Viimeinen viikko kotihoidossa

17.02.2019

Viikon kuluttua meidän taaperolla alkaa päivähoidon pehmeä lasku ja parin viikon kuluttua sitten se ihan oikea päivähoito.

Ihan eilen me vasta piru vie harjoiteltiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa päiväkotiin menemistä ensimmäistä kertaa. Ja siitäkin on jo neljä vuotta. NELJÄ vuotta.

Ihan vasta me pyyhittiin kyyneliä silmäkulmasta lasten ensimmäisessä kevätjuhlassa, kun kaksivuotias keskimmäinenkin siellä esiintyi muiden ryhmäläisten kanssa niin hienosti.

Ihan vasta mä lyllersin viimeisilläni raskaana meidän isompien lasten joulujuhlaan siihen samaan päiväkotiin ja kökötin mahani kanssa siellä päiväkodin penkillä juhlasalissa katsomassa esikoisen ihanaa Frozen-esitystä.

Ihan vastahan me kannettiin synnäriltä kotiin se pieni mytty, joka päästeli vastasyntyneen ihania ääniä, hapuili rintaa ja mahtui kätevästi kämmenen ja kyynärpään väliin.

Ja nyt hän on reipas kaksivuotias, joka parin viikon kuluttua aloittaa päivähoidon.

Alunperin päivähoidon piti alkaa jo helmikuun alusta, mutta tajuttiin, että tämä hiihtoloma olisi tullut heti siihen aloituksen päälle. Päätettiin siis ihan suosiolla myöhäistää hoidon aloitusta kuukaudella, niin päästään kunnolla harjoittelemaan ilman, että heti tulee pitkä tauko. Päivähoitoa on ainakin tämän kevään ajan kolmena päivänä viikossa, joten viikkoihin jää hyvin myös vapaapäiviä. Katsotaan sitten kesän jälkeen, että lisätäänkö viikkoon yksi hoitopäivä lisää, vai jatketaanko samalla tahdilla. Meidän lapset ovat aina olleet päivähoidossa kolme- tai nelipäiväistä viikkoa, koska se on tuntunut hyvältä ja ollut meille mahdollista. Näin on tarkoitus toimia taaperonkin kanssa eskariin asti, kun eskarissa sitten ei ylimääräisiä vapaapäiviä enää ole.

Kaksivuotias itse on kysynyt ehkä n. viimeiset kolme kuukautta joka aamu siskojen lähtiessä päiväkotiin ja kouluun, että ”Onko minullakin tänään dagispäivä?”. Ja joka aamu on pitänyt vastata, että ei tänään, mutta pian sinullakin alkaa päivähoito. Monta kertaa hän on myös suuttunut, ja painokkaasti ilmoittanut, että ”Mutta minäkin haluan mennä dagikseen!”. Ei siis olla oltu mitenkään järin jännittyneitä tai huolissaan tästä muutoksesta, uskotaan, että hän on oikein valmis tähän uuteen asiaan.

Siinä missä neljä vuotta sitten jännitin aivan älyttömästi sitä, että joku muu hoitaa meidän lapsia useana päivänä viikossa, nyt en jännitä sitä ollenkaan. Päiväkoti on se sama tuttu, jossa isommatkin lapset ovat olleet eskariin asti ja josta me tunnetaan kaikki aikuiset ja suurin osa lapsistakin. Taapero on leikkinyt päiväkodissa jo monta kertaa joulu- ja kevätjuhlien ja valokuvauspäivien sun muiden yhteydessä, ja hän on kaikille tuttu, vaikka ei hoidossa aiemmin olekaan ollut. Isosisko on vielä kevään ajan samassa päiväkodissa, ennen kuin syksyllä aloittaa eskarin ja siirtyy koulun yhteyteen. Tiedän, että meidän minityyppi tulee olemaan mitä parhaimmassa hoidossa juuri tuolla päiväkodissa, ihanien, tuttujen ja turvallisten aikuisten ympäröimänä.

Vaikka ollaan koko perhe innoissamme tästä hienosta uudesta askeleesta, niin tokihan se silti tuntuu haikealta. Nämä kaksi vuotta on menneet vaan niin älyttömän nopeasti. Tuntuu, että pää ei pysy perässä tässä tahdissa, jossa elämä etenee. Sama tunne on tosin tainnut olla siitä asti kun ensimmäisen lapsen sain rinnalle. Vaikka kuinka elää hetkessä ja parhaansa mukaan pysähtyy nauttimaan kaikesta mitä tapahtuu, se ajankulu pääsee silti aina yllättämään.

Haluaisi vaan purkittaa jokaisen ihanan lämpimän tunteen ja kaikki ne pienet hetket niin, että niihin voisi aina hypätä myöhemmin takaisin. Tokihan niihin voikin, kuvissa, videoissa ja muistoissa. Mutta ei se vaan ole sama juttu! Kyllä te tiedätte, jotka tunnette samalla tavalla. Ylpeyttä ja haikeutta. Onnea ja luopumisen tuskaa. Rakkautta ja ikävää. Vanhemmuus on jatkuvaa irti päästämistä ja syliin sulkemista. Pitää vaan olla rohkea ja luottaa omaan lapseen ja rakastaa niin täysillä kuin ikinä vaan pystyy. Vaikka suunnilleen jokainen uusi asia tuntuu musta aina vanhempana myös haikealta, se onni, ylpeys ja ilo on aina suurempaa.

