Bloggaaminen tapetilla

01.11.2017

Tänä syksynä blogimaailmassa on käyty keskustelua siitä, onko koko bloggaaminen jo aivan väljähtynyttä touhua, ja kuinka kauan blogeilla on vielä tulevaisuutta. Olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla, ja nyökytellyt monen tekstin kohdalla että ”joo, tältä mustakin tuntuu”. Se on ihan fakta juttu, että bloggaaminen on elänyt murroksessa jo vuosia, ja se millainen blogimaailma on tällä hetkellä, ei välttämättä ole ihan se munkaan suosikkini. Haikailen joskus itsekin sitä aikaa, kun bloggaaminen oli vähän yksinkertaisempaa – kuvattiin vaan päivän touhut, löpistiin jotain ja samantien liveksi saman päivän jutut.

Nykyään bloggaaminen on niin paljon ammattimaisempaa jo harrastelijatasolla, että kun sitä ihan oikeasti tekee työkseen, ovat odotukset itseä kohtaan välillä kohtuuttomia. Taito ja tieto lisäävät tuskaa, ja siitä ottaa enemmän paineita, että omien kirjoitusten pitäisi aina, ja joka kerta tarjota lukijoille jotain konkreettista. Joku tunne, jotain järkevää ajateltavaa, vinkkejä tai vertaistukea. Miksei hyvä mieli riittäisi?

Koulutuksissa painotetaan sitä, että blogi ei voi menestyä vain arkisella hutulla, vaan lukijan täytyy saada siitä irti jotain enemmän. ”Eihän kukaan jaksa lukea päivästä toiseen turhanpäiväistä löpinää ja kuulumisia, vaan blogin täytyy erottua joukosta.” Puhumattakaan siitä, että jokaisesta postauksesta pitäisi löytyä hakukoneoptimoitu otsikko fiksulla avainsanalla varustettuna, ainakin pari väliotsikkoa, ja selkeä punainen lanka.

Mutta hetkinen – eikös se arkinen löpinä kuulumisineen ollut juuri se, mistä kaikki alkoi? Eikö juuri se ollut se, mikä erotti blogit naistenlehdistä ja muista lifestylemedioista? Aito elämä, arki ja tunteet. Ei siloitellut kuvat, ei ammattilaisten haastattelut aiheiden yhteydessä, ei toimittajatasoisesti jäsennelty teksti, tai huippukuvaajien ottamat asukuvat. (näillä en viittaa omaan blogiini, vaan blogimaailmaan yleisesti)

Kuusi ja puoli vuotta sitten kirjoitin blogia itselleni, mutta muut toki lukivat sitä. Kysyin kyllä joskus postaustoiveita, mutta uskalsin ja halusin käsitellä niitä aina vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani. Uskalsin tuoda esiin rohkeitakin mielipiteitä, ja kirjoittaa välillä tiukasti. Nykyään harkitsen tuhanteen kertaan ennen kuin avaan suuni jostain päivän polttavasta aiheesta, ja siinä harkintavaiheessa suurin osa aiheista tippuukin jo pois. Ei vaan ole sen arvoista.

Käyn tekstin läpi kymmeniä kertoja ennen julkaisua, ja yritän miettiä jokaisen mahdollisen ihmisen näkökantaa ja ottaa kaikki mahdolliset skenaariot huomioon. Siitä huolimatta en yleensä onnistu siinä täysin. Aina joku omaa niin kertakaikkiaan erilaisen näkökulman kuin minä itse, että en ole osannut ottaa sitä edes huomioon. Vaikka yritän vääntää rautalangasta jokaisen mahdollisen asian, se ei yleensä riitä. Mun mielestä on hurjan hienoa ja avartavaa keskustella erilaisista mielipiteistä, vaihtaa ajatuksia ja saada uusia näkökulmia, mutta en aina uskalla enää herättää sitä keskustelua.

