Mun paras ja ainoa työkaveri – ASUS läppäri

27.12.2017

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä ASUSin kanssa.

Mun työ on samaan aikaan tosi yksinäistä, ja silti tosi sosiaalista. Suurimmaksi osaksi mun ainoa työkaveri on läppäri, vaikka toki käyn myös paljon tilaisuuksissa, joissa tapaan ihmisiä ja kollegoita. Kotona mun työkaveri on kuitenkin nimenomaan se läppäri, ja sen kanssa koen päivien, viikkojen ja vuosien aikana pal-jon. Läppäri on se, jonka ääressä saan inspiraation ja kirjoitan näppis sauhuten, se joka vastaanottaa ärsytyksen ikävistä sanoista, se jonka kanssa opin uusia taitoja ja se jonka kanssa haastan itseäni joka päivä.

Mulla on ollut oma läppäri vasta siitä alkaen kun täytin 18, siihen asti käytettiin äidin kanssa yhteistä. Ostin läppärin 18-vuotiaana omilla rahoillani, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini. Se sama läppäri koki kovan kohtalon vain muutamaa kuukautta myöhemmin, kun illanvietossa biisiä vaihtaessani kaadoin punaviinit suoraan koneeni näppikselle. Sen jälkeen läppäri ei ollutkaan enää niin kätevä, kun se toimi vain erillisen näppiksen kanssa. Sillä mä kitkuttelin, kun opiskelijabudjetilla ei ollut varaa uuteen. Sillä samalla läppärillä mä myös perustin tämän blogin vuonna 2011. Aina välillä joku näppäimistä painui itsestään pohjaan, ja kesken postauksen kirjoituksen näytölle alkoi ilmestyä yhtäkkiä pitkä lista ruotsalaista å:ta.

Se vasta oli ärsyttävää! Mutta sillä mä kitkutin siihen asti, että ostin itselleni ihan kunnon läppärin, joka tuntui niin pelastukselta monen vuoden hankaluuksien jälkeen. Kuinka paljon bloggaaminen helpottui kun ei tarvinnut enää tehdä sitä rikkinäisellä koneella! Kun olin ostanut uuden koneen ja tajusin miten paljon nopeampaa ja helpompaa kaikki oli sillä, mua harmitti miten paljon aikaa oli mennyt hukkaan ihan vain rikkinäisen koneen takia, kun piti odotella aina esimerkiksi sovellusten ja nettisivujen latautumista ihan hillittömän kauan.

Koneet on kehittyneet niin paljon niistä ajoista kun mä kaadoin ne punkut, että se vuonna 2009 ostettu läppäri ei riittäisi enää mihinkään, vaikka silloin olikin tosi hieno sen muutaman kuukauden ajan ennen hajoamistaan. Sekin kone on jo aika outdated jonka ostin vuonna 2013, vaikka vielä toimii jos sen laittaa käyntiin. Sen jälkeen hankkimani koneet sen sijaan ovat edelleen ihan priimaa, sillä kun ostaa kerralla kunnollisen, sillä pärjää hyvin monta vuottakin.

Kun tietokone on tärkein työväline, sen ominaisuudet ovat avainasemassa. Mun pitää voida ottaa kone mukaan, kun lähden tekemään töitä kotioven ulkopuolelle. Samalla sen pitää kuitenkin olla riittävän tehokas, jotta pystyn tekemään kaiken mitä tarvitsee. Esimerkiksi videoiden editointi vaatii paljon tehoja koneelta, ja jos samaan aikaan pitää muita ohjelmia auki, ei ihan perustehoilla pärjääkään.

Työn lisäksi läppäri on tärkeässä asemassa myös vapaa-ajalla, sillä sen kautta kuunnellaan musiikkia, katsellaan animea Crunchyrollista tai Netflixiä, tilataan valokuvakalentereita joululahjaksi ja välillä myös lapset saavat pelata sillä esim. Ekapeli Alkua tai vaikka koneelta valmiiksi löytyvää ”kakkupeliä”. Otosta puhumattakaan, suurin osa Oton vapaa-ajan huvituksista tapahtuu nimenomaan tietokoneella, ellei pelikonsoleita lasketa.

Mun työ on liikkuvaa, pätkittäistä ja monipuolista. Tarvitsen koneen, jonka saan päälle heti kun haluan, kymmenkuukautisen vauvan äitinä, kun mun työaikaa ovat esimerkiksi vauvan päiväunet. Jos kuopus nukkuu vaikkapa tunnin, ei minuutteja ole hukattavaksi vaan on ihanaa, että kone menee tehokkaasti päälle heti kun pääsen koneen ääreen istahtamaan.  Jos joku tökkii, se hidastaa työntekoa todella paljon. Siksi olen pitänyt siitä ensimmäistä ehjästä läppäristä eteenpäin todella hyvin huolta työvälineistäni, ja myös valinnut todella huolella sen elektroniikan johon turvaudun.

