Näin valehtelen netissä -blogihaaste

26.06.2018

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

EN omasta aloitteestani, muiden järjestämien tapahtumien takia toki kyllä. Tämä on oikeastaan vähän paha, sillä katsoin juuri meidän lomakuvia Kreikasta uudelleen, kun olin selannut yhden fanittamani instaajan feedin kuvia Kreikasta. Meidän kuvat on täynnä värejä, lasten liukumäkiä, strutsikuvioisia UV-pukuja ja hahmoilla varustettuja pillimehuja. Ehkä siksi mulla on vain 14,7 tuhatta instaseuraajaa, kun mun instafeedi ei ole tarpeeksi someystävällinen. Vaikka rakastan estetiikkaa ja kauniita kuvia, arvotan hyvän fiiliksen, viihtyvyyden ja oman perheen ”näköisyyden” aina kaikkea muuta korkeammalle. Eli EI, kun itse valitsen, en koskaan mieti someystävällisyyttä, vaan sitä, missä meillä on paras olla.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Silloin kun olen ottamassa sisustus- kattaus- tai asukuvia, niin toki ovat kuvat myös mielessä. Järjestelen kotona, teen kauniin kattauksen tai laitan sellaisen asun päälle, jonka haluan ikuistaa. Mutta en ole sisustanut meidän kotia sen mukaan, mikä näyttää hyvältä kuvissa, vaan mistä meidän perhe tykkää. Siksi meillä on olohuoneessa aina vähän liikaa tavaraa, ja pöytä ei ole upean näköistä käsiteltyä puuta vaan halpaa valkoista kalustelevyä, joka on helppo pyyhkiä puhtaaksi. En ole ostanut vaatteita kuvat mielessä, vaan omia pukeutumistarpeitani ja mieltymyksiäni ajatellen. Kattauksen kanssa varsinkin olisi parannettavaa, sillä mulla on todella vähän sellaista ”kattausrekvisiittaa”. Meidän arkikattaukset koostuvat Ikean laseista, Teema-lautasista, ja sekalaisista aterimista. Ei kovin instakamaa, eh?

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

No otan todellakin! Meikittömyys on ihan normijuttu eikä mikään uroteko.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Kyllä ja en. Esimerkiksi yhteistöissä olen tosi tarkka siitä, millaisiin yhteistöihin suostun. Mulla on super tarkat kriteerit, ja kieltäydyn usein monista tarjouksista, jotka eivät istu omiin arvoihini. Mun oma brändi perustuu mun omiin arvoihin, ja itse asiassa mun blogista on myös tehty opinnäytetyönä brändianalyysi viime vuonna. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa mulle. Vaikka tavallaan tiedän, millainen mun brändi on, ja haluaisin kaiken sisällön tukevan sitä, se ei aina onnistu koska mä olen kuitenkin ihminen, ja ihmisenä myös ristiriitainen. Joskus siis julkaisen myös asioita, jotka eivät oikeastaan istuisi omaan brändiini, mutta koska tärkein osa mun brändiä (mun mielestä) on AITOUS, on niiden asioiden julkaisu perusteltua. Ja silloin kun istun tässä naputtelemassa suoraan sydämestä, ei brändin rakennus ole mielessä. Mulle se brändi on vaan se yleinen fiilis, minkä haluan mun persoonasta, mun blogista ja muista kanavista välittyvän, eikä mikään tiukka ohjenuora jota orjallisesti noudatan.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

EN. Toki kuvakulmat valitsen niin, että näytän mahdollisimman edustavalta omasta mielestäni, ja kyllä mä esimerkiksi hillittömän kokoisen monsterifinnin saatan editoida leuasta pois blogia varten, ihan vaan ettei joka toisessa kommentissa sitten lue, että ”sulla on muuten jäätävän kauhea menkkafinni leuassa”.  Insta storiesissa sekään ei ole edes mahdollista, video paljastaa kaiken. Väri ja valo tekevät myös paljon ulkonäölle, ja niitä editoin Lightroomissa. En kuitenkaan harrasta mitään varsinaista ulkonäön muokkaamista editointiohjelmilla, koska se ei vaan ole mun juttu (enkä varmaan edes osaisi). Ihan ilman käsittelyäkin kuvissa on suuria eroja, ja kroppa tai kasvot voivat näyttää aivan erilaiselta ihan vaan kuvakulman tai valon ja varjon takia.

Silottelen elämääni somessa.