ASUS-zenbook-flip-ux360

Arvatkaa miksi myös rakastan tehdä kaupallisia yhteistöitä (sen lisäksi että on kivaa testata uusia juttuja, haastaa itseään kuvien ottamisessa ja oppia uusia asioita)? Koska silloin en yleensä aseta itseäni ja elämääni alttiiksi arvostelulle, vaan tuotteen tai palvelun, tai korkeintaan sen kuinka usein teen kaupallisia yhteistöitä. Silloin saan lukea pääosin mukavia arvontakommentteja, tai keskustella talvivaatteiden ominaisuuksista. Se on turvallista, mukavaa, eikä se satuta mua. Henkilökohtaisuus ja itsensä antaminen on pelottavaa – siksi jostain muusta on niin paljon helpompi kirjoittaa.

Nämä asiat on mietityttäneet mua paljon tänä syksynä. Mitä kaikkea olen valmis ottamaan vastaan, mitä antamaan? En vieläkään tiedä täydellistä vastausta, mutta tiedän sen että kaikesta huolimatta rakastan edelleen tätä mitä saan tehdä. Rakastan jutella teidän kanssa, rakastan inspiroitua teistä ja haastaa itseäni inspiroimaan teitä. Vaikka joskus tuntuu ihan älyttömän raskaalta asettaa itsensä alttiiksi sille kaikelle, mille bloggaaja itsensä altistaa, se kaikki muu on tärkeämpää, ja vetää pidemmän korren. Teidän viestit ja kuulumiset merkitsevät mulle ihan älyttömän paljon. Se kaikki muu mielettömän upea osallistuminen ja myötäeläminen, jota 99% saamastani palautteesta onneksi edelleen on.

Olen pohtinut kaikkia mahdollisia asioita, ja päättänyt vaan, että tärkeintä on tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tämä blogimaailmassa käyty keskustelu on auttanut mua ymmärtämään jälleen kerran, että en ole näiden ajatuksieni ja tuntemuksieni kanssa yksin. Kaikki me bloggaajat ja muutkin somevaikuttajat ollaan samassa veneessä, ja punnitaan samoja asioita joka päivä. Välillä se vaan unohtuu, kun ei muista vaihtaa niitä ajatuksia kollegoiden kanssa. Helposti vaan ajautuu miettimään pessimistisesti, että on varmaan ainoa joka saa niin hirveitä kommentteja. No, en ole, en todellakaan, valitettavasti ja onneksi.

Ainoa oikea tapa blogata on mielestäni se, että tuottaa vain sellaista sisältöä mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja niin mä aion tehdä jatkossakin. Joskus se tarkoittaa jotain, ja joskus jotain muuta. Mä lupaan olla rohkea, ja tarttua pelkäämättä jatkossa niihin aiheisiin joita pidän tärkeänä. Aion edelleen rohkeasti kertoa meidän elämästä sellaisena kuin sen koen, ja näyttää niitä asioita mitä pidän sopivina näyttää. Ja aion näyttää sitä arkea, ja höpötellä välillä vailla päätä tai häntää. Tiedän, että teidän joukosta löytyy paljon niitä, jotka tykkäävät myös arkisesta rupattelusta vailla punaista lankaa. Vaikka blogimaailma kuinka ammattimaistuu, en aio kadottaa itseäni täältä.

Se tarkoittaa sitä, että toisinaan täällä voi olla hyvinkin ammattimaiseen tapaan toteutettua sisältöä, ja toisinaan niitä puhelimella otettuja vähän mössöisiä räpsyjä. Ja sitä, että välillä listaan joululahjatoiveita, joskus ällösöpöilen parisuhdejuttuja ja toisinaan kerron mielipiteitäni. Juuri siihen sillisalaattityyliin, jota täällä on aina ollutkin. En ole eikä musta tule sisältöautomaattia, joka tekee aina tasalaatuista taattua tavaraa, vaan olen minä, ja blogi elää mun mukana.

