How hard did the years hit you -haaste

22.01.2019

Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin? 


Meille kuuluu hyvää

12.10.2018

Kiitos hurjasti kommenteista ja viesteistä, joita laitoitte liittyen postaukseen siitä, miltä tuntuu olla masentuneen ihmisen läheinen. Ne on merkinnyt mulle ihan uskomattoman paljon, ja mä oikeasti arvostan sitä ihan älyttömän paljon sitä, että te jaatte teidän omia kokemuksia, ja myötäelätte meidän omia. Se on ihan mieletön fiilis, kun tajuaa miten suuri vertaistuen ja myötäelämisen verkosto ympärillä onkaan. Teidän sanat saa mut hymyilemään, itkemään ilosta ja myötätunnosta ja joskus suunnilleen kiljumaan onnesta. Niin siistiä on vaihtaa teidän kanssa ajatuksia, ja ylipäätään tajuta että te olette olemassa, siellä jossain. KIITOS.

Moni toivotti voimia, ja mä toivonkin kaikki maailman voimat mun äidille. Mulle tämä on kuitenkin tällä hetkellä onneksi jo sen verran arkipäiväistä, että en koe itse tarvitsevani voimia sen käsittelyyn, vaikka kiitollinen ihanista toivotuksista olenkin. Vaikka joskus on rankkaa katsoa toisen masennusta vierestä, se ei ole se asia mihin mä arjessa tai äidissä keskityn. Silloin kun ottaa koville, puran ajatukset Otolle. Yleensä me kuitenkin eletään tätä meidän elämää ja arkea, ja masennus on vain yksi osa mun äitiä, joka joskus näkyy ja joskus ei. Mulle äiti on ajatuksissa aina vaan mun äiti, ei ”se äiti joka on masentunut”. Koitetaan aina keskittyä niihin hyviin juttuihin, ja fiilistellä niitä ihania hetkiä silloin kun yhdessä pystytään niitä viettämään. Syyskuussa vein äidin teatteriin, ja me naurettiin vedet silmissä kolmen tunnin ajan ihan kahdestaan. Se oli parasta.

Tämä lokakuu on jotenkin ihan älyttömän täynnä ohjelmaa, mutta ensi viikolla me suunnataan Ouluun syyslomalle, ja rentoudutaan siellä koko perhe. Aion saada kaikki mun hommat tehtyä ennen sitä, ja pitää itsekin parin päivän syysloman lasten ja Oton ja meidän läheisten kanssa. Se tulee niin tