Pian puoli vuotta ekaluokkalaisen vanhempana

04.12.2018

Tämä ekaluokan ensimmäinen lukukausi lähestyy loppuaan, ja täytyy ihan hämmästellä sitä, miten koulu on vaan sujahtanut osaksi elämää niin luontevasti. Ensimmäisen lapsen koulun aloitus on niin suuri merkkipaalu, että sitä tuli mietittyä moneen kertaan jo vuosia ennen kuin koulu oikeasti alkoi. Se oli niin merkittävä juttu, ja ajatuksena niin ISO, että meidän lapsi menee kouluun. Vaikka se itse koulun aloitus ei sen koulun kannalta jännittänytkään, mua jännitti se kaikki siinä ympärillä.

Koulumatkat – ”Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin?” kirjoitin elokuussa. Pelkäsin sitä päivää, kun ekaluokkalainen menisi kouluun itsekseen. Ja arvatkaa mitä, niitä päiviä on jo ollut. Suurimmaksi osaksi edelleen viedään kouluun, ja iltapäiväkerhosta haetaan aina, mutta hän on mennyt joinakin aamuina myös itsenäisesti kouluun. Se on sujunut hienosti joka kerta ja jos hän saisi päättää, hän menisi varmaan itse joka aamu.

Harjoiteltiin matkaa yhdessä monen monta kertaa etukäteen, ja ekasta kerrasta voin kertoa, että olin aivan uskomattoman jännittynyt ja pelkäsin ihan hulluna. Mutta hän on päässyt perille joka kerta, ja hän ilmoittaa aina kun on päässyt turvallisesti kouluun, niin ei tarvitse jäädä arpomaan, että pääsikö hän perille vai ei. On ollut hienoa voida antaa vastuuta pikkuhiljaa lisää, eikä ole tarvinnut tehdä suuria harppauksia kerralla. On ollut turvallista ja huojentavaa harjoitella kaikkea lapsentahtisesti.

Mua jännitti etukäteen myös se, että kukaan aikuinen ei kerro mulle enää joka päivä, miten lapsen päivä on koulussa sujunut. Onneksi olin siinäkin pikkuisen väärässä. Ainakin meidän koululaisen leppoisassa eftiksessä ohjaaja kertoo ihan joka päivä, miten lapsen päivä on sujunut siellä koulun jälkeen, mitä hän on puuhaillut ja kuinka syönyt. Yksittäin lapsen koulupäivästä ei tietty kukaan aikuinen kerro sen enempää, mutta onneksi meidän koululainen kertoo itse hyvin innokkaasti päivän tapahtumista. Yleensä ei ehditä edes kysyä miten on mennyt, kun ollaan jo saatu seikkaperäinen selostus. Toisaalta huomaa myös jo selkeästi, miten paljon lisää sellaisia ”omia juttuja” kavereiden kanssa lapselle on jo tullut, ja sekin on aika siistiä.

Kaverisynttäreiden määrä on yllättänyt tänä syksynä, tuntuu, että niitä on lähes joka viikko ja parhaimpina viikkoina useammat. Tosin tähän vaikuttaa myös se, että keskimmäinenkin on jo 5v ja hänenkin kaverinsa pitävät kaverisynttäreitä. Yhtenä viikkona meillä oli  NELJÄT kaverisynttärit, ja tälläkin viikolla on kahdet. Lapsista se on mahtavaa, ja toki meistäkin on ihanaa, että kavereita ja juhlia riittää. Taaperon kasvua odotellessa.. Onkohan meillä kolmen vuoden päästä sitten kolmet kaverisynttärit joka viikko standardina? Apua!

Ekaluokkalainen on ottanut hienosti vastuun omasta koulunkäynnistään, vaikka toki se on myös meidän vanhempien tehtävä tukea lasta koulutiellä parhaamme mukaan. Musta on ollut hienoa nähdä lapsen läksyjä ja kirjoja, ja kuulla mitä he ovat koulussa tehneet. Ollaan myös keskusteltu monista teemoista, joita koulussa on käsitelty, ja paikoista joissa he ovat vierailleet. Mä haluan jatkossakin tukea meidän kaikkia lapsia opin tiellä parhaani mukaan, ja meillä saa aina pyydettäessä apua ja tukea läksyihin ja projekteihin. Ja joka päivä luetaan yhdessä ainakin se suositeltu vartti.

Haluan tukea lapsen opiskelumotivaatiota niin hyvin kuin osaan, ja tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa! Ollaan myös osallistuttu kaikkiin koulun tapahtumiin joihin ollaan vain päästy, ja on ihanaa, että koulu on sellainen tiivis yhteisö, jossa muutkin vanhemmat tulevat tutuksi. Saadaan olla kyllä hurjan kiitollisia näin kivasta koulusta ja ihmisistä, sekä tietty meidän mahtavasta ekaluokkalaisesta!

Miten teidän muiden ekaluokkalaisten vanhempien mielestä on lähtenyt koulutie sujumaan? Joko teillä kuljetaan itsenäisesti kouluun? 


Miltä tuntuu kun esikoinen menee kouluun

09.08.2018

Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. :D

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3