Sana on vapaa, millainen viba teille tulee tällä hetkellä blogeista yleisesti? Mitä kaipaisitte lisää? Onko ammattimaisuus kiinnostavampaa, vai se arkinen höpöttely? Mitä haette, kun lähdette lukemaan blogia, mitä toivotte saavanne siitä irti?


Blogi kuusi vuotta!

09.05.2017

Eilen juhlittiin mun blogin kuusivuotissynttäreitä, tosin ei nyt ihan niin suurten fanfaarien kera, mutta täytekakun jämiä nautiskellen kuitenkin. Se oli hyvä maanantai. Täytyy ihan rehellisesti myöntää että meinasin unohtaa blogisynttärit kokonaan eilen, en olisi muistanut ilman FB:n muistutusta. Tiedän kyllä että blogin syntymäpäivä sijoittuu toukokuun alkuun, mutta loistavasta numeromuististani huolimatta onnistun aina unohtamaan sen tarkan päivän. Muistan meidän vanhan ovikoodinkin 90-luvun lopusta, mutta en blogin syntymäpäivää. Nyt lupaan muistaa sen tästä eteenpäin, kahdeksas toukokuuta.

Blogi kyllä ansaitsisi sen että muistan sen synttärit, onhan blogi iso osa mun elämää ja jopa meidän perhettä. Koko meidän tämänhetkinen perhe-elämä muovautuu tämän blogin mukaan, ja tämä blogi mahdollistaa sen että vietetään elämämme vapainta vuotta kolmen lapsen kanssa. Se on jotain mistä en kuusi vuotta sitten olisi osannut haaveilla. Tai ei se, vaan kaikki tämä, koko meidän elämä. Joka ikinen päivä mun on pakko nipistää henkisesti itseäni ja kysyä onko tämä kaikki totta, onko mun elämä juuri tällaista juuri nyt.

Olen saanut blogata ammatikseni jo useamman vuoden, ensin toisen työn ohessa silti täyttä päivää vääntäen, ja viime elokuusta asti kokopäiväisenä yrittäjänä. Voin oikeasti tulla hyvin toimeen ja olla meidän perheen elättävä osapuoli bloggaamalla, samalla kun mieheni on kotona vanhempainvapaalla. Siitä(kään) en olisi osannut silloin kuusi vuotta sitten haaveilla. Ei varmasti kovin moni sitä uskonut silloin mahdolliseksi muutenkaan, mutta kuten klisee kuuluu: kehitys kehittyy.

Vuonna 2017 sisällöntuotanto on toimialana aivan eri sfääreissä kuin kuusi vuotta sitten. Se on ihan valtavan suuri onni että saa tehdä työkseen kaikkea sitä mistä tykkää, ja joka päivä mä olen siitä kiitollinen. Totta puhuen mua pelotti aivan hitosti vielä elokuussakin kun yritykseni perustin, mutta tämä vuosi on osoittanut että se oli paras siirto mitä olen urallani tehnyt. Yrittäjyydestä huolimatta mun ei tarvitse elää ainakaan toistaiseksi epätietoisuudessa, vaan tiedän että hommat on turvattu pitkälle tulevaisuuteen.

Kulunut vuosi on ollut blogiurani aikana suurin harppaus pitkään aikaan, ja olen ylpeä siitä missä nyt seison. Kuluneen vuoden aikana mun blogiin on löytänyt tiensä kymmeniä tuhansia uusia ihmisiä vanhojen seuraksi kuukausittain, ja tätä nykyä teitä vierailee blogissa lähemmäs sata tuhatta eri ihmistä kuukaudessa. Se on aivan järjettömän suuri määrä, vaikka suuriin tubetähtiin verrattuna olen toki kuudenkin vuoden jälkeen vielä aivan lapsen kengissä. Mutta lähemmäs sata tuhatta ihmistä on kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Porissa tai Kouvolassa on asukkaita. Olen myös iloinen siitä, että vielä kuuden vuoden jälkeen tänne löytää uusia ihmisiä tasaisena virtana vanhojen vakkareiden seuraksi. Tervetuloa te kaikki uudet ihanat!

