Tänään mun blogi täyttää seitsemän vuotta, ihan uskomatonta! Seitsemän vuotta sitten tänä päivänä naputtelin ensimmäiset lauseet bloggerin blogipohjaan, ja painoin ”julkaise”. Tänään mun blogi on ekaluokkalainen, koirien iässä jo keski-ikäinen. Kaiken koetun perusteella luulen, että blogini on lähempänä sitä keski-ikää kuin ekaluokkaa, sillä blogi-ikä taitaa olla vähän erilainen kuin ihmisten ikä. Uusia blogeja syntyy edelleen uskomatonta tahtia joka päivä, ja yksi vuosi blogimaailmassa voi muuttaa koko alaa todella paljon. Enää en kuitenkaan sanoisi, että vaikuttajamarkkinointi on Suomessa lapsen kengissä. Meillä on täällä ihan mahtavan suuri ala ja yhteisö, jossa puhalletaan yhteen hiileen, ja kehitetään alaa koko ajan läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi ja tekijöidensä näköiseksi.

Siinä missä te näette täältä sen konkreettisesti mitä olen näiden seitsemän vuoden aikana oppinut, mä itse taas tunnen sisälläni sen henkisen kasvun, jonka olen bloggaajana käynyt läpi. Ne tuhannet tähän blogiin upotetut tunnit ovat muokanneet mun arvomaailmaa, ajatuksia, toiveita ja tavoitteita ihan siitä ekasta päivästä lähtien. Vaikka sisimmältäni olen sama ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, on ymmärrys ihmisiä, elämää ja valintoja kohtaan kasvanut hurjasti. Siitä kuuluu kiitos teille mun mahtavat, tiedostavat, fiksut, ihanat, empaattiset, rohkeat seuraajat. Teidän kanssa on tänäkin vuonna vaihdettu yli 12 000 ajatusta pelkästään täällä blogin kommenttiboksissa, puhumattakaan niistä sadoista viesteistä joita joka viikko vaihdamme Instagramissa ja muissa somekanavissa.

Blogi on mulle kuin peili johon katsoa, se kertoo kyllä kuinka menee. Te ihmiset siellä ruutujen takana kerrotte mulle kun on aihetta juhlaan, ja sanotte suoraan kun joku ei ole mennyt ihan putkeen. Omien ajatusten kirjoittaminen on uskomattoman terapeuttista, mutta usein myös pelottavaa. Jokaista sanaa kirjoittaessa pelottaa, että se sana onkin väärä, ja särähtää jonkun korvaan. Olen kuitenkin oppinut erottamaan, milloin joku sana särähtää vain ärsyyntymisen ilosta, ja milloin mulla on oikeasti kehityksen paikka. Vaikka edelleenkin onnistun joskus päästämään sammakoita suustani, tapahtuu sitä huomattavasti harvemmin nykyään, kuin seitsemän vuotta sitten.

Olen oppinut olemaan provosoitumatta, ja reagoimatta kaikkeen. Olen tunnistanut sen, että tärkeintä on, että itse olen rehellinen, ja rohkeasti oma itseni. Minä tiedän kuka olen, ja niin tietää jokainen muukin jolla on mulle merkitystä. Olen oppinut sanomaan vain sellaisia asioita, joiden takana voin seisoa.

Yksi hienoimmista taidoista jonka olen oppinut, on taito ottaa muut ihmiset huomioon kun kirjoitan. Tiedättekö, kun joku stereotypioita viljelevä tyyppi sanoo, että ”no ei kaikkia vaan voi ottaa huomioon, menisi ihan hankalaksi sellainen kirjoittaminen, eikö täällä uskalla sanoa enää mitään” niin mä tiedän että se on väärässä. Mä tiedän, että on mahdollista puhua vaikeistakin asioista niin, että ei loukkaa vähemmistöjä, tai ketään muutakaan. Siitä olen ylpeä, sillä niin sen pitää ollakin.

Pilkutusta sen sijaan harjoittelen edelleen, ihan joka päivä, vaikka nekin on varmasti mahdollista oppia. Pyrin aina kirjoittamaan niin hyvin kuin osaan, mutta pilkut on mun ikuinen kompastuskivi.  Aina silloin kun löydän jostain sopivan ekstrahetken, mä käyn kertaamassa pilkkusääntöjä, jotta osaisin paremmin. Nopeasti ne kuitenkin unohtuvat, ja varsinkin silloin kun kirjoitan ajatusten virtaa ja naputtelen hullua tahtia, saattaa pilkkuvirheitä tulla paljonkin.

Yritän parhaani, mutta kun mietin arjen prioriteetteja, eivät pilkut ole siellä ykkössijalla, ja tämänhetkisessä arjessa ei juurikaan niitä ekstrahetkiä ole. Silloin joskus kun saa sen hetken rauhallisen minuutin, ei ekana tule välttämättä mieleen, että ”kertaanpa pilkkusäännöt tähän väliin”, vaan saatan vaikka ihan istahtaa alas ja soittaa äidille. Ja se on ihan fine, sillä tärkein näiden vuosien aikana opittu asia on armollisuus itseä kohtaan. Kyllä mä nykyään pilkutan ainakin paremmin kuin seitsemän vuotta sitten.

Armollisuus itseä kohtaan äitinä, yrittäjänä, puolisona ja bloggaajana. Se on hemmetin tärkeää. Kun koittaa se hetki, jolloin ei vaan löydy mehuja jonkun asian tekemiseen, niin sitten mä en väkipakolla ala sitä tekemään. Ennen olisin tehnyt, tai ainakin tuntenut järkyttävän huonoa omaatuntoa lykkäämisestä tai tekemättä jättämisestä. En enää. Tunnistan omat rajani, ja tiedostan kuinka tärkeää on pitää omasta jaksamisesta huolta.

Aina joskus kysytään, että tuntuuko näin monen vuoden jälkeen, että kaikki olisi jo sanottu? Voin vastata sekuntiakaan epäröimättä, että ei tunnu. Päin vastoin. Mitä enemmän tätä teen, sitä enemmän mulla on sanottavaa. Nytkin mulla on pitkä lista ideoita valmiina, jotka odottavat vaan sopivaa hetkeä tulla toteutetuksi. Mä rakastan kirjoittaa ja kuvata, ja löydän inspiraatiota ihan joka puolelta. En usko että se on ihan äkkiä muuttumassa mihinkään, päin vastoin. Musta tuntuu, että se silmä nähdä kiinnostavia aiheita ja kehittää postauksia ohikiitävistä ajatuksista kehittyy koko ajan, mitä kauemmin tätä tekee.

Jotenkin niin hullua ja ihanaa, että blogi, joka lähti siitä kun odotin esikoistani, on nyt paikka, josta hän itse voi käydä lukemassa millaista odotus on ollut, mitä hän on puuhannut vauvana, ja kuinka hän on pukenut villasukkia innoissaan jalkaan yksivuotiaana. Tämä on niin arvokas muistojen kirja meidän koko perheelle, että ei sitä voi sanoin edes kuvailla. Olen onnellinen siitä, että esikoinen on innoissaan kaikesta, mitä ollaan täältä blogista yhdessä luettu. Hänestä on mahtavaa nähdä lapsuuskuvia, ja lukea tarinoita ja ajatuksia.

Haluan kiittää teitä kaikkia kuluneista seitsemästä vuodesta täydestä sydämestäni, ja toivon antoisia vuosia myös tulevaisuuteen! On ihan mielettömän suuri etuoikeus saada tehdä työksi sitä mitä rakastaa. Mun blogilla on vuodesta toiseen poikkeuksellisen sitoutunutta ja osallistuvaa lukijakuntaa, ja oon suuri kunnia saada tehdä tätä blogia juuri teille. KIITOS <3

Tätä blogin seitsemättä syntymäpäivää mulla on ollut ilo ja kunnia viettää PING -Helsinki -tapahtumassa, johon mut kutsuttiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Mikäs sen parempi tapa viettää blogin syntymäpäivää, kuin kehittämässä itseään ja blogiaan. Tsekatkaa Insta Storiesista päivän tunnelmat, sekä Instafeedistä ja Fb-sivulta pienet synttäriyllärit teille!

