Omien pelkojen voittaminen

13.06.2019

Mä olen aina ollut kova jännittämään yleisön edessä puhumista. Jännitin sitä jo lapsena niin, että punastuin aina kun pidin esitelmää. Sillä ei ollut mitään väliä kuinka hyvin olin valmistautunut tai kuinka paljon harjoitellut, mua vaan jännitti ihan älyttömän paljon. Jännitin kirjaesitelmiä, yhteiskuntaopin esitelmiä ja uskonnon esitelmiä. Jos sain tehdä ryhmätyön ja puhua yhdessä kaverin kanssa, se ei ollut niin paha. Mutta yksin puhuminen? Ihan älyttömän kuumottavaa! En kärsinyt niin vahvasta esiintymiskammosta, että olisin pyörtynyt tai oksentanut. Mutta mun ääni värisi, posket punoittivat ja tuli aina yhtäkkiä tosi kuuma. En myöskään rentoutunut esityksen edetessä, päin vastoin. Se oli ihan yhtä pelottavaa alusta loppuun.

Pitkään ajattelin, että ihmisten edessä puhuminen ei olisi mun juttu. Että se ei vaan sovi mulle, enkä voi sitä oppia. Olin väärässä, ihan valtavan väärässä.

Kuten tiedätte, meidän häissä ei puheita pidetty ja valatkin me lausuttiin vaan papin perässä. Me ei haluttu missään nimessä olla esillä, edes omissa häissämme. Pikkuhiljaa häiden jälkeen mä olen kuitenkin ajautunut tilanteisiin, joissa olen joutunut yleisön eteen. Kerran olin messuilla paneelikeskustelussa muutaman muun perhebloggaajan kanssa keskustelemassa. Kerran mua haastateltiin toisilla messuilla radioon ja ympärillä oli paljon ihmisiä. Vaikka se oli pelottavaa, huomasin, että aloin tykätä siitä myös. Vaikka joka kerta kun suostuin johonkin, mua ahdisti ja jännitti etukäteen, olin kuitenkin ylpeä, että olin suoriutunut tehtävästä. Ja mä sain puhuttua, punaposkisena ja hikisenä, mutta sain kuitenkin.

Pikkuhiljaa aloin järjestää näitä ahdistavia ja jännittäviä puhumistilanteita ihan itse itselleni. Järjestin viime kesänä omasta aloitteestani koulutuksen muutamalle bloggaajalle. Päätin pitää puheen meidän hääpäiväbileissä, vaikka kukaan ei sitä multa vaatinut. Suostuin puhujaksi isoon vaikuttajatilaisuuteen pyydettäessä, olin ehkä vähän salaa unelmoinut siitä etukäteen, että joskus mua pyydettäisiin. Halusin ehdottomasti myös pitää kaasona puheen ystäväni häissä.

Aloin jopa vähän haaveilla siitä, että saisin puhua enemmänkin. Olen halunnut päästä jakamaan kaikkea sitä, mitä olen itse vuosien saatossa kokemuksella ja erilaisissa koulutuksissa ja projekteissa oppinut. Meidän ala on tosi vaikea oppia, jos kukaan ei jaa omia kokemuksiaan. On niin paljon sellaista, mitä ei googlettamalla löydä ja mitä ei voi opetella Pinterest-tauluista. Olen kokenut, että mulla voisi olla paljon sellaista arvokasta, jota jakamalla voisin auttaa muita eteenpäin. Olen haaveillut siitä, että saisin pitää enemmänkin koulutuksia. Ja kun haaveet sanoo ääneen oikeille ihmisille ja tekee töitä niiden eteen, ne saattavat vaikka toteutua.

Eilen pääsin pitämään mun tähänastisen elämän suurimman koulutuksen. Se ei ollut mikään valtava, paikalla oli vain reilut kymmenen ihmistä. Mutta se oli valtava harppaus mulle. Mä voitin yhden mun suurimmista peloista jälleen kerran ja uskaltauduin vetämään täysin itse suunnittelemani koulutuksen, puhumaan juuri niistä asioista, joista halusin puhua ja kertoa muille. Se oli mulle niin tärkeää!

Tuntui hyvältä myös saada tilaisuuden jälkeen vuolaasti kiitoksia ja oli upeaa, miten paljon keskustelua koulutuksen aikana heräsi. Siinä puhuessani mulla oli vaan sellainen fiilis, että TÄÄ ON NIIN MUN JUTTU, TÄTÄ LISÄÄ! Hymyilin varmaan ihan pönttönä siinä. Mutta oli niin hauskaa ja olen hurjan kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden. Toivottavasti niitä tulee jatkossa paljon lisää!

Aion jatkaa tästä eteenpäinkin itseni haastamista, koska usein ne parhaat asiat ja saavutukset elämässä tulee juuri niistä asioista, jotka on ensin olleet vähän epämukavia.  Niitä asioita, joita tekisin jos en pelkäisi. Ja kun olen lakannut miettimästä pelkoa ja vaan tehnyt, olen päässyt eteenpäin. Toivottavasti pääsen tulevien vuosien aikana pitämään paljon lisää koulutuksia ja puhumaan paljon lisää tärkeistä aiheista. Omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että mä suorastaan nautin puhumisesta nykyään. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että voin joskus vielä sanoa näin.