Kun katson taaksepäin näitä kuutta vuotta, jokainen vuosi on ollut mulle tärkeä ja opettanut todella paljon. Ensimmäisenä vuonna opettelin aivan perusasioita, kuten edelleen esillä olevista ensimmäisistä postauksistani voi lukea. Opettelin kirjoittamaan vähemmän kirosanoja ja enemmän asiaa, ottamaan oranssien kuvien sijaan vain vähän kellertäviä, ja tähtäämään kameran niin että varpaatkin tulivat mukaan kuvaan. Jostain syystä moni teistä tarttui jo silloin tänne mukaan. Ehkä uteliaisuudesta, osa on kertonut että jopa vahingonilosta sitä kohtaan mitä oletti mullekin tulevan elämässä eteen. Ja moni on näinä vuosina tullut kertomaan ajatuksistaan, ja myöntämään olleensa väärässä. Kiitos siitä.

Tämä viime vuosi on opettanut mulle näistä kaikista vuosista kuitenkin eniten. Olen oppinut oman tyylini, omat voimavarani ja sen mihin pystyn kun mulla on käytettävissä kokonainen työpäivä blogia varten. Mun blogi ei ole ammattimaistunut naistenlehtimäiselle tasolle, mutta se on näyte mun tyylistä. En varmasti koskaan tule yltämäänkään naistenlehtitasoon – mun juttua on kotikutoisuus. Haluan että mun blogiin voi samaistua, ja sieltä nähdä meidät ihan tällaisina kuin me ollaan. Joskus verkkareissa ilman meikkiä tukka sekaisin, joskus vasta synnyttäneenä (okei ei kyllä varmaan enää) ja joskus sitten juhliin laittautuneena. Sellaisina kuin me ollaan.

Kuuden vuoden aikana mun blogissa on käyty pitkiä, rönsyileviä keskusteluita, vaihdettu ajatuksia, vinkattu puolin ja toisin. Koettu suuria tunteita, itketty ja naurettu. Blogi on seurannut mukana kaikki meidän elämän suurimmat hetket, viimeisimpänä meidän rakkaan kolmannen tyttären syntymän. Tämä blogi on mulle maailman arvokkain muistojen kirja, josta löydän ajatuksia joita en varmasti olisi muuten osannut kirjoittaa ylös tai ehkä edes löytänyt pääkopastani.

Te olette jättäneet tänne blogiin kuuden vuoden aikana yli 80 000 kommenttia. Se on aivan valtava määrä! Ja jos mukaan lasketaan kaikki ne jotka höpöttelevät muissa somekanavissa, me ollaan vaihdettu ihan hurja määrä ajatuksia yhdessä. Kiitos niistä, kiitos jokaisesta rohkaisevasta sanasta ja kauniista asioista joita olette meille toivoneet.

Takki Shein (saatu) / Paita H&M / Housut BIKBOK / Kengät Flattered (saatu)

Mä toivon blogille antoisia tulevia vuosia, ja kiitän teitä kaikkia näistä yhteisistä vuosista. Mä aion jatkaa samaan malliin kuin tähänkin asti, iloisena ja lörpöttelevänä omana itsenäni. Kiitos ja kumarrus!

Ja koska olen ottanut tavaksi tehdä joka vuosi tällaisen pienen katsauksen myös teihin lukijoihin niin aion sen tehdä tänäkin vuonna. Eli sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten löytäneet tienne tänne. Musta on aina ihan huikeaa lukea kuinka eri tavoin olette löytäneet tänne ja kauanko olette olleet mukana. Ja hei, saa myös toivoa postausta jos teillä on joku tietty postaus toive. Kiitos jo hurjasti etukäteen kaikille jotka jaksavat kommentin jättää <3