20 Random kysymystä -haaste

21.10.2019

Halusin pitkästä aikaa tarttua hauskaan blogihaasteeseen, joka löysin Hanna Väyrysen Strictly Style -blogista. Tässä haasteessa oli paljon kivan erilaisia kysymyksiä, joihin en ennen ole haasteissa törmännyt. Mun mielestä blogihaasteet on hauskan kepeää sisältöä syvempien aiheiden väliin, jotka ehkä muistuttavat niistä bloggaamisen alkuajoista. Munkin blogin juuret ovat kultaisessa IRC-galleriassa, jossa oli hyvin tyypillistä tehdä näitä erilaisia haasteita ”galtsublogiin”. Siellä tosin kysymykset olivat usein vähän tuhmempia kuin tässä, heh.

Unohtumattomin naamiaisasusi?
Varmaan yksisarvis-asu vuodelta 2015 kun oltiin Indiedays Blog Awardseissa Oton kanssa. Otolla oli hevosnaamari 😀

Eniten käyttämäsi some-verkosto?
Instagram ihan varmasti.

Vuodenaika, josta pidät eniten?
Tykkään kaikista muista paitsi keväästä, koska silloin on yleensä vielä kylmää, aurinko paistaa niin matalalta että tulee migreeni ja sitten on vielä siitepölyt. Kesä, syksy ja talvi on best!

Jos sinun tulisi valita ranta tai vuoret, kumman nyt valitsisit?
Valitsisin varmaan vuoren nyt kun on talvi tuloillaan. Rantakin kyllä aina houkuttelee, mutta en ole koskaan käynyt vuorilla niin se olisi varmasti uskomaton kokemus.

Mitä osaat pelata todella taitavasti?
No en kyllä varmaan mitään! Paitsi no monessa lautapelissä olen aika hyvä, esim Monopolyssa ja Cluedossa ja Aliaksessa ja Trivial Pursuitissa.

Millaisesta juustosta pidän?
Mä rakastan tosi voimakkaan makuisia juustoja, joilla on tosi kummalliset nimet, kuten Kärtner Rahmlaib ja Alpzirler. Mutta tykkään kyllä hirveästi myös valko- ja punahomejuustoista, gouda-tyyppisistä juustoista, italialaisista juustoista kuten Pecorino Romanosta ja sitten tietty espanjalaisesta Manchegosta. Myös tanskalainen Musta Sara on tosi hyvä. Ja sitten tietty vuohen gouda ja tuhkajuusto Morbier. Täytyy ehkä sanoa tähän, että tykkään lähes kaikista juustoista (myös perus Oltermanneista ja Edameista), paitsi sinihomejuustosta, Emmentalista ja Polarista, ne kolme on ihan no-no mulle. Mutta kaikki muut menee koska tahansa.

Tavoite, jonka haluat saavuttaa elinaikanasi?
Mulla on paljon sellaisia pienempiä tavoitteita, joista tein vähän aikaa sitten postauksen. Näkisin kuitenkin, että mulle tärkein tavoite on kuitenkin se itse elinaika: olla onnellinen ja viettää mahdollisimman paljon aikaa mun rakkaiden läheisten kanssa elämän loppuun asti.

Kuinka monessa kaupungissa olen asunut?
Kahdessa, Helsingissä ja Oulussa. Helsingissä olen syntynyt ja Ouluun muutettiin kun olin 14-vuotias. Muutin Oulusta takaisin Helsinkiin ollessani 18-vuotias.

Mitä kieltä toivoisit osaavasti puhua?

Ranskaa ja espanjaa ja miksei saksaakin. Kaikkia kolmea osaan jonkin verran, ymmärrän aika paljonkin, mutta puhun itse vain alkeita ja perusjuttuja. Eli mikään pidempi keskustelu ei kyllä onnistu. Olisi ihanaa opetella joku näistä ja tällä hetkellä espanja kiinnostaa ehkä eniten, kun opettelin sitä meidän lomareissun vuoksi.

Mitä et siedä?
Ihmisten epätasa-arvoista kohtelua. Siksi olen alusta asti pitänyt täällä blogissa meteliä asioista, jotka saavat jotkut ihmiset myös suuttumaan, kuten vähemmistöjen oikeuksista. En siedä myöskään sitä, että päätetään vakaasti vaan olla jotain mieltä tosi voimakkaasti ilman, että ollaan edes perehdytty aiheeseen sen enempää.

Jos käsilläni on tunti vapaa-aikaa, mihin käytät sen?
Haluaisin vastata tähän, että lähden lenkille tai luen kirjaa, ja usein teenkin niin. Mutta vähintään yhtä usein tunti vapaa-aikaa menee jonkun työjutun hoitamiseen ”siinä sivussa”.