Mun blogista voi lukea useampia postauksia yhteistyöstä ASUSin kanssa, sillä olen toiminut ASUSin lähettiläänä viime vuonna ja käyttänyt merkin laitteita jo vuosikaudet muutenkin. Olen testannut montaa eri laitetta, nähnyt ihmiset merkin takana ja oppinut monet tarpeelliset bloggaajan taidot sormet ASUS-läppärin näppiksellä heiluen. ASUS on myös nörttimieheni luottobrändi, ja hänen miesnurkkauksensa onkin ASUSia täynnä, hiirestä näyttöön ja tabletista läppäriin. Viimeisen kuukauden ajan Otolla on ollut käytössä mulla käytössä ollut ASUSin pienempi läppäri, kun itse olen testaillut uutta ASUS Zenbook UX430 -läppäriä, jonka sain myös testilainaan.

ZenBook UX430UQ PURE joka mulla on ollut testissä, on ihan mielettömän tehokas, ja samaan aikaan ihanan yksinkertainen käyttää. Siitä löytyy kaikki tarvittavat liitännät valmiina, mikä ilahduttaa mua kovasti. Sen kanssa ei joudu valitsemaan koon tai tehon väliltä, vaan pieneen kokoon on ahdettu mahdollisimman paljon suorituskykyä ja isoin mahdollinen näyttö. ZenBook PURE ei sisällä ollenkaan esiasennettuja kolmannen osapuolen ohjelmia, testiversioita tai sovelluksia, mikä oli ehkä kaikkein parasta. Ei mitään turhaa viemässä tilaa, sillä mun koneet täyttyvät aina ihan tarpeeksi jo pelkistä kuvista ja videoista.  

Vielä ei ole tullut vastaan yhtään huonoa ASUSin konetta, ja se onkin sellainen brändi jota uskallan suositella kenelle tahansa joka on ostamassa itselleen tietokonetta. ASUSin kattavasta valikoimasta löytyy varmasti kone jokaisen tarpeille, kurkkaa vaikka!

Ihanaa päivää kaikille <3


Bloggaaminen tapetilla

01.11.2017

Tänä syksynä blogimaailmassa on käyty keskustelua siitä, onko koko bloggaaminen jo aivan väljähtynyttä touhua, ja kuinka kauan blogeilla on vielä tulevaisuutta. Olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla, ja nyökytellyt monen tekstin kohdalla että ”joo, tältä mustakin tuntuu”. Se on ihan fakta juttu, että bloggaaminen on elänyt murroksessa jo vuosia, ja se millainen blogimaailma on tällä hetkellä, ei välttämättä ole ihan se munkaan suosikkini. Haikailen joskus itsekin sitä aikaa, kun bloggaaminen oli vähän yksinkertaisempaa – kuvattiin vaan päivän touhut, löpistiin jotain ja samantien liveksi saman päivän jutut.

Nykyään bloggaaminen on niin paljon ammattimaisempaa jo harrastelijatasolla, että kun sitä ihan oikeasti tekee työkseen, ovat odotukset itseä kohtaan välillä kohtuuttomia. Taito ja tieto lisäävät tuskaa, ja siitä ottaa enemmän paineita, että omien kirjoitusten pitäisi aina, ja joka kerta tarjota lukijoille jotain konkreettista. Joku tunne, jotain järkevää ajateltavaa, vinkkejä tai vertaistukea. Miksei hyvä mieli riittäisi?

Koulutuksissa painotetaan sitä, että blogi ei voi menestyä vain arkisella hutulla, vaan lukijan täytyy saada siitä irti jotain enemmän. ”Eihän kukaan jaksa lukea päivästä toiseen turhanpäiväistä löpinää ja kuulumisia, vaan blogin täytyy erottua joukosta.” Puhumattakaan siitä, että jokaisesta postauksesta pitäisi löytyä hakukoneoptimoitu otsikko fiksulla avainsanalla varustettuna, ainakin pari väliotsikkoa, ja selkeä punainen lanka.

Mutta hetkinen – eikös se arkinen löpinä kuulumisineen ollut juuri se, mistä kaikki alkoi? Eikö juuri se ollut se, mikä erotti blogit naistenlehdistä ja muista lifestylemedioista? Aito elämä, arki ja tunteet. Ei siloitellut kuvat, ei ammattilaisten haastattelut aiheiden yhteydessä, ei toimittajatasoisesti jäsennelty teksti, tai huippukuvaajien ottamat asukuvat. (näillä en viittaa omaan blogiini, vaan blogimaailmaan yleisesti)

Kuusi ja puoli vuotta sitten kirjoitin blogia itselleni, mutta muut toki lukivat sitä. Kysyin kyllä joskus postaustoiveita, mutta uskalsin ja halusin käsitellä niitä aina vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani. Uskalsin tuoda esiin rohkeitakin mielipiteitä, ja kirjoittaa välillä tiukasti. Nykyään harkitsen tuhanteen kertaan ennen kuin avaan suuni jostain päivän polttavasta aiheesta, ja siinä harkintavaiheessa suurin osa aiheista tippuukin jo pois. Ei vaan ole sen arvoista.