Suuri kiitos tästä pelon voittamisesta kuuluu myös kaikille niille ihanille ihmisille, joille olen saanut puhua. Ihmisille, jotka ovat kiittäneet ja kannustaneet. Ja ihmisille, jotka ovat auttaneet mua toteuttamaan mun haaveita ja järjestäneet niitä tilaisuuksia, joissa olen saanut puhua.

Mä haluan rohkaista kaikkia muitakin voittamaan omat pelot, koska silloin pääsee eniten eteenpäin! Mikä sun pelko estää tai on estänyt ennen sua saavuttamasta sun haaveita? Minkä pelon olet onnistunut  voittamaan ja miten?


Saako somevaikuttaja käyttää vaikutusvaltaansa hyödyksi vaaleissa?

22.03.2019

Mä olin tällä viikolla PING Studiossa oppimassa ja seuraamassa älyttömän mielenkiintoisia case-esimerkkejä ja keskusteluita vaikuttajien vastuusta ja siitä, miten meihin vaikuttajiin pyritään vaikuttamaan. Yksi tilaisuuden aiheista oli myös näin ajankohtaisesti se, saako somevaikuttaja käyttää vaikutusvaltaansa hyödyksi vaaleissa. Keskustelemassa tästä aiheesta olivat tubettajat Roni Bäck ja Sita Salminen, Kemikaalicoktailin Noora Shingler, Hydraulic Press Channelin Lauri Vuohensilta ja bloggaaja-kirjailija Julia Thurén. Q&A-osiossa esitettyjä kysymyksiä ja keskustelunaiheita oli vaalieihin liittyen myös se, törmäävätkö tubettajat vaikutusyrityksiin, joiden tarkoitusperät ovat hämärät? 

Todella kiinnostava aihe mulle itselleni ja mulla heräsi paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Koska nyt todella on eduskuntavaalikevät ja muutama vaikuttaja on jopa lähtenyt ehdolle vaaleissa, mua kiinnostaa erityisesti teidän ajatukset siitä. Mitä te ajattelette siitä, että vaikuttaja lähtee mukaan politiiikkaan? Mitä ajattelette siitä, että riippumaton vaikuttaja vaihtuukin aatteensa ja puolueensa edustajaksi? Tai vaihtuuko, vai voiko samaan aikaan olla sekä eduskuntavaaliehdokas että ihan tavallinen vaikuttaja? Entä jos vaikuttajan poliittinen kanta on täysin poikkeava omista mieltymyksistänne? Ajattelisitteko ehdolle asettunutta vaikuttajaa  ensisijaisesti vaaliehdokkaana, jonka tavoitteena on päästä läpi eduskuntaan, vai samaan tapaan vaikuttajana kuin ennenkin? Voisitteko äänestää vaaleissa vaikuttajaa?

Mm. tällaisia ajatuksia mulla tulvahti heti ensimmäisenä mieleen ihan vaan vaikuttajien seuraajan näkökulmasta. Tietysti myös jo ihan se on kiinnostava aihe, että saako vaikuttaja käyttää valtaansa hyödyksi eduskuntavaaleissa niin, että antaa näkyvyyttä sille ehdokkaalle tai puolueelle, joita itse kannattaa? Se ainakin täytyy ottaa huomioon, että suurimmilla vaikuttajilla voi ainakin teoriassa olla lukujen puolesta todella suuri valta jopa äänestystuloksiin.

Miettikääpä, jos esimerkiksi joku suomalainen erittäin suosittu tubettaja kertoisi, mitä puoluetta tai ehdokasta hän kannattaa. En nyt tietty tiedä suosituimpien tubettajien kaikkien seuraajien ikää, mutta jos oletetaan, että kaikki YouTube-seuraajat olisivat täysi-ikäisiä, se tarkoittaisi suurimmilla tubekanavilla jopa lähes puolta miljoonaa äänestäjää. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänensä antoi Tilastokeskuksen mukaan 2 968 459 suomalaista. Karkeasti heitettynä yhdellä ihmisellä olisi siis mahdollisuus vaikuttaa melkein kuudesosan kaikista äänestäjistä mielipiteisiin. Se on paljon se. Vuonna 2015 eniten ääniä saanut puolue sai 626 218 ääntä. (lähde: tilastokeskus)

Tiedostan aivan täysin, että ei kenenkään vaikuttajan seuraajakunta toimi sillä tavalla kuin tässä teoreettisessa esimerkissä, onneksi. Mutta se on kuitenkin aika hurja ajatus, että nykyisin yhdellä ihmisellä voi olla todella paljon valtaa ihmisten mielipiteisiin ihan mistä tahansa aiheesta. Yhdellä ihmisellä voi olla enemmän valtaa mielipiteisiin kuin suurilla sanomalehdillä tai televisiokanavilla. Se valta tuo mukanaan myös todella suuren vastuun. Sitä valtaa voi käyttää hyviin ja merkityksellisiin asioihin ja sillä voi saada aikaan paljon hyvää.

PING Studio -tilaisuudessa tuli esille myös erilaisia vaikutusyrityksiä, joilla vaikuttajia on heidän tietämättään yritetty hyödyntää ehdokkaiden eduskuntavaalikampanjoinnissa. Eräässä tilaisuudessa näytetyssä esimerkissä julkisuudessa tunnettu tämän kevään ehdokas tägäsi vaikuttajia omaan insta storyynsa ja pyysi heitä jakamaan ajatuksia työnteosta Suomessa. Muutamat vaikuttajat sitten lähtivät tähän mukaan, ja kertoivat omia ajatuksiaan työstä, sekä tägäsivät eduskuntavaaliehdokkaan näihin omiin storyihinsa, antaen samalla ehdokkaalle laajasti näkyvyyttä. Ymmärsivätköhän he joutuneensa osaksi vaalikampanjaa? Vai lähtivätkö vaan mukaan mielenkiintoiseen keskusteluun, johon tietysti tägäsivät sen, joka keskustelun oli alunperin aloittanut?

Tällainen edellyttää ihan älytöntä valveutuneisuutta vaikuttajilta, koska eihän kukaan voi tuntea kaikkia vaaliehdokkaita nimeltä tai naamalta. Monihan lähtee mielellään mukaan mielenkiintoiseen keskusteluun ja itsekin usein jaan omassa storyssani muiden storyja, joihin mut on tägätty. Jatkossa pitää siis ehdottomasti tarkistaa joka kerta, kenen juttuja jakaa ja kenen keskusteluihin lähtee mukaan.

Toisessa esimerkissä todella tunnettua tubettajaa oli kuvattu videolle samalla kun hän keskusteli erään toisen vaaliehdokkaan kanssa televisio-ohjelman kuvauksissa. Vaaliehdokas oli jakanut tämän videon täysin kysymättä ja tubettajan tietämättä omalla vaalisivullaan Facebookissa. On mahdollista, että ks. tubettajan seuraaja vaikka törmäisi tällaiseen videoon FB:ssä ja ajattelisi videon perusteella, että tubettaja tukee kyseistä vaaliehdokasta. Tämä taas voisi vaikuttaa siihen, ketä hän äänestää vaaleissa. Mä itse kokisin ihan todella ikävänä sen, että mua käytettäisiin hyödyksi tällä tavalla mun tietämättä ja etenkin siinä tapauksessa, että ehdokas edustaisi täysin vastakkaista poliittista mielipidettä itseni kanssa. Suosituille tubettajille tällaista ilmeisesti tapahtuu enemmänkin ja muissakin yhteyksissä kuin vaaleissa. Voin vaan kuvitella, miten kurjalta se tuntuu.

Nämä kaksi vaikutusyritystä, jotka tilaisuudessa tuotiin esille ovat sellaisia, joita en itse olisi osannut esim. viime syksynä vielä ajatellakaan tapahtuvaksi. Vielä 2015 vaaleissa vaikuttajat tai some eivät olleet vaalien kannalta oikein minkäänlaisessa roolissa, mutta nyt on nähtävästi toisin. Onneksi tästä on myös alettu puhumaan enemmän. Jos lyhyen ajan sisältä löytyi hetkessä kaksi näin räikeää esimerkkiä, paljonko niitä tulee vielä tämän kevään aikana?

Mä itse ajattelen, että en halua tuoda somekanavissani esiin suoraa puoluekantaani tai ehdokasta, jota äänestän, ainakaan tällä hetkellä. Tiedostan täysin, että teidän joukossa on varmasti ihmisiä täysin politiikan eri ääripäistä mun kanssa ja niin saa ollakin. Mun lähipiirissäkin on ihmisiä, joiden kanssa mulla on poliittisesti täysin vastakkaiset näkemykset, mutta silti ollaan todella monesta asiasta kuitenkin samaa mieltä ja tullaan loistavasti toimeen. Mulle poliittiset näkemykset ei määrittele koko ihmistä todellakaan. Mä kuitenkin koen, että voin tuoda täällä esiin niitä arvoja ja aatteita, joita mulla itselläni on ja joita toivon, että poliittisestikin edistettäisiin puoluerajojen yli. Niin olen alusta asti tehnyt ja niin aion tehdä jatkossakin.

Millaisia ajatuksia tämä koko aihe teissä herättää? Toivoisitteko, että vaikuttajat toisivat omaa poliittista kantaansa aktiivisemmin esiin, voi toivotteko vaikuttajien ennemmin olevan riippumattomia tai jopa politiikasta täysin irrallisia hahmoja? Ja jos olet itse vaikuttaja, joka luet tätä, niin mikä on sinun kantasi aiheeseen? 