Suosikkirutiinisi?
Sanon tähän, että iltasatu lasten kanssa, tai sitten aamukahvi. Muuten en ole yhtään sellainen rutiini-tyyppi, vaan ennemmin rakastan vapautta ja erilaisia päiviä.

Mistä tulet ylivilkkaaksi?
Kavereiden kanssa helposti saatan innostua ja tulla ylivilkkaaksi, varsinkin jos olen jo valmiiksi väsynyt ja kaverin näkemiseen liittyy esimerkiksi kahvia.

Valitsetko mielummin tekstiviestin vai puhelun?

Puhelu aina! En koskaan tekstaillut silloin kun tekstiviestit olivat juttu. Nykyään toki käytän paljon esim. Whatsappia kommunikointiin, mutta tykkään vieläkin soittaa, jos haluan asian nopeasti selväksi.

Arvokkain aarteesi?
Oma perhe ja valokuvat perheestä ja läheisistä. Voisin luopua kaikesta muusta materiasta, mutta valokuvat on tärkeitä, koska ne on mun ainoita muistoja esimerkiksi edesmenneistä läheisistä.

Mikä oli viimeisin vieraalla kielellä tekemäsi virhe?
Sanoin Mallorcalla tarjoilijalle ”buenas tardes” eli hyvää iltaa, vaikka kello oli jo selkeästi yön puolella. Tarjoilija vastasi hienovaraisesti ”buenas noches” eli hyvää yötä. Ei onneksi kovin paha virhe, mutta nauratti jälkeenpäin.

Mikä on sinulle parasta terapiaa?
Metsässä pyöriminen. Siellä voi rentoutua ja unohtaa kaikki velvollisuudet. Myös podcastin tekeminen Oton kanssa, saunominen Oulussa mun tädin kanssa ja pitkät puhelut äidin kanssa. Eli kaksi ääripäätä: hiljaisuus ja rauha tai sitten perusteellinen puhuminen läheisten kanssa.

Jos voisit olla fiktiivinen hahmo, mikä olisit?

Vitsi miten hauska kysymys! Mä en kuitenkaan keksinyt tähän mitään vaikka kuinka mietin, niin kysyin Otolta. Se vastas ”Sä oisit Maija Poppanen. Semmonen kaikkien rakastama ongelmanratkoja, mut vähän tohelo”. En kestä! Ihanasti sanottu. Jos itse lähtisin miettimään, niin haluaisin olla joku tosi siisti tyyppi, joka on fiksu ja empaattinen.

Minne haluaisit matkustaa?

Edelleenkin haluaisin lähteä Pohjois-Amerikkaan ja Aasiaan, kun en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Tähän olenkin monta kertaa jo vastannut, mutta ehkä tämä yksi kysymys päällekkäin on ihan ok, kun tässä oli niin monta uutta ja hauskaa.

Missä tapasit puolisosi?

Uudenvuoden juhlissa kaverin opiskelijakämpän kerhohuoneella. Meidän katseet kohtasivat kun Otto pelasi biljardia ja mä olin tanssimassa kaverin kanssa. Ihan kohta on myös halloween, päivä jolloin me melkein tavattiin vain paria kuukautta aiemmin.

Löytyykö teidän joukosta muita juustofaneja? Mikä on teidän lempijuusto? Entäs onko samoja juttuja kuin mulla, tai ihan päinvastaisia?


Parisuhteessa somettajan kanssa

16.09.2019

Valtaosan meidän yhdessäolosta Otto on seurustellut bloggaajan, instaajan, somettajan kanssa. Hän ei kuitenkaan lähtenyt parisuhteeseen mun kanssa tietäen, että vielä joskus vaimon raapustuksia, kuvia ja videoita seuraa eri kanavissa 100 000 ihmistä kuukausittain, tai että edes aioin joskus kirjoittaa blogia. Toisaalta, tämä tilanne ei kuitenkaan tapahtunut yhtäkkiä ja yllättäen vaan se on seurausta meidän molempien pitkäjänteisestä keskustelusta, ymmärryksestä ja yhteistyöstä. Vaikka mä olen suurimman osan ajasta ollut meidän suhteessa se, joka on esillä, kaikki mitä ulospäin näkyy on sellaista, mikä on meille molemmille fine.