Joka vuotisen perinteen mukaan, esitän kainon toiveen, että kertoisitte itsestänne tänne kommenttiboksiin.  Sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten  olette löytäneet tienne tänne, sekä voitte halutesssanne esittää postaustoiveita jos sellaisia on. Musta on aina hienoa lukea teistä ja teidän ajatuksista, ja siitä saa hurjasti inspiraatiota, kun saa lukea teidän ajatuksia. Kiitos että olette täällä, uudet ja vanhat huipputyypit <3 

Eilen juhlittiin mun blogin kuusivuotissynttäreitä, tosin ei nyt ihan niin suurten fanfaarien kera, mutta täytekakun jämiä nautiskellen kuitenkin. Se oli hyvä maanantai. Täytyy ihan rehellisesti myöntää että meinasin unohtaa blogisynttärit kokonaan eilen, en olisi muistanut ilman FB:n muistutusta. Tiedän kyllä että blogin syntymäpäivä sijoittuu toukokuun alkuun, mutta loistavasta numeromuististani huolimatta onnistun aina unohtamaan sen tarkan päivän. Muistan meidän vanhan ovikoodinkin 90-luvun lopusta, mutta en blogin syntymäpäivää. Nyt lupaan muistaa sen tästä eteenpäin, kahdeksas toukokuuta.

Blogi kyllä ansaitsisi sen että muistan sen synttärit, onhan blogi iso osa mun elämää ja jopa meidän perhettä. Koko meidän tämänhetkinen perhe-elämä muovautuu tämän blogin mukaan, ja tämä blogi mahdollistaa sen että vietetään elämämme vapainta vuotta kolmen lapsen kanssa. Se on jotain mistä en kuusi vuotta sitten olisi osannut haaveilla. Tai ei se, vaan kaikki tämä, koko meidän elämä. Joka ikinen päivä mun on pakko nipistää henkisesti itseäni ja kysyä onko tämä kaikki totta, onko mun elämä juuri tällaista juuri nyt.

Olen saanut blogata ammatikseni jo useamman vuoden, ensin toisen työn ohessa silti täyttä päivää vääntäen, ja viime elokuusta asti kokopäiväisenä yrittäjänä. Voin oikeasti tulla hyvin toimeen ja olla meidän perheen elättävä osapuoli bloggaamalla, samalla kun mieheni on kotona vanhempainvapaalla. Siitä(kään) en olisi osannut silloin kuusi vuotta sitten haaveilla. Ei varmasti kovin moni sitä uskonut silloin mahdolliseksi muutenkaan, mutta kuten klisee kuuluu: kehitys kehittyy.

Vuonna 2017 sisällöntuotanto on toimialana aivan eri sfääreissä kuin kuusi vuotta sitten. Se on ihan valtavan suuri onni että saa tehdä työkseen kaikkea sitä mistä tykkää, ja joka päivä mä olen siitä kiitollinen. Totta puhuen mua pelotti aivan hitosti vielä elokuussakin kun yritykseni perustin, mutta tämä vuosi on osoittanut että se oli paras siirto mitä olen urallani tehnyt. Yrittäjyydestä huolimatta mun ei tarvitse elää ainakaan toistaiseksi epätietoisuudessa, vaan tiedän että hommat on turvattu pitkälle tulevaisuuteen.

Kulunut vuosi on ollut blogiurani aikana suurin harppaus pitkään aikaan, ja olen ylpeä siitä missä nyt seison. Kuluneen vuoden aikana mun blogiin on löytänyt tiensä kymmeniä tuhansia uusia ihmisiä vanhojen seuraksi kuukausittain, ja tätä nykyä teitä vierailee blogissa lähemmäs sata tuhatta eri ihmistä kuukaudessa. Se on aivan järjettömän suuri määrä, vaikka suuriin tubetähtiin verrattuna olen toki kuudenkin vuoden jälkeen vielä aivan lapsen kengissä. Mutta lähemmäs sata tuhatta ihmistä on kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Porissa tai Kouvolassa on asukkaita. Olen myös iloinen siitä, että vielä kuuden vuoden jälkeen tänne löytää uusia ihmisiä tasaisena virtana vanhojen vakkareiden seuraksi. Tervetuloa te kaikki uudet ihanat!