EN. Kaikista meidän kohtaamista suurista vaikeuksista, kuten äitini sairaudesta ja mummun kuolemasta olen kirjoittanut, kuten myös pienemmistä jutuista kuten oksennustaudeista, valvomisista, vuodelevoista ja supistuksista ja kaikesta muusta. Mulla on kuitenkin melko tiukat rajat, ja joistakin asioista kirjoitan ympäripyöreästi enemmän kuin henkilökohtaisesti. Pidempi kirjoitus aiheeseen liittyen löytyy otsikolla Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

KYLLÄ. En siksi että en voisi seistä tuotteen takana, vaan siksi, että en itse ole saanut aina kaikilta yrityksiltä tai yhteyshenkilöiltä reilua (tai edes asiallista) kohtelua tai palkkiota, lähinnä silloin alkuaikoina. Onneksi olen Indieplacella onnellisesti jo neljättä vuotta (eiks noin voi sanoa, jos on ollut kolme täyttä vuotta ja neljäs on meneillään?) ja Indieplacen kautta kaikki hoituu aina reilusti ja bloggaajan panosta ja näkemystä kunnioittaen.

Bloggaajien elämä on glamourista.

KYLLÄ ja EI. Ihan samat kakkavaipat, flunssakaudet, aikaiset ja nihkeät päiväkotiaamut ja satunnaiset mikropizzalounaat ne multakin löytyy. Mutta bloggaamisen myötä elämässä on myös paljon enemmän ilmaista shamppanjaa, lanseeraustilaisuuksia lasisilla kattoterasseilla, jatkuvia uutuustuotteita, gaaloja ja hienojen ihmisten tapaamista. Joka päivälle olisi jotkut kekkerit, joskus monetkin. Harvoin kuitenkaan tulee käytyä missään, koska se ei-glamourinen puoli mun elämästä on korkeammalla mun prioriteettilistalla. Se on kuitenkin suuri etuoikeus, että saa kutsuja mielenkiintoisiin tilaisuuksiin, ja joskus pääsee jopa ulkomaille asti kokemaan mielettömiä ja eksklusiivisia juttuja, ja silloin kun on sopiva hetki, on upeaa päästä käymään noissa tilaisuuksissa.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

EN. En osaa tätä, ja se on varmasti yksi syy siihen, miksi mun instafeedi on juuri niin repaleinen värioksennus, kuin alussa kuvailin. Ehkä mun pitäisi harjoitella?

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

EN, koskaan. Opin jo vuosia sitten, että olen paljon onnellisempi, kun en seuraa em. kanavia (no silloin kun opin tämän, ei Jodelia vielä ollut edes olemassa). Olen myös kieltänyt kaikkia mun ystäviä ja läheisiä kertomasta, mitä niissä puhutaan, ja siksi olen onnellisen, autuaan tietämätön. En koskaan myöskään avaa tai julkaise lukijoiden lähettämiä linkkejä ks. palstoille, tai katso screenshotteja. Silloin vielä kun näitä juttuja luin, opin sen, että siellä harvoin puhutaan mitään, mikä olisi totta. Sillä ei ole mitään väliä mikä on totta, vaan juttuja keksitään ihan jatkuvasti täysin hatusta ilman totuuden häivääkään, ja siksi niitä on turha lukea.

Bloggaaminen ei ole oikea työ. 

ON! Mä olen elättänyt itseni ja perheeni jo pitkään bloggaamalla. Bloggaaminen on ihan oikea työ, ja siitä saa ihan oikeaa rahaa, jos pystyy tarjoamaan tarpeeksi rahalle vastinetta. Se taas vaatii tarpeeksi suurta tavoittavuutta. Se, mikä bloggaamisen arvoa työnä vähentää on se, että jotkut edelleen suostuvat tekemään ”yhteistyötä” jotain 5€ arvoisia ilmaislahjoja vastaan, eli tekevät ilmaista työtä. Siksi edelleen mullekin tulee viikottain myös ehdotuksia, että esittelisinkö vaikka mun instaseuraajille jonkun 10€ heijastimen, ja ”saisin arpoa” heille toisen. Huom. se palkkio mulle olisi siis se heijastin ja arpominen. Kukaan ei elä heijastimilla eikä arpomisella, eikä lehdistäkään osteta mainostilaa esim. koiranruualla. Olisi ihan mieletöntä, että kaikki noudattaisivat samoja pelisääntöjä, jollaiset alalle on luotu. Niiden nimi on PINGEthics, käykää allekirjoittamassa (ja noudattakaa) jos koskettaa teitä.

HAASTE:

  • Kerro, keneltä sait haasteen.
  • Vastaa väittämiin.
  • Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
  • Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.

Saatu Iinalta, annetaan haaste eteenpäin Elsalle, Emilialle ja Millalle.