Näin valehtelen netissä -blogihaaste

26.06.2018

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

EN omasta aloitteestani, muiden järjestämien tapahtumien takia toki kyllä. Tämä on oikeastaan vähän paha, sillä katsoin juuri meidän lomakuvia Kreikasta uudelleen, kun olin selannut yhden fanittamani instaajan feedin kuvia Kreikasta. Meidän kuvat on täynnä värejä, lasten liukumäkiä, strutsikuvioisia UV-pukuja ja hahmoilla varustettuja pillimehuja. Ehkä siksi mulla on vain 14,7 tuhatta instaseuraajaa, kun mun instafeedi ei ole tarpeeksi someystävällinen. Vaikka rakastan estetiikkaa ja kauniita kuvia, arvotan hyvän fiiliksen, viihtyvyyden ja oman perheen ”näköisyyden” aina kaikkea muuta korkeammalle. Eli EI, kun itse valitsen, en koskaan mieti someystävällisyyttä, vaan sitä, missä meillä on paras olla.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Silloin kun olen ottamassa sisustus- kattaus- tai asukuvia, niin toki ovat kuvat myös mielessä. Järjestelen kotona, teen kauniin kattauksen tai laitan sellaisen asun päälle, jonka haluan ikuistaa. Mutta en ole sisustanut meidän kotia sen mukaan, mikä näyttää hyvältä kuvissa, vaan mistä meidän perhe tykkää. Siksi meillä on olohuoneessa aina vähän liikaa tavaraa, ja pöytä ei ole upean näköistä käsiteltyä puuta vaan halpaa valkoista kalustelevyä, joka on helppo pyyhkiä puhtaaksi. En ole ostanut vaatteita kuvat mielessä, vaan omia pukeutumistarpeitani ja mieltymyksiäni ajatellen. Kattauksen kanssa varsinkin olisi parannettavaa, sillä mulla on todella vähän sellaista ”kattausrekvisiittaa”. Meidän arkikattaukset koostuvat Ikean laseista, Teema-lautasista, ja sekalaisista aterimista. Ei kovin instakamaa, eh?

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

No otan todellakin! Meikittömyys on ihan normijuttu eikä mikään uroteko.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Kyllä ja en. Esimerkiksi yhteistöissä olen tosi tarkka siitä, millaisiin yhteistöihin suostun. Mulla on super tarkat kriteerit, ja kieltäydyn usein monista tarjouksista, jotka eivät istu omiin arvoihini. Mun oma brändi perustuu mun omiin arvoihin, ja itse asiassa mun blogista on myös tehty opinnäytetyönä brändianalyysi viime vuonna. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa mulle. Vaikka tavallaan tiedän, millainen mun brändi on, ja haluaisin kaiken sisällön tukevan sitä, se ei aina onnistu koska mä olen kuitenkin ihminen, ja ihmisenä myös ristiriitainen. Joskus siis julkaisen myös asioita, jotka eivät oikeastaan istuisi omaan brändiini, mutta koska tärkein osa mun brändiä (mun mielestä) on AITOUS, on niiden asioiden julkaisu perusteltua. Ja silloin kun istun tässä naputtelemassa suoraan sydämestä, ei brändin rakennus ole mielessä. Mulle se brändi on vaan se yleinen fiilis, minkä haluan mun persoonasta, mun blogista ja muista kanavista välittyvän, eikä mikään tiukka ohjenuora jota orjallisesti noudatan.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

EN. Toki kuvakulmat valitsen niin, että näytän mahdollisimman edustavalta omasta mielestäni, ja kyllä mä esimerkiksi hillittömän kokoisen monsterifinnin saatan editoida leuasta pois blogia varten, ihan vaan ettei joka toisessa kommentissa sitten lue, että ”sulla on muuten jäätävän kauhea menkkafinni leuassa”.  Insta storiesissa sekään ei ole edes mahdollista, video paljastaa kaiken. Väri ja valo tekevät myös paljon ulkonäölle, ja niitä editoin Lightroomissa. En kuitenkaan harrasta mitään varsinaista ulkonäön muokkaamista editointiohjelmilla, koska se ei vaan ole mun juttu (enkä varmaan edes osaisi). Ihan ilman käsittelyäkin kuvissa on suuria eroja, ja kroppa tai kasvot voivat näyttää aivan erilaiselta ihan vaan kuvakulman tai valon ja varjon takia.

Silottelen elämääni somessa.

