli musta tosi hauska lukea. Mietin silloin itsekin että pakko tehdä tällainen, mutta silloin se vain jäi jostain syystä. Joulukuussa postauskalenterissa oli melkein 50 postauksen verran muutakin sisältöä niin en ehkä saanut itsestäni silloin vielä tätäkin irti. Mutta nyt on aika mun epäsuosittujen mielipiteiden. Epäsuositut mielipiteet sinällään on hassu termi, jolla on varmasti jokaiselle kirjoittajalle oma merkityksensä.

Mä koen tämän niin että nämä mielipiteet jakavat kansaa, ja löytyy monia jotka varmasti ovat mun kanssa eri mieltä näistä asioista. Varmasti löytyy niitäkin jotka ovat samaa mieltä. Mikä tekee jostain mielipiteestä epäsuositun? Ei välttämättä mikään. Ehkä ne postaukseen listatut asiat lähtevät vaan ihan kirjoittajan omalta fiilispohjalta, minkä itse kokee olevan sellaista jota ei välttämättä uskalla ihan kaikissa keskusteluissa sanoa ääneen tai tuoda esiin. Mutta, tässä sen pidemmittä puheitta mun epäsuositut mielipiteet perusteluineen.

Jos parisuhteessa uhkailee erolla on parempi erota samantien. Olen myös sitä mieltä että jos oman suhteen tilaa joutuu epäilemään, ei suhde vaan toimi. Toimiva parisuhde perustuu sille että molemmat haluavat tehdä toisen onnelliseksi ja kuunnella toista, ja laittaa toisen itsensä edelle, sekä myös toimivat näin käytännössä. Uhkailu tai pelko ei kuulu parisuhteeseen missään muodossa.

Fine dining ei ole mun juttu. Olen kyllä syönyt tosi hyvää ruokaa fine dining -ravintoloissa mutta sitä on aina liian vähän, siis ihan liian vähän. Mä otan ennemmin ison annoksen jotain superhyvää, kuin kymmenen pikku makuannosta joista jää aina vaan sellainen fiilis että olisipa tätä saanut lisää. Bistro-henkiset ravintolat on enemmän mun juttu.

Kookos haisee ja maistuu ikävälle kaikissa muodoissaan. Olen perinyt tämän kookoskammoni äidiltä, meillä ei koskaan käytetty mitään kookosjuttuja kun asuin äidin kanssa koska hän inhoaa kookosta, enkä siis koskaan tottunut siihen. Vanhempana ekoja kertoja kookosta maistaessani ja kookosbuumin myötä haistaessani, on fiilis vaan vahvistunut: ei ole mun makuun. Aina tasaisin väliajoin kokeilen että josko nyt tämä maistuisi tai jos nyt tykkäisin tästä kookosrasvasta, mutta ei. Muilla ihmisillä kookos ei haittaa mua, mutta omaan kroppaani tai kotiini en sitä halua.

Puolison haukkuminen ja hänestä alentavasti puhuminen somessa (tai muutenkaan) on väärin. Tätä tapaa en voi kertakaikkiaan ymmärtää. Nykyään varsinkin miehistä tuntuu olevan sallittua puhua ihan miten vaan. Omien miesten joukkolynkkaus tuntuu olevan suurtakin hupia toisille, ja sellaiset ”mikä on sun miehen ärsyttävin tapa”  ja ”mikä miehessäsi saa sinut raivon partaalle?”-ketjut on yleistyneet hämmästyttävää tahtia. En vaan tajua, mutta ehkä mun ei tarvitsekaan. Varmasti kaikilla meistä on joku ärsyttävä tapa mutta siinä vaiheessa kun sama tyyppi on ensin kommentoinut miehestään kaksi ärsyttävää tapaa ja sen jälkeen vielä kommentoinut toisten listaamien tapojen alle että ”hei mun miehel on tääki ja tää ja tää” niin tulee jo tunne että miksi sitten olette edes yhdessä jos noin paljon ärsyttää. En myöskään tajua miten se hyödyttää omaa parisuhdetta että avautuu näistä ärsytyksenaiheista vieraille ihmisille? Enemmän ehkä hyödyttäisi jos ottaisi ne puheeksi sen oman puolison kanssa hyvässä hengessä.