Paremman arjen puolestapuhuja

20.03.2018

Viime viikolla, keskellä kiireisintä työviikkoa, mun puhelimeen kilahti sähköposti: ”Onnea, olet ehdolla Inspiration Blog Awardseissa!”. Olin tietenkin ihan innoissani, ja menin katsomaan, missä kategoriassa mun blogi on ehdolla. ”Arjen sankari”. Selasin muut kategoriani ehdokkaat läpi ja totesin, että olen ihan uskomattoman kovassa seurassa. Ehdokkuus on suuri kunnia mulle useammastakin syystä, eikä vähiten siksi, että edellisestä ehdokkuudesta on jo melkein pari vuotta aikaa ja blogikin alkaa olla enemmän jo konkari, kuin uusi ja raikas tulokas. Olin niin fiiliksissä siitä, että tällaiselle keski-ikäistyneelle blogille löytyi vielä sijaa tuoreiden vaikuttajien ja tubettajien seurasta. KIITOS siitä kuuluu teille!

Ihan alusta asti, sieltä vuoden 2011 toukokuusta, mun blogin kantava teema on ollut nimenomaan arki. Se ihan tavallinen arki jota me joka päivä eletään, ja kuinka siitä arjesta voi tehdä mukavampaa. Arki on yksi sivupalkin runsaimmin sisältöä omaavista kategorioista. Yksi niistä, joista löytyy satoja tekstejä. Arki ei nauti suuren suurta arvostusta yleisesti, mikä on mielestäni huutava vääryys. Siksi olen blogin ensimmäisestä päivästä asti halunnut puhua paremman arjen puolesta. Olen halunnut tuoda esiin sitä, kuinka arki voi olla mukavaa, ja kuinka se arki ihan oikeasti voi olla elämän parasta aikaa, kaukomatkojen tai vuosipäivien sijaan.

Jos arjen sankarilla tarkoitetaan sitä, että näyttää mahdollisimman rankkaa arkea, ja kuinka siitä suoriutuu jotenkuten siitä huolimatta, en varmaan ole arjen sankari. Olen aika kaukana Kikka Vaarasta, ja muista vastaavista ”vertaistuen” ruumiillistumista. Jos arjen sankarilla taas tarkoitetaan sellaista, joka haluaa saada mahdollisimman monen nauttimaan omasta arjestaan, pystyn samaistumaan enemmän. Haluan olla paremman arjen puolestapuhuja, ja siihen pyrin blogissani ja kaikissa muissakin kanavissa päivittäin.

Parempi arki ei mun mielestä tarkoita ruusuilla tanssimista, kaiken saamista valmiina tai kulkemista sieltä mistä aita on matalin. Se tarkoittaa omannäköistä arkea, ja se onkin toinen asia, minkä puolesta olen aina puhunut. Omat valinnat ja ratkaisut on ne mitkä merkitsevät, ei se mitä tai miten muut elämäänsä elävät. Ihana arki syntyy tasapainosta, ja siitä että ne tylsätkin asiat voi tehdä omalla tyylillä.

Näissä kuvissa me ollaan just tultu kotiin päiväkodista, eskarista ja niiden jälkeiseltä kauppareissulta tänään. Nää kuvat on just sitä arkea, mitä meillä on. Pääsiäistipuja ja mäkkileluja lattialla, reppu hujanhajan vaunujen kanssa eteisessä. Tukka pörrössä, nauru kasvoilla.

Mä haluan olla se ilon ja onnen pilkahdus kaiken harmauden keskellä, joka ei suostu kätkemään onneaan. Haluan olla se joka näyttää, että onni asuu niissä lauantaiaamun pitkissä aamiaisissa, joissa lapsi kertoo olevansa isin paras piimäkaveri. Haluan olla se, joka sanoo, että on ihan ok jos et tykkää siitä että jokainen arkipäivä on samanlainen, ja se joka kannustaa ottamaan lapset mukaan ihan kaikkialle rohkeasti. Haluan olla se, joka sanoo, että lasten kanssa voi mennä ja tehdä ihan niin paljon kuin sielu sietää. Se ei ole aina helppoa, ja joskus se on ihan kamalaakin, mutta suurimmaksi osaksi se on erittäin jees. Ja mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän jees ja sitä useammin se on jees. Mä haluan olla se, joka sanoo teille, että te voitte olla omia itsejänne, ja te ootte parhaita juuri sellaisina kuin olette.

Kiitos ihan mielettömän paljon jokaiselle teistä ihmisestä, jotka ehdotitte mun blogia ehdolle awardseihin! Ehdolle pääsyyn siis vaadittiin vähintään sata ehdotusta, joten teidän todellista määrää en edes tiedä, mutta olen kiitollinen ihan jokaiselle. Tämä oli mahtava itsetuntobuusti, ja varmistus itselleni siitä, että oma tyyli on just se paras tyyli. Jos haluat vielä käydä antamassa äänesi minulle, se onnistuu helposti yhdellä klikkauksella TÄÄLTÄ. Voit äänestää useampaa ehdokasta samassa kategoriassa, joten ei ongelmaa vaikka olisitkin äänestänyt jo jotain muuta. Valtavan suuri kiitos teille <3