EN. Kaikista meidän kohtaamista suurista vaikeuksista, kuten äitini sairaudesta ja mummun kuolemasta olen kirjoittanut, kuten myös pienemmistä jutuista kuten oksennustaudeista, valvomisista, vuodelevoista ja supistuksista ja kaikesta muusta. Mulla on kuitenkin melko tiukat rajat, ja joistakin asioista kirjoitan ympäripyöreästi enemmän kuin henkilökohtaisesti. Pidempi kirjoitus aiheeseen liittyen löytyy otsikolla Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

KYLLÄ. En siksi että en voisi seistä tuotteen takana, vaan siksi, että en itse ole saanut aina kaikilta yrityksiltä tai yhteyshenkilöiltä reilua (tai edes asiallista) kohtelua tai palkkiota, lähinnä silloin alkuaikoina. Onneksi olen Indieplacella onnellisesti jo neljättä vuotta (eiks noin voi sanoa, jos on ollut kolme täyttä vuotta ja neljäs on meneillään?) ja Indieplacen kautta kaikki hoituu aina reilusti ja bloggaajan panosta ja näkemystä kunnioittaen.

Bloggaajien elämä on glamourista.

KYLLÄ ja EI. Ihan samat kakkavaipat, flunssakaudet, aikaiset ja nihkeät päiväkotiaamut ja satunnaiset mikropizzalounaat ne multakin löytyy. Mutta bloggaamisen myötä elämässä on myös paljon enemmän ilmaista shamppanjaa, lanseeraustilaisuuksia lasisilla kattoterasseilla, jatkuvia uutuustuotteita, gaaloja ja hienojen ihmisten tapaamista. Joka päivälle olisi jotkut kekkerit, joskus monetkin. Harvoin kuitenkaan tulee käytyä missään, koska se ei-glamourinen puoli mun elämästä on korkeammalla mun prioriteettilistalla. Se on kuitenkin suuri etuoikeus, että saa kutsuja mielenkiintoisiin tilaisuuksiin, ja joskus pääsee jopa ulkomaille asti kokemaan mielettömiä ja eksklusiivisia juttuja, ja silloin kun on sopiva hetki, on upeaa päästä käymään noissa tilaisuuksissa.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

EN. En osaa tätä, ja se on varmasti yksi syy siihen, miksi mun instafeedi on juuri niin repaleinen värioksennus, kuin alussa kuvailin. Ehkä mun pitäisi harjoitella?

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

EN, koskaan. Opin jo vuosia sitten, että olen paljon onnellisempi, kun en seuraa em. kanavia (no silloin kun opin tämän, ei Jodelia vielä ollut edes olemassa). Olen myös kieltänyt kaikkia mun ystäviä ja läheisiä kertomasta, mitä niissä puhutaan, ja siksi olen onnellisen, autuaan tietämätön. En koskaan myöskään avaa tai julkaise lukijoiden lähettämiä linkkejä ks. palstoille, tai katso screenshotteja. Silloin vielä kun näitä juttuja luin, opin sen, että siellä harvoin puhutaan mitään, mikä olisi totta. Sillä ei ole mitään väliä mikä on totta, vaan juttuja keksitään ihan jatkuvasti täysin hatusta ilman totuuden häivääkään, ja siksi niitä on turha lukea.

Bloggaaminen ei ole oikea työ. 

ON! Mä olen elättänyt itseni ja perheeni jo pitkään bloggaamalla. Bloggaaminen on ihan oikea työ, ja siitä saa ihan oikeaa rahaa, jos pystyy tarjoamaan tarpeeksi rahalle vastinetta. Se taas vaatii tarpeeksi suurta tavoittavuutta. Se, mikä bloggaamisen arvoa työnä vähentää on se, että jotkut edelleen suostuvat tekemään ”yhteistyötä” jotain 5€ arvoisia ilmaislahjoja vastaan, eli tekevät ilmaista työtä. Siksi edelleen mullekin tulee viikottain myös ehdotuksia, että esittelisinkö vaikka mun instaseuraajille jonkun 10€ heijastimen, ja ”saisin arpoa” heille toisen. Huom. se palkkio mulle olisi siis se heijastin ja arpominen. Kukaan ei elä heijastimilla eikä arpomisella, eikä lehdistäkään osteta mainostilaa esim. koiranruualla. Olisi ihan mieletöntä, että kaikki noudattaisivat samoja pelisääntöjä, jollaiset alalle on luotu. Niiden nimi on PINGEthics, käykää allekirjoittamassa (ja noudattakaa) jos koskettaa teitä.

HAASTE:

  • Kerro, keneltä sait haasteen.
  • Vastaa väittämiin.
  • Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
  • Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.

Saatu Iinalta, annetaan haaste eteenpäin Elsalle, Emilialle ja Millalle.


Bloggaaminen tapetilla

01.11.2017

Tänä syksynä blogimaailmassa on käyty keskustelua siitä, onko koko bloggaaminen jo aivan väljähtynyttä touhua, ja kuinka kauan blogeilla on vielä tulevaisuutta. Olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla, ja nyökytellyt monen tekstin kohdalla että ”joo, tältä mustakin tuntuu”. Se on ihan fakta juttu, että bloggaaminen on elänyt murroksessa jo vuosia, ja se millainen blogimaailma on tällä hetkellä, ei välttämättä ole ihan se munkaan suosikkini. Haikailen joskus itsekin sitä aikaa, kun bloggaaminen oli vähän yksinkertaisempaa – kuvattiin vaan päivän touhut, löpistiin jotain ja samantien liveksi saman päivän jutut.