Lähtökohdat meidän suhteelle olisi voineet olla tosi erilaiset, jos oltaisiin tutustuttu vasta siinä vaiheessa, kun olen jo ollut läsnä somessa isosti. Toisaalta, en usko, että olisin koskaan hakeutunut tähän tilanteeseen jossa nyt olen, ilman Ottoa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Otolle oli ihan alusta asti okei se, että hän näkyy kuvissa ja kirjoitan hänestä. Se lähti siitä, että ajattelin kirjoittavani suunnilleen meidän yhteisille kavereille, sukulaisille ja tutuille. Oli luonnollista, että Otto oli osa blogia, jonka aihealueet (raskaus ja lifestyle) pyörivät lähes yhtä paljon hänen kuin minunkin ympärillä. Ajateltiin, että kaikki lukijat muutenkin tietävät meidän olevan yhdessä, joten miksipä sitä ei näyttäisi siellä.

Pikkuhiljaa tietysti kävi selväksi, että blogia lukivat muutkin ihmiset kuin meidän ystävät ja tutut. Siinä vaiheessa kuitenkin Otto oli jo osana blogia, joten olisi tuntunut oudolta yhtäkkiä ”piilottaa” hänet. Varmaan siksi ei sellaista edes ajateltukaan. Otolla ei ole koskaan käynyt mielessä, että hän ei haluaisi olla osana mun blogia. Omaa blogia hän ei sen sijaan halunnut enää jatkaa.

Kuinka moni muistaa Oton Akkavalta -blogin, jota hän piti vuosina 2014 & 2015? Minä muistan. Mulle se on ihana muisto, ikkuna Oton ajatuksiin ja matka, jota kuljettiin hetki yhdessä ja jonka aikana Otto oppi näkemään ne kaikki puolet mun työstä.

Koska Otto piti itse suosittua blogia, hän ymmärtää 100% sen, millaista mulla on. Niin hyvässä kuin pahassa. Hän ei vain katso sitä sivusta, vaan hän ymmärtää sen täysin. Otto ei halunnut jatkaa blogia, vaikka tykkäsi kirjoittamisesta paljon. Suuri syy sille oli se, että siinä missä mä sain itse kovettaa itseäni ikäville kommenteille jonkin aikaa ennen kuin blogin suosio kasvoi suurempiin mittasuhteisiin, Otto hyppäsi blogillaan heti siihen keskelle. Akkavallalla oli alusta asti kymmeniä tuhansia lukijoita ja palaute oli sen mukaista. Vaikka reippaasti eniten tuli positiivista, joukkoon mahtui myös aimo annos negatiivisuutta. Mun on ollut helpompi kestää asiattomuudet, koska niitä tuli ensin melko vähän ja sain rauhassa totutella niihin ja etsiä sen oman tavan suhtautua. En tiedä olisinko itsekään pystynyt jatkamaan bloggaamista, jos olisin aloittanut samoista lähtökohdista kuin Otto. Kylmiltään syvään päähän.

Vaikka Otto ei halunnut jatkaa omaa blogia, hänelle oli edelleen täysin ok se, että hän on läsnä mun somekanavissa. Otto tykkää tuottaa sisältöä, hän ei vaan halunnut olla se joka sitä jakaa ja joka vastaanottaa kaiken palautteen. Vuosien varrella Otto on kirjoitellut tänne enemmän tai vähemmän, ollut messissä videoilla ja nyt meillä on Yhdessä-podcast. Sen tekeminen on ihan älyttömän hauskaa ja se on Otollekin tosi luonteva tapa olla esillä.

Somepuoliso tuo Otolle mukanaan erilaisia lieveilmiöitä, kuten sen, että Otto on joutunut kuvaamaan mua jo yli kahdeksan vuoden ajan. Toisaalta, Otto on oppinut aika hyväksi kuvaajaksi tässä vuosien aikana, eikä se ole koskaan haitannut häntä. Me ollaan niin rutinoituneita yhdessä kuvaamiseen, että se kuvien räpsäisy on yleensä aika nopea prosessi, vaikka muut asiat siinä ympärillä vievätkin (lähinnä minun) aikaa. Mun mukana Otto on kulkenut erilaisissa tapahtumissa ja matkoilla ja päässyt kokemaan paljon sellaista, mitä ei ilman mun ammattia näkisi. Mun ammatti on myös mahdollistanut sen, että ollaan oltu molemmat kotona vauvavuonna yli puolen vuoden ajan, sekä nyt tämän Oton opintovapaan. Mun yrittäjyys on näyttänyt Otolle kokonaan uuden tavan elää ja tehdä työtä ja muuttanut hänenkin käsitystään siitä, millaista työelämää hän itselleen tahtoo.