Viikon kuluttua me aloitetaan harjoittelu päiväkodissa ja tiedän, että siitä tulee hauskaa. Tiedän jo valmiiksi, että jos joku itkee ekana oikeana hoitopäivänä, se olen minä. Tiedän, että me haetaan päiväkodista sitten tyyppi, joka puhua pulputtaa taukoamatta uusista kavereista ja siitä mitä on tehnyt. Luotan ihan täysillä siihen, että kaikki menee hyvin. Sitten me saadaan kaivattua rauhallista työaikaa päiviin, ja koko perheen yhteistä aikaa iltoihin ja viikonloppuihin. Siitä tulee ihanaa, ja tämä on hieno uusi juttu. Me ollaan ylpeitä meidän tyypistä, jonka kanssa tämänkin uuden askeleen ottaminen on hauskaa ja jännittävää.

Nyt me kuitenkin nautitaan tästä viimeisestä viikosta, jonka taapero on kotihoidossa ja me saadaan olla koko perhe isompia myöten yhdessä hiihtolomalla. Fiilistellään yhteisiä hetkiä ja otetaan kaikki ilo irti siitä, että ei ole yhtenäkään päivänä mitään pakollisia aikatauluja. Loman jälkeen ollaan varmasti oikein valmiita aloittamaan tämä uusi vaihe elämässä, ja ottamaan vastaan kaikki se ihana mitä se tuo tullessaan!


Pieni eskarilainen

31.05.2017

”Hejdåååå, dagis hejdå, adjöss och goodbye, hejdå!” lauloi meidän esikoinen tänään ystäviensä kanssa päiväkodin kevätjuhlassa. Tuon laulun olen kuullut jo aiemmissakin kevätjuhlissa ja miettinyt että kyllä mulla itkuhanat aukeaa kun meidän neiti laulaa samaa viimeisenä päiväkotikeväänään. Vaan tänään en yllättäen vuodattanut kyyneltäkään, vaikka hetki kovin tunteikas olikin. Mä vaan katsoin silkkaa iloa täynnä meidän esikoista joka lauloi tuota laulua kavereidensa kanssa niin onnellisen ja ylpeän näköisenä.

Ensi syksynä hän aloittaa eskarin, joka sijaitsee hänen tulevan koulunsa yhteydessä, eikä jatka enää samassa päiväkodissa. Mä en kestä, miten tähän on tultu! Siis miten, miten se pieni kolmevuotias joka aloitti päiväkodin on yhtäkkiä iso eskarilainen joka lauloi tänään heipat päiväkodille? Miten äidin pienestä esikoisvauvasta on voinut muka kasvaa jo pian kuusi vuotta täyttävä esikoululainen. Silti hän on vielä niin pieni, vaikka kieltäytyykin ehdottomasti tulemasta kutsutuksi ”äidin vauvaksi”.

Hänellä on ihan omat juttunsa, kaksi parasta kaveria jotka tulevat samaan eskariryhmään hänen kanssaan, ja vissi käsitys siitä mitä eskarissa tulee tapahtumaan ja mitä pitää osata kun sinne menee. Ollaan juteltu eskarista ummet ja lammet, ja hän odottaa eskarissa alkavia juttuja ihan hirveän paljon. Tutustumiskäynnin jälkeen ei hetkeen muusta puhuttukaan kuin eskarista, ryhmästä, opettajista ja siitä mitä kaikkea siistiä eskarissa tehdään. En epäile sekuntiakaan etteikö hänellä menisi hienosti siellä.

Olen ihan hurjan ylpeä meidän esikoisesta. Kuusi vuotta sitten ei kovin moni kaverikaan uskonut että me tässä onnistuttaisiin, tässä ”pikku” jutussa nimeltä vanhemmuus. Mutta niin vaan me ollaan kasvatettu tämä neiti esikoinen viittä vaille koulutielle – eskariin asti, ja kun mä katson tuota tyttöä niin tiedän että me ihan tasan ollaan vedetty aivan napakymppi suoritus. Hän on toiset huomioon ottava, empaattinen, hauska, rakastava ja niin fiksu että lyö meidät vanhemmat ällikällä joka päivä. Hän on tehnyt vanhemmuudesta helppoa ihan vain olemalla oma ihana itsensä. Tiaran syntymä kasvatti meitä vanhempia varmasti enemmän kuin me ollaan kasvatettu häntä vielä tähänkään päivään mennessä.

Meillä on vielä kokonainen yhteinen pitkä kesä edessä ennen kuin eskari edes alkaa, ja voi olla että ollaan tulisilla hiilillä muutama viikko ennen sitä, kun hän alkaa laskea öitä. Musta on ihanaa että hän odottaa sitä niin kovasti, enkä voi estää laskemastakaan kun hän osaa kuukaudet, päivämäärät ja viikonpäivät ihan omasta takaa. Sitä ennen kuitenkin nautitaan kesästä ihan täysillä, uidaan niin paljon kuin sielu sietää ja matkustetaan ja ammutaan vesipyssyillä ja syödään superisti jäätelöä.

Onnea meidän ihanalle esikoiselle päiväkotiuran loppuun saattamisesta <3

Ja ihanaa iltaa kaikille!