Käyn tekstin läpi kymmeniä kertoja ennen julkaisua, ja yritän miettiä jokaisen mahdollisen ihmisen näkökantaa ja ottaa kaikki mahdolliset skenaariot huomioon. Siitä huolimatta en yleensä onnistu siinä täysin. Aina joku omaa niin kertakaikkiaan erilaisen näkökulman kuin minä itse, että en ole osannut ottaa sitä edes huomioon. Vaikka yritän vääntää rautalangasta jokaisen mahdollisen asian, se ei yleensä riitä. Mun mielestä on hurjan hienoa ja avartavaa keskustella erilaisista mielipiteistä, vaihtaa ajatuksia ja saada uusia näkökulmia, mutta en aina uskalla enää herättää sitä keskustelua.

ASUS-zenbook-flip-ux360

Arvatkaa miksi myös rakastan tehdä kaupallisia yhteistöitä (sen lisäksi että on kivaa testata uusia juttuja, haastaa itseään kuvien ottamisessa ja oppia uusia asioita)? Koska silloin en yleensä aseta itseäni ja elämääni alttiiksi arvostelulle, vaan tuotteen tai palvelun, tai korkeintaan sen kuinka usein teen kaupallisia yhteistöitä. Silloin saan lukea pääosin mukavia arvontakommentteja, tai keskustella talvivaatteiden ominaisuuksista. Se on turvallista, mukavaa, eikä se satuta mua. Henkilökohtaisuus ja itsensä antaminen on pelottavaa – siksi jostain muusta on niin paljon helpompi kirjoittaa.

Nämä asiat on mietityttäneet mua paljon tänä syksynä. Mitä kaikkea olen valmis ottamaan vastaan, mitä antamaan? En vieläkään tiedä täydellistä vastausta, mutta tiedän sen että kaikesta huolimatta rakastan edelleen tätä mitä saan tehdä. Rakastan jutella teidän kanssa, rakastan inspiroitua teistä ja haastaa itseäni inspiroimaan teitä. Vaikka joskus tuntuu ihan älyttömän raskaalta asettaa itsensä alttiiksi sille kaikelle, mille bloggaaja itsensä altistaa, se kaikki muu on tärkeämpää, ja vetää pidemmän korren. Teidän viestit ja kuulumiset merkitsevät mulle ihan älyttömän paljon. Se kaikki muu mielettömän upea osallistuminen ja myötäeläminen, jota 99% saamastani palautteesta onneksi edelleen on.

Olen pohtinut kaikkia mahdollisia asioita, ja päättänyt vaan, että tärkeintä on tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tämä blogimaailmassa käyty keskustelu on auttanut mua ymmärtämään jälleen kerran, että en ole näiden ajatuksieni ja tuntemuksieni kanssa yksin. Kaikki me bloggaajat ja muutkin somevaikuttajat ollaan samassa veneessä, ja punnitaan samoja asioita joka päivä. Välillä se vaan unohtuu, kun ei muista vaihtaa niitä ajatuksia kollegoiden kanssa. Helposti vaan ajautuu miettimään pessimistisesti, että on varmaan ainoa joka saa niin hirveitä kommentteja. No, en ole, en todellakaan, valitettavasti ja onneksi.

Ainoa oikea tapa blogata on mielestäni se, että tuottaa vain sellaista sisältöä mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja niin mä aion tehdä jatkossakin. Joskus se tarkoittaa jotain, ja joskus jotain muuta. Mä lupaan olla rohkea, ja tarttua pelkäämättä jatkossa niihin aiheisiin joita pidän tärkeänä. Aion edelleen rohkeasti kertoa meidän elämästä sellaisena kuin sen koen, ja näyttää niitä asioita mitä pidän sopivina näyttää. Ja aion näyttää sitä arkea, ja höpötellä välillä vailla päätä tai häntää. Tiedän, että teidän joukosta löytyy paljon niitä, jotka tykkäävät myös arkisesta rupattelusta vailla punaista lankaa. Vaikka blogimaailma kuinka ammattimaistuu, en aio kadottaa itseäni täältä.

Se tarkoittaa sitä, että toisinaan täällä voi olla hyvinkin ammattimaiseen tapaan toteutettua sisältöä, ja toisinaan niitä puhelimella otettuja vähän mössöisiä räpsyjä. Ja sitä, että välillä listaan joululahjatoiveita, joskus ällösöpöilen parisuhdejuttuja ja toisinaan kerron mielipiteitäni. Juuri siihen sillisalaattityyliin, jota täällä on aina ollutkin. En ole eikä musta tule sisältöautomaattia, joka tekee aina tasalaatuista taattua tavaraa, vaan olen minä, ja blogi elää mun mukana.

Sana on vapaa, millainen viba teille tulee tällä hetkellä blogeista yleisesti? Mitä kaipaisitte lisää? Onko ammattimaisuus kiinnostavampaa, vai se arkinen höpöttely? Mitä haette, kun lähdette lukemaan blogia, mitä toivotte saavanne siitä irti?