Otto on mahdollistanut mun ammatin. Ilman Ottoa ja Oton uskoa muhun, mulla ei olisi ollut näin helposti mahdollisuutta panostaa kaikkeani tähän mitä teen. Oton ollessa ensimmäisinä vuosina perheen vakaa tulo, mulla oli mahdollisuus lasten kanssa kotona olemisen ohella kehittää mun blogia ja somekanavia. Oton heittäytyminen mun pähkähulluihinkin ideoihin aina, on suurin syy siihen, että olen uskaltanut. Otto ei kertaakaan epäröinyt, kun ehdotin, että perustan yrityksen raskausaikana ja teen siitä itselleni ammatin. Eikä hän ole koskaan kehottanut mua menemään ”oikeisiin töihin” tai kyseenalaistanut mun haaveita. Otto on nähnyt mitä mä teen ollakseni siellä missä nyt olen ja hän näkee mitä teen, jotta pääsisin vielä pidemmälle.

Somettajan puolisona eläminen on Otolle täysin luonnollinen olotila, onhan hän viettänyt mun kanssa lähes kolmasosan elämästään ja koko aikuisikänsä.

Me keskustellaan aiheesta lisää meidän Yhdessä -podcastin tänään ilmestyneessä 6. jaksossa, jossa keskustellaan mm. seuraavista asioista: Miltä tuntuu olla somevaikuttajan puoliso? Onko siinä jotain haittapuolia? Mitä Otto ajattelee Iinan työstä? Kuka päättää mitä on ok julkaista? 

Kuuntele Yhdessä S01E06: Parisuhteessa somettajan kanssa

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcast-appissa TÄSTÄ


Miten tämä blogi sai alkunsa?

11.07.2019

Multa on viime kuukausina kysytty useampaan kertaan, että miten tämä blogi sai alkunsa ja ennen kaikkea mistä tämä blogin eriskummallinen ja huvittava nimi tulee. Ehkä se johtuu siitä onnekkaasta sattumasta, että tänne on eksynyt paljon uutta porukkaa. Olen tajunnut, että en ole koskaan tainnut näiden yli kahdeksan vuoden aikana tehdä kokonaista postausta kertoen tätä tarinaa. Olen kyllä vastannut muutaman kerran kysymyksiin koskien sitä jossain kysymyspostauksissa, olen kertonut tästä lyhyesti elämäntarina -postauksessani ja  olen kyllä pohtinut blogin nimen vaihtamista joskus kokonaisen postauksen verran. Mutta en ole koskaan kirjoittanut kokonaista postausta siitä, mistä blogi ja sen nimi saivat alkunsa. Joten tässä se tulee, tämän blogin syntytarina.

Juuret tätä blogia varten istutettiin jo vuonna 2007 kun Suomen ensimmäiset blogit tekivät tuloaan. Luin silloin No Fashion Victimsiä, Saara Sarvasta ja Motherfuckin Fashionia (olikohan se silloin jo sillä nimellä) sekä tietysti Blondinbellaa ja Kissietä. Kotona kuvasin mun omia vaatteita mun puhelimen jäätävän surkealla kameralla mun limenvihreäksi maalatussa vaatehuoneessa ja suunnittelin mun omaa muotiblogia. Koskaan en kuitenkaan aloittanut sitä. Suunnittelin vain. Koin silloin hankalaksi saavuttaa unelman siitä, että mun blogista tulisi suosittu. Ajattelin, että blogeja oli jo niin paljon, ettei yhden tavallisen Oulussa asuvan teinitytön vaateräpöstyksille ollut blogitaivaalla enää tilaa. Vähänpä tiesin.

Tässä mä vuonna 2007, jolloin aloin seuraamaan blogeja ja haaveilin bloggaamisesta. 

Ja tässä näette esimerkkejä mun ensimmäisistä ”blogikuvista” joita otin mun puhelimella v. 2007. Totesin onneksi silloin itsekin, että ehkä mun taidot ei vielä riitä. 

Jatkoin muotiblogien seuraamista edelleen seuraavat pari vuotta ja mukaan astuivat White Trash Disease, Are you feeling fashionable?, Magicpoks, Strictly Style ja monet muut upeat konkarit Suomesta ja Kenza Ruotsista. Blogeista tuli yhä suositumpia ja ne kehittyivät koko ajan. Peilin kautta otetut asukuvat vaihtuivat blogeissa hienompiin otoksiin ja unelma omasta blogista alkoi tuntua musta entistäkin saavuttamattomammalta.

Samaan aikaan kuitenkin nautin ihan älyttömästi kuvien ottamisesta ja kuvien kohteena olemisesta. Raapustin IRC-gallerian ihmeellisessä maailmassa omaa ”blogiani”, eli galtsupäiväkirjaa. Monet ovat sittemmin kertoneet lukeneensa jo sitä. Panostin välillä ihan älyttömän paljon joidenkin IRC-galleriakuvien ottamiseen. Pidettiin kuvauksia kavereiden kanssa, stailattiin toisiamme ja keksittiin mitä hullumpia kuvausideoita. Jälkeenpäin ajatellen panostus näkyy, mutta kuvauskalustossa ja taidoissa olisi ollut paljon parannettavaa. Jostain oli kuitenkin aloitettava. Ja tärkeintä on se, että meillä oli ihan älyttömän hauskaa.