Raskausajan ruokakieltojen tietoinen noudattamatta jättäminen on vauvan hengellä leikkimistä. Erikseen on suositukset joissa oma harkinta on aivan ok ja kohtuullisesta määrästä ei ole haittaa, mutta jos tietoisesti suoranaisesta kiellosta välittämättä ottaa sen riskin että sairastuu listeriaan niin kakan osuessa tuulettimeen ei voi muuta kuin katsoa peiliin.

Valitsen mieluummin päiväkodin kuin perhepäivähoidon myös pienelle lapselle. Tiedän että on olemassa todella ammattitaitoisia ja ihania perhepäivähoitajia, mutta mulla on omasta lapsuudestani kesien varahoidosta eri perhepäivähoitajilla sen verran ikäviä kokemuksia, että päätin mieluummin luottaa omien lasteni kanssa päiväkotiin. Mulle tulee turvallisempi olo siitä että on useampi aikuinen joiden toimintaa valvotaan, kuin vain yksi tyyppi joka yksin ohjaa päivien kulkua ja voi vanhemman silmän välttäessä käyttäytyä ihan miten tahansa lasta kohtaan, kun kukaan ei ole valvomassa. Oli mulla pienenä yhdessä päiväkodissakin ikävä aikuinen jota pelkäsin, mutta sentään siellä oli useampi muu joihin luotin ja turvauduin.

”Mua ärsyttää..”. Ymmärrän jos joskus on huono päivä, mutta jatkuvan valittamisen kuunteleminen on raskasta. Sellaiset ihmiset joita aina ärsyttää kaikki ovat mahdottomia energiasyöppöjä joiden kannattaisi miettiä omaa käytöstään ja todellisia syitä kaikesta (turhasta) ärsyyntymiseen. Elämä on kivempaa kun ei ärsyynny asioista jotka eivät liity itseen tai joihin ei voi itse vaikuttaa.

Mun mielestä pakollinen ruotsin opiskelu peruskoulussa on ok. Sen lisäksi että se edelleenkin on kotimaamme toinen virallinen kieli, ruotsin kieli auttaa pitkälle työllistymisessä tai opiskelussa Ruotsin lisäksi muissakin Pohjoismaissa, sillä sen opittuaan ymmärtää jo aika hyvin myös norjaa ja tanskaa.  Monissa norjalaisissa tai tanskalaisissa työpaikkailmoituksissa joissa etsitään työntekijää Suomesta, on vaatimuksena ruotsin kielen taito (kyllä, harrastan huvikseni työpaikkailmoitusten kahlaamista aamukahvin kera aina välillä, vaikka olen täystyöllistetty yrittäjä enkä haaveile muutoksesta).  Toki tämä on vaikea asia, onhan alueita Suomessa, sekä työpaikkoja joissa ruotsin kieltä ei tarvitse ollenkaan, mutta koska muka kielen opiskelusta olisi ollut haittaa? Ehkä ratkaisuna olisi kahden kielen pakko – toisena kielenä englanti ja toinen vapaavalintainen kieli? Silloin kielitaito karttuisi, mutta sellaisella kielellä joka itseä kiinnostaa. En siis ole sitä mieltä että kaikkien pitää osata juuri ruotsia, mutta sitä mieltä olen että  kannattaa kartuttaa omia taitojaan opiskelemalla muutakin kieltä kuin vain englantia.

Siinäpä mun omat epäsuositut mielipiteet. Kuten sanottua, eivät välttämättä epäsuosittuja, mutta kuitenkin sellaisia jotka jakavat ihmisiä. Nyt on teidän vuoro! Mitkä on teidän epäsuositut mielipiteet? Ja löytyikö juttuja mistä olette samaa tai täysin päinvastaista mieltä mun kanssa?


Pojat on kilpailunhaluisia ja tytöt itkee

11.06.2016

Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.

Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.

Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.

Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat.  Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.

Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.

Kuva: Shutterstock

Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.

Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.

Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.

Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.