Nykyään bloggaaminen on niin paljon ammattimaisempaa jo harrastelijatasolla, että kun sitä ihan oikeasti tekee työkseen, ovat odotukset itseä kohtaan välillä kohtuuttomia. Taito ja tieto lisäävät tuskaa, ja siitä ottaa enemmän paineita, että omien kirjoitusten pitäisi aina, ja joka kerta tarjota lukijoille jotain konkreettista. Joku tunne, jotain järkevää ajateltavaa, vinkkejä tai vertaistukea. Miksei hyvä mieli riittäisi?

Koulutuksissa painotetaan sitä, että blogi ei voi menestyä vain arkisella hutulla, vaan lukijan täytyy saada siitä irti jotain enemmän. ”Eihän kukaan jaksa lukea päivästä toiseen turhanpäiväistä löpinää ja kuulumisia, vaan blogin täytyy erottua joukosta.” Puhumattakaan siitä, että jokaisesta postauksesta pitäisi löytyä hakukoneoptimoitu otsikko fiksulla avainsanalla varustettuna, ainakin pari väliotsikkoa, ja selkeä punainen lanka.

Mutta hetkinen – eikös se arkinen löpinä kuulumisineen ollut juuri se, mistä kaikki alkoi? Eikö juuri se ollut se, mikä erotti blogit naistenlehdistä ja muista lifestylemedioista? Aito elämä, arki ja tunteet. Ei siloitellut kuvat, ei ammattilaisten haastattelut aiheiden yhteydessä, ei toimittajatasoisesti jäsennelty teksti, tai huippukuvaajien ottamat asukuvat. (näillä en viittaa omaan blogiini, vaan blogimaailmaan yleisesti)

Kuusi ja puoli vuotta sitten kirjoitin blogia itselleni, mutta muut toki lukivat sitä. Kysyin kyllä joskus postaustoiveita, mutta uskalsin ja halusin käsitellä niitä aina vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani. Uskalsin tuoda esiin rohkeitakin mielipiteitä, ja kirjoittaa välillä tiukasti. Nykyään harkitsen tuhanteen kertaan ennen kuin avaan suuni jostain päivän polttavasta aiheesta, ja siinä harkintavaiheessa suurin osa aiheista tippuukin jo pois. Ei vaan ole sen arvoista.

Käyn tekstin läpi kymmeniä kertoja ennen julkaisua, ja yritän miettiä jokaisen mahdollisen ihmisen näkökantaa ja ottaa kaikki mahdolliset skenaariot huomioon. Siitä huolimatta en yleensä onnistu siinä täysin. Aina joku omaa niin kertakaikkiaan erilaisen näkökulman kuin minä itse, että en ole osannut ottaa sitä edes huomioon. Vaikka yritän vääntää rautalangasta jokaisen mahdollisen asian, se ei yleensä riitä. Mun mielestä on hurjan hienoa ja avartavaa keskustella erilaisista mielipiteistä, vaihtaa ajatuksia ja saada uusia näkökulmia, mutta en aina uskalla enää herättää sitä keskustelua.

ASUS-zenbook-flip-ux360

Arvatkaa miksi myös rakastan tehdä kaupallisia yhteistöitä (sen lisäksi että on kivaa testata uusia juttuja, haastaa itseään kuvien ottamisessa ja oppia uusia asioita)? Koska silloin en yleensä aseta itseäni ja elämääni alttiiksi arvostelulle, vaan tuotteen tai palvelun, tai korkeintaan sen kuinka usein teen kaupallisia yhteistöitä. Silloin saan lukea pääosin mukavia arvontakommentteja, tai keskustella talvivaatteiden ominaisuuksista. Se on turvallista, mukavaa, eikä se satuta mua. Henkilökohtaisuus ja itsensä antaminen on pelottavaa – siksi jostain muusta on niin paljon helpompi kirjoittaa.

Nämä asiat on mietityttäneet mua paljon tänä syksynä. Mitä kaikkea olen valmis ottamaan vastaan, mitä antamaan? En vieläkään tiedä täydellistä vastausta, mutta tiedän sen että kaikesta huolimatta rakastan edelleen tätä mitä saan tehdä. Rakastan jutella teidän kanssa, rakastan inspiroitua teistä ja haastaa itseäni inspiroimaan teitä. Vaikka joskus tuntuu ihan älyttömän raskaalta asettaa itsensä alttiiksi sille kaikelle, mille bloggaaja itsensä altistaa, se kaikki muu on tärkeämpää, ja vetää pidemmän korren. Teidän viestit ja kuulumiset merkitsevät mulle ihan älyttömän paljon. Se kaikki muu mielettömän upea osallistuminen ja myötäeläminen, jota 99% saamastani palautteesta onneksi edelleen on.