Kommunikaatio mun ja seuraajien välillä sai alunsa ennen muinoin Formspring -nimisellä sivustolla. Se oli ask.fm-kysymyssivuston edeltäjä, jonne pystyi tekemään oman profiilin ja jossa sai kysyä anonyyminä tai omalla nimellä kysymyksiä toisilta. Mulle tuli siellä yllättävän paljonkin kysymyksiä, joihin vastaamisesta mä nautin. Toki siellä joskus tuli paljon törkyäkin, anonymiteetti kun on monelle kuvitteellinen taikaviitta, jonka suojissa voi sanoa tai kysyä aivan mitä tahansa. Halusin pitää profiilia siellä ja nautin siitä, kun joskus boksissa odotti sata random kysymystä, joihin sain vastailla.

Yksi niistä kysymyksistä, jotka toistuivat usein, oli ”Voisitko perustaa oman blogin?”. Vastasin usein itsekseni hihitellen, että ehkä joskus. Keksin silloin jopa nimen mun blogille. Silloin englanninkieliset, pitkätkin nimet, olivat blogeissa vielä yleisiä. Mäkin halusin blogilleni mieleenpainuvan ja arvoituksellisen englanninkielisen nimen. Kun mä kuuntelin yhtä LMFAO:n biisiä ja sen sanoja, sieltä tuli laini ”But I’m a human not a sandwich”. Se kuulosti niin hauskalta, että päätin siltä istumalta, että JOS mä joskus perustan blogin, siitä tulee sen nimi. 18-vuotiaana se tuntui hyvältä idealta.

Ajattelin kuitenkin, että JOS mä perustaisin blogin, ei sitä kukaan lukisi, miksi edes vaivautuisin yrittämään. En uhrannut sille ajatukselle sitten sen enempää tilaa enkä aikaa, ennen kuin uudenvuodenaattona 2010 olin tavannut Oton, alkanut seurustelemaan ja alkanut odottaa meidän esikoista.

Siellä Oton pienessä soluhuoneessa Kannelmäessä mä aloin etsimään blogeja äitiydestä ja etenkin nuorten äitien blogeja. Janosin samassa tilanteessa olleiden äitien vertaistukea ja kokemuksia ja aina, kun löysin jonkun uuden äitiysblogin, olin ihan mahdottoman innoissani. Saatoin lukea yhdeltä istumalta kaikki postaukset. Vuonna 2011 se oli vielä mahdollista, nykyisin harvemmin, kun monissa blogeissa on jo tuhansia postauksia.

Silloin äitiysblogeja, etenkin nuorten äitien blogeja, oli vain kourallinen. Pikkuhiljaa siinä raskauden edetessä, kaikki äitiblogit läpikahlanneena ja edelleen Formspringissä blogi-kysymyksiä vastaanottavana musta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että blogimaailmassa saattaisi sittenkin olla yksi Iinan mentävä aukko. Koin aina, etten ollut tarpeeksi hieno muotibloggaajaksi. Mutta äitiyteen painottuva lifestyleblogi, se voisi olla mun juttu. Ja nimikin oli jo valmiina, en uhrannut sekuntiakaan enempää sille ajatuksia, koska olinhan jo päättänyt aivan mahtavan nimen silloin 18-vuotiaana. Halusin vain äkkiä saada sen pirun blogin perustettua ennen kuin jänistäisin, ja käytin sitä nimeä, minkä olin jo keksinyt. 19-vuotiaana se nimi tuntui edelleen yhtä hyvältä idealta kuin aiemminkin.

Toukokuussa 2011 mä sitten tein sen. Kuvasin mun ystävän ja Oton kanssa ensimmäiset kuvat ja raapustin ensimmäiset lauseet bloggeriin. Olin silloin raskausviikolla 17, 19-vuotias, seurustellut Oton kanssa kolme kuukautta ja muuttanut juuri hänen kanssa meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Ensimmäisenä iltana jaoin mun blogipostauksen Facebookissa ja tietty siellä Formspringissä. ”TÄSSÄ SE NYT ON, MUN BLOGI!”. Katsoin kasvavia kävijälukuja bloggerin alkeellisista statistiikkamittareista ja näin sivupalkissa kasvavan rekisteröityneiden lukijoiden numeron. 16. ”Ainakin 16 ihmistä haluaa lukea mun blogia myös jatkossa” ajattelin. Pian luku kasvoi sataan, sitten tuhanteen, sitten lakkasin tuijottamasta, kun tajusin, että ei mulla ole niin montaa kaveria edes. Niin oli syntynyt mun blogi ja tässä se nyt edelleen on, 8 vuotta myöhemmin.