Kun katson taaksepäin näitä kuutta vuotta, jokainen vuosi on ollut mulle tärkeä ja opettanut todella paljon. Ensimmäisenä vuonna opettelin aivan perusasioita, kuten edelleen esillä olevista ensimmäisistä postauksistani voi lukea. Opettelin kirjoittamaan vähemmän kirosanoja ja enemmän asiaa, ottamaan oranssien kuvien sijaan vain vähän kellertäviä, ja tähtäämään kameran niin että varpaatkin tulivat mukaan kuvaan. Jostain syystä moni teistä tarttui jo silloin tänne mukaan. Ehkä uteliaisuudesta, osa on kertonut että jopa vahingonilosta sitä kohtaan mitä oletti mullekin tulevan elämässä eteen. Ja moni on näinä vuosina tullut kertomaan ajatuksistaan, ja myöntämään olleensa väärässä. Kiitos siitä.

Tämä viime vuosi on opettanut mulle näistä kaikista vuosista kuitenkin eniten. Olen oppinut oman tyylini, omat voimavarani ja sen mihin pystyn kun mulla on käytettävissä kokonainen työpäivä blogia varten. Mun blogi ei ole ammattimaistunut naistenlehtimäiselle tasolle, mutta se on näyte mun tyylistä. En varmasti koskaan tule yltämäänkään naistenlehtitasoon – mun juttua on kotikutoisuus. Haluan että mun blogiin voi samaistua, ja sieltä nähdä meidät ihan tällaisina kuin me ollaan. Joskus verkkareissa ilman meikkiä tukka sekaisin, joskus vasta synnyttäneenä (okei ei kyllä varmaan enää) ja joskus sitten juhliin laittautuneena. Sellaisina kuin me ollaan.

Kuuden vuoden aikana mun blogissa on käyty pitkiä, rönsyileviä keskusteluita, vaihdettu ajatuksia, vinkattu puolin ja toisin. Koettu suuria tunteita, itketty ja naurettu. Blogi on seurannut mukana kaikki meidän elämän suurimmat hetket, viimeisimpänä meidän rakkaan kolmannen tyttären syntymän. Tämä blogi on mulle maailman arvokkain muistojen kirja, josta löydän ajatuksia joita en varmasti olisi muuten osannut kirjoittaa ylös tai ehkä edes löytänyt pääkopastani.

Te olette jättäneet tänne blogiin kuuden vuoden aikana yli 80 000 kommenttia. Se on aivan valtava määrä! Ja jos mukaan lasketaan kaikki ne jotka höpöttelevät muissa somekanavissa, me ollaan vaihdettu ihan hurja määrä ajatuksia yhdessä. Kiitos niistä, kiitos jokaisesta rohkaisevasta sanasta ja kauniista asioista joita olette meille toivoneet.

Takki Shein (saatu) / Paita H&M / Housut BIKBOK / Kengät Flattered (saatu)

Mä toivon blogille antoisia tulevia vuosia, ja kiitän teitä kaikkia näistä yhteisistä vuosista. Mä aion jatkaa samaan malliin kuin tähänkin asti, iloisena ja lörpöttelevänä omana itsenäni. Kiitos ja kumarrus!

Ja koska olen ottanut tavaksi tehdä joka vuosi tällaisen pienen katsauksen myös teihin lukijoihin niin aion sen tehdä tänäkin vuonna. Eli sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten löytäneet tienne tänne. Musta on aina ihan huikeaa lukea kuinka eri tavoin olette löytäneet tänne ja kauanko olette olleet mukana. Ja hei, saa myös toivoa postausta jos teillä on joku tietty postaus toive. Kiitos jo hurjasti etukäteen kaikille jotka jaksavat kommentin jättää <3