Olen pohtinut kaikkia mahdollisia asioita, ja päättänyt vaan, että tärkeintä on tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tämä blogimaailmassa käyty keskustelu on auttanut mua ymmärtämään jälleen kerran, että en ole näiden ajatuksieni ja tuntemuksieni kanssa yksin. Kaikki me bloggaajat ja muutkin somevaikuttajat ollaan samassa veneessä, ja punnitaan samoja asioita joka päivä. Välillä se vaan unohtuu, kun ei muista vaihtaa niitä ajatuksia kollegoiden kanssa. Helposti vaan ajautuu miettimään pessimistisesti, että on varmaan ainoa joka saa niin hirveitä kommentteja. No, en ole, en todellakaan, valitettavasti ja onneksi.

Ainoa oikea tapa blogata on mielestäni se, että tuottaa vain sellaista sisältöä mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja niin mä aion tehdä jatkossakin. Joskus se tarkoittaa jotain, ja joskus jotain muuta. Mä lupaan olla rohkea, ja tarttua pelkäämättä jatkossa niihin aiheisiin joita pidän tärkeänä. Aion edelleen rohkeasti kertoa meidän elämästä sellaisena kuin sen koen, ja näyttää niitä asioita mitä pidän sopivina näyttää. Ja aion näyttää sitä arkea, ja höpötellä välillä vailla päätä tai häntää. Tiedän, että teidän joukosta löytyy paljon niitä, jotka tykkäävät myös arkisesta rupattelusta vailla punaista lankaa. Vaikka blogimaailma kuinka ammattimaistuu, en aio kadottaa itseäni täältä.

Se tarkoittaa sitä, että toisinaan täällä voi olla hyvinkin ammattimaiseen tapaan toteutettua sisältöä, ja toisinaan niitä puhelimella otettuja vähän mössöisiä räpsyjä. Ja sitä, että välillä listaan joululahjatoiveita, joskus ällösöpöilen parisuhdejuttuja ja toisinaan kerron mielipiteitäni. Juuri siihen sillisalaattityyliin, jota täällä on aina ollutkin. En ole eikä musta tule sisältöautomaattia, joka tekee aina tasalaatuista taattua tavaraa, vaan olen minä, ja blogi elää mun mukana.

Sana on vapaa, millainen viba teille tulee tällä hetkellä blogeista yleisesti? Mitä kaipaisitte lisää? Onko ammattimaisuus kiinnostavampaa, vai se arkinen höpöttely? Mitä haette, kun lähdette lukemaan blogia, mitä toivotte saavanne siitä irti?


Blogi kuusi vuotta!

09.05.2017

Eilen juhlittiin mun blogin kuusivuotissynttäreitä, tosin ei nyt ihan niin suurten fanfaarien kera, mutta täytekakun jämiä nautiskellen kuitenkin. Se oli hyvä maanantai. Täytyy ihan rehellisesti myöntää että meinasin unohtaa blogisynttärit kokonaan eilen, en olisi muistanut ilman FB:n muistutusta. Tiedän kyllä että blogin syntymäpäivä sijoittuu toukokuun alkuun, mutta loistavasta numeromuististani huolimatta onnistun aina unohtamaan sen tarkan päivän. Muistan meidän vanhan ovikoodinkin 90-luvun lopusta, mutta en blogin syntymäpäivää. Nyt lupaan muistaa sen tästä eteenpäin, kahdeksas toukokuuta.

Blogi kyllä ansaitsisi sen että muistan sen synttärit, onhan blogi iso osa mun elämää ja jopa meidän perhettä. Koko meidän tämänhetkinen perhe-elämä muovautuu tämän blogin mukaan, ja tämä blogi mahdollistaa sen että vietetään elämämme vapainta vuotta kolmen lapsen kanssa. Se on jotain mistä en kuusi vuotta sitten olisi osannut haaveilla. Tai ei se, vaan kaikki tämä, koko meidän elämä. Joka ikinen päivä mun on pakko nipistää henkisesti itseäni ja kysyä onko tämä kaikki totta, onko mun elämä juuri tällaista juuri nyt.

Olen saanut blogata ammatikseni jo useamman vuoden, ensin toisen työn ohessa silti täyttä päivää vääntäen, ja viime elokuusta asti kokopäiväisenä yrittäjänä. Voin oikeasti tulla hyvin toimeen ja olla meidän perheen elättävä osapuoli bloggaamalla, samalla kun mieheni on kotona vanhempainvapaalla. Siitä(kään) en olisi osannut silloin kuusi vuotta sitten haaveilla. Ei varmasti kovin moni sitä uskonut silloin mahdolliseksi muutenkaan, mutta kuten klisee kuuluu: kehitys kehittyy.

Vuonna 2017 sisällöntuotanto on toimialana aivan eri sfääreissä kuin kuusi vuotta sitten. Se on ihan valtavan suuri onni että saa tehdä työkseen kaikkea sitä mistä tykkää, ja joka päivä mä olen siitä kiitollinen. Totta puhuen mua pelotti aivan hitosti vielä elokuussakin kun yritykseni perustin, mutta tämä vuosi on osoittanut että se oli paras siirto mitä olen urallani tehnyt. Yrittäjyydestä huolimatta mun ei tarvitse elää ainakaan toistaiseksi epätietoisuudessa, vaan tiedän että hommat on turvattu pitkälle tulevaisuuteen.

Kulunut vuosi on ollut blogiurani aikana suurin harppaus pitkään aikaan, ja olen ylpeä siitä missä nyt seison. Kuluneen vuoden aikana mun blogiin on löytänyt tiensä kymmeniä tuhansia uusia ihmisiä vanhojen seuraksi kuukausittain, ja tätä nykyä teitä vierailee blogissa lähemmäs sata tuhatta eri ihmistä kuukaudessa. Se on aivan järjettömän suuri määrä, vaikka suuriin tubetähtiin verrattuna olen toki kuudenkin vuoden jälkeen vielä aivan lapsen kengissä. Mutta lähemmäs sata tuhatta ihmistä on kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Porissa tai Kouvolassa on asukkaita. Olen myös iloinen siitä, että vielä kuuden vuoden jälkeen tänne löytää uusia ihmisiä tasaisena virtana vanhojen vakkareiden seuraksi. Tervetuloa te kaikki uudet ihanat!

Kun katson taaksepäin näitä kuutta vuotta, jokainen vuosi on ollut mulle tärkeä ja opettanut todella paljon. Ensimmäisenä vuonna opettelin aivan perusasioita, kuten edelleen esillä olevista ensimmäisistä postauksistani voi lukea. Opettelin kirjoittamaan vähemmän kirosanoja ja enemmän asiaa, ottamaan oranssien kuvien sijaan vain vähän kellertäviä, ja tähtäämään kameran niin että varpaatkin tulivat mukaan kuvaan. Jostain syystä moni teistä tarttui jo silloin tänne mukaan. Ehkä uteliaisuudesta, osa on kertonut että jopa vahingonilosta sitä kohtaan mitä oletti mullekin tulevan elämässä eteen. Ja moni on näinä vuosina tullut kertomaan ajatuksistaan, ja myöntämään olleensa väärässä. Kiitos siitä.

Tämä viime vuosi on opettanut mulle näistä kaikista vuosista kuitenkin eniten. Olen oppinut oman tyylini, omat voimavarani ja sen mihin pystyn kun mulla on käytettävissä kokonainen työpäivä blogia varten. Mun blogi ei ole ammattimaistunut naistenlehtimäiselle tasolle, mutta se on näyte mun tyylistä. En varmasti koskaan tule yltämäänkään naistenlehtitasoon – mun juttua on kotikutoisuus. Haluan että mun blogiin voi samaistua, ja sieltä nähdä meidät ihan tällaisina kuin me ollaan. Joskus verkkareissa ilman meikkiä tukka sekaisin, joskus vasta synnyttäneenä (okei ei kyllä varmaan enää) ja joskus sitten juhliin laittautuneena. Sellaisina kuin me ollaan.

Kuuden vuoden aikana mun blogissa on käyty pitkiä, rönsyileviä keskusteluita, vaihdettu ajatuksia, vinkattu puolin ja toisin. Koettu suuria tunteita, itketty ja naurettu. Blogi on seurannut mukana kaikki meidän elämän suurimmat hetket, viimeisimpänä meidän rakkaan kolmannen tyttären syntymän. Tämä blogi on mulle maailman arvokkain muistojen kirja, josta löydän ajatuksia joita en varmasti olisi muuten osannut kirjoittaa ylös tai ehkä edes löytänyt pääkopastani.

Te olette jättäneet tänne blogiin kuuden vuoden aikana yli 80 000 kommenttia. Se on aivan valtava määrä! Ja jos mukaan lasketaan kaikki ne jotka höpöttelevät muissa somekanavissa, me ollaan vaihdettu ihan hurja määrä ajatuksia yhdessä. Kiitos niistä, kiitos jokaisesta rohkaisevasta sanasta ja kauniista asioista joita olette meille toivoneet.

Takki Shein (saatu) / Paita H&M / Housut BIKBOK / Kengät Flattered (saatu)

Mä toivon blogille antoisia tulevia vuosia, ja kiitän teitä kaikkia näistä yhteisistä vuosista. Mä aion jatkaa samaan malliin kuin tähänkin asti, iloisena ja lörpöttelevänä omana itsenäni. Kiitos ja kumarrus!

Ja koska olen ottanut tavaksi tehdä joka vuosi tällaisen pienen katsauksen myös teihin lukijoihin niin aion sen tehdä tänäkin vuonna. Eli sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten löytäneet tienne tänne. Musta on aina ihan huikeaa lukea kuinka eri tavoin olette löytäneet tänne ja kauanko olette olleet mukana. Ja hei, saa myös toivoa postausta jos teillä on joku tietty postaus toive. Kiitos jo hurjasti etukäteen kaikille jotka jaksavat kommentin jättää <3