Tajuan ja tiedän kyllä, miksi moni alunperin alkoi lukemaan mun blogia ja miksi se nousi nopeasti suosituksi. Meidän elämäntilanteessa oli kaikki katastrofin ainekset ilmassa ja suurinta hupia olisi ollut nähdä meidän epäonnistuvan. Olen tosi iloinen siitä, että moni on kertonut näistä ajatuksista rehellisesti kommenttiboksissa vuosien aikana. Mulle suurinta hupia oli näyttää, että me ei aiota epäonnistua, vaan me mennään eteenpäin ja kehitytään ja luodaan just meidän näköinen elämä, yhdessä.

Mä muistan aina mistä mä olen tähän lähtenyt, enkä häpeä sitä millainen olin tai mitä kirjoitin. Tämä blogi on mun kasvutarina bloggaajana, äitinä ja ihmisenä ja se saa olla sitä ihan rauhassa hamaan tulevaisuuteen asti.

Mä haastan kaikki muut bloggaajat kertomaan, mistä teidän blogi on saanut alkunsa! Mua kiinnostaa ihan valtavasti blogien syntytarinat! Missä fiiliksissä blogi on perustettu, mistä sen nimi tuli ja mikä johti sen perustamiseen alunperin? Jakaisin mielellään teidän tarinoita esimerkiksi mun omassa IG Storyssa (@iinalaura), joten jos haluatte osallistua niin jakakaa omat tunnisteella #tarinablogintakana somessa, tai laittakaa mulle linkkiä täällä tai jossain muussa kanavassa! 


Omien pelkojen voittaminen

13.06.2019

Mä olen aina ollut kova jännittämään yleisön edessä puhumista. Jännitin sitä jo lapsena niin, että punastuin aina kun pidin esitelmää. Sillä ei ollut mitään väliä kuinka hyvin olin valmistautunut tai kuinka paljon harjoitellut, mua vaan jännitti ihan älyttömän paljon. Jännitin kirjaesitelmiä, yhteiskuntaopin esitelmiä ja uskonnon esitelmiä. Jos sain tehdä ryhmätyön ja puhua yhdessä kaverin kanssa, se ei ollut niin paha. Mutta yksin puhuminen? Ihan älyttömän kuumottavaa! En kärsinyt niin vahvasta esiintymiskammosta, että olisin pyörtynyt tai oksentanut. Mutta mun ääni värisi, posket punoittivat ja tuli aina yhtäkkiä tosi kuuma. En myöskään rentoutunut esityksen edetessä, päin vastoin. Se oli ihan yhtä pelottavaa alusta loppuun.

Pitkään ajattelin, että ihmisten edessä puhuminen ei olisi mun juttu. Että se ei vaan sovi mulle, enkä voi sitä oppia. Olin väärässä, ihan valtavan väärässä.

Kuten tiedätte, meidän häissä ei puheita pidetty ja valatkin me lausuttiin vaan papin perässä. Me ei haluttu missään nimessä olla esillä, edes omissa häissämme. Pikkuhiljaa häiden jälkeen mä olen kuitenkin ajautunut tilanteisiin, joissa olen joutunut yleisön eteen. Kerran olin messuilla paneelikeskustelussa muutaman muun perhebloggaajan kanssa keskustelemassa. Kerran mua haastateltiin toisilla messuilla radioon ja ympärillä oli paljon ihmisiä. Vaikka se oli pelottavaa, huomasin, että aloin tykätä siitä myös. Vaikka joka kerta kun suostuin johonkin, mua ahdisti ja jännitti etukäteen, olin kuitenkin ylpeä, että olin suoriutunut tehtävästä. Ja mä sain puhuttua, punaposkisena ja hikisenä, mutta sain kuitenkin.

Pikkuhiljaa aloin järjestää näitä ahdistavia ja jännittäviä puhumistilanteita ihan itse itselleni. Järjestin viime kesänä omasta aloitteestani koulutuksen muutamalle bloggaajalle. Päätin pitää puheen meidän hääpäiväbileissä, vaikka kukaan ei sitä multa vaatinut. Suostuin puhujaksi isoon vaikuttajatilaisuuteen pyydettäessä, olin ehkä vähän salaa unelmoinut siitä etukäteen, että joskus mua pyydettäisiin. Halusin ehdottomasti myös pitää kaasona puheen ystäväni häissä.

Aloin jopa vähän haaveilla siitä, että saisin puhua enemmänkin. Olen halunnut päästä jakamaan kaikkea sitä, mitä olen itse vuosien saatossa kokemuksella ja erilaisissa koulutuksissa ja projekteissa oppinut. Meidän ala on tosi vaikea oppia, jos kukaan ei jaa omia kokemuksiaan. On niin paljon sellaista, mitä ei googlettamalla löydä ja mitä ei voi opetella Pinterest-tauluista. Olen kokenut, että mulla voisi olla paljon sellaista arvokasta, jota jakamalla voisin auttaa muita eteenpäin. Olen haaveillut siitä, että saisin pitää enemmänkin koulutuksia. Ja kun haaveet sanoo ääneen oikeille ihmisille ja tekee töitä niiden eteen, ne saattavat vaikka toteutua.

Eilen pääsin pitämään mun tähänastisen elämän suurimman koulutuksen. Se ei ollut mikään valtava, paikalla oli vain reilut kymmenen ihmistä. Mutta se oli valtava harppaus mulle. Mä voitin yhden mun suurimmista peloista jälleen kerran ja uskaltauduin vetämään täysin itse suunnittelemani koulutuksen, puhumaan juuri niistä asioista, joista halusin puhua ja kertoa muille. Se oli mulle niin tärkeää!

Tuntui hyvältä myös saada tilaisuuden jälkeen vuolaasti kiitoksia ja oli upeaa, miten paljon keskustelua koulutuksen aikana heräsi. Siinä puhuessani mulla oli vaan sellainen fiilis, että TÄÄ ON NIIN MUN JUTTU, TÄTÄ LISÄÄ! Hymyilin varmaan ihan pönttönä siinä. Mutta oli niin hauskaa ja olen hurjan kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden. Toivottavasti niitä tulee jatkossa paljon lisää!

Aion jatkaa tästä eteenpäinkin itseni haastamista, koska usein ne parhaat asiat ja saavutukset elämässä tulee juuri niistä asioista, jotka on ensin olleet vähän epämukavia.  Niitä asioita, joita tekisin jos en pelkäisi. Ja kun olen lakannut miettimästä pelkoa ja vaan tehnyt, olen päässyt eteenpäin. Toivottavasti pääsen tulevien vuosien aikana pitämään paljon lisää koulutuksia ja puhumaan paljon lisää tärkeistä aiheista. Omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että mä suorastaan nautin puhumisesta nykyään. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että voin joskus vielä sanoa näin.

Suuri kiitos tästä pelon voittamisesta kuuluu myös kaikille niille ihanille ihmisille, joille olen saanut puhua. Ihmisille, jotka ovat kiittäneet ja kannustaneet. Ja ihmisille, jotka ovat auttaneet mua toteuttamaan mun haaveita ja järjestäneet niitä tilaisuuksia, joissa olen saanut puhua.

Mä haluan rohkaista kaikkia muitakin voittamaan omat pelot, koska silloin pääsee eniten eteenpäin! Mikä sun pelko estää tai on estänyt ennen sua saavuttamasta sun haaveita? Minkä pelon olet onnistunut  voittamaan ja miten?


Helppo ja nopea lounas & työn ja loman yhdistäminen kesällä

06.06.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Saarioisen kanssa.

Mä pyrin optimoimaan mun työajan aina kun teen töitä. Sillä tavalla saan työ- ja vapaa-ajan balanssin pidettyä arjessa, ja näin kesälläkin pidettyä ”lomaa” vaikka tekisin joka päivä myös töitä. Koska mun työ on luonteeltaan sellaista, että vapaa-aika usein sekoittuu siihen ja sekin voi olla työtä, on loman ja työn yhdistäminen helppoa. Niin olen tehnyt joka kesä. Toki kerran vuodessa pyrin pitämään myös yhden ihan täyden lomaviikon, jolloin tietokone ei avaudu kertaakaan. Mutta muuten työ on osa mun kesää ja se tuntuu ihan luontevalta. Ei ole sellaista fiilistä, että ”pakko päästä lomalle en kestä enää”. Olen tosi onnekas siinä, että saan tehdä juuri sitä työtä, jota haluan ja täysin omilla ehdoillani.

Työajan optimoiminen näkyy hyvin siinä, että pyrin ottamaan usein kesällä esim. sellaisia 6h työspurtteja. Jos esim. aloitan työt tietokoneella aikaisin aamulla heti kun herään vaikka klo 7.00, syön aamiaisen ja juon kahvin samalla kun teen hommia ja syön lounaan vasemmalla kädellä samalla kun teen hommia, voin klo 13 alkaen pitää loppupäivän vapaata lasten ja Oton kanssa.

Silloin meillä on vielä koko ihana ja lämmin kesäpäivä jäljellä yhdessä. Lapset nukkuvat kesäaamuina meillä jopa ysiin tai kymppiin, joten pystyn olemaan ”lomalla” reippaasti suurimman osan heidän päivästään heräämällä itse ajoissa. Välillä teen pidemmän esim. 10h työpäivän, ja voin sitten pitää yhden tai kaksi melkein kokonaista vapaapäivää, ja tehdä vaan illalla pari tuntia lasten mentyä nukkumaan. Toki välillä jännemmillä kesäreissuilla ja muilla myös kuvaan, mutta suurimmaksi osaksi olen kuitenkin vapaalla. Ja jos mennään ihan vaan leikkipuistoon tai rannalle niin yleensä kamera jää kotiin ja heittäydyn täysillä vapaalle.

Parasta on se, kun voi itse päättää aikatauluista. Esim. silloin kun on joku super hellepäivä, voi jo aamulla päättää, että tänään pidän vapaapäivän ja nautin. Ja vastaavasti koleat sadepäivät voi hyödyntää työnteossa tekemällä enemmän hyvän päivän varalle. Olen tottunut arjessa siihen, että mulla on kolme kokonaista työpäivää (ne päivät kun lapset ovat yleensä hoidossa) ja sitten loput työtunnit ripottelen neljälle päivälle vaihtelevasti. Siksi kesälläkään ei tunnu vaikealta sijoittaa työtunteja sinne kesäpäivien (tai -öiden) keskelle. Otan hetken sieltä ja toisen täältä. Avainsana työtunneissa mulle on tehokkuus ja iso osa sitä on tehokas lounas.

Tehokas lounas tarkoittaa sitä, että en käytä aikaa kokkailuun enkä istahda rauhassa alas lukemaan kirjaa tai selaamaan puhelinta. Syön siinä työnteon lomassa. Mulla on aikaa sitten päivän muilla aterioilla istua ja nautiskella rauhassa ja harrastaa sosiaalista syömistä, mutta lounaalla haluan saada töitä tehtyä samalla. Siksi sen pitää olla jotain nopeaa ja helppoa syötävää, jonka saa hyvin kauhottua suuhun samalla kun naputtelee. Yksi herkullinen, nopea ja terveellinen lounasvaihtoehto, jonka usein nappaan kaupasta mukaan, on Saarioisen Eväs Power Bowlit.

Saarioinen Eväs Power Bowl on nimensä mukaisesti kulhoruoka. Mun  suosikki on Saarioinen Eväs Power Bowl Cheddar, jossa on harissatahnalla maustettua kvinoaa ja kikherneitä, cheddarjuustosa, pikkelöityä punakaalia ja tuoretta lehtikaalia. Lisäksi mukana on maissia, kurpitsansiemeniä sekä mangovinegrettiä. Vinegretti tuo ihanaa raikasta makua salaattiin ja on ihanan kevyt kastikevaihtoehto. Toisena Saarioinen Eväs Power Bowl -makuna on kana.

Molemmissa vaihtoehdoissa on runsaasti papuja, jyviä, siemeniä ja kikherneitä sekä proteiinia ja kasviksia. Kulhot sisältävät runsaasti kuitua (esim. yhdessä Cheddar -annoksessa 5,2g) ja proteiinia ( esim. yhdessä Cheddar -annoksessa 16,1g). Pakkauksessa tulee mukana myös kertakäyttöiset ruokailuvälineet, joten ateria on helppo ottaa mukaan myös silloin, kun ei tee töitä kotona. 

Mä rakastan lehtikaalia ja papuja ja juustot on mun suurta herkkua. Siksi Saarioinen Eväs Power Bowl Cheddar uppoaa heti just mun makunystyröille ja on yksi mun vakkarilounaista silloin, kun syön työn lomassa. Toki tämä on hyvä vaihtoehto koko perheellekin ja mieluusti tätä syö rauhassakin, eikä vain siinä työnteon keskellä. Kesällä ei aina jaksa käyttää aikaa siihen, että kokkaisi erikseen lounasta, vaikka olisi vapaallakin. Silloin terveellinen valmis salaattiateria on ihan loistava lounas!

Kesällä helppous ja nopeus korostuu vielä normiarkeakin enemmän, ihan kaikessa. Se on suurta luksusta, että pystyy yhdistämään lomailua ja työtä omilla ehdoilla. On ihanaa voida kokea olevansa lähes lomalla, vaikka kuitenkin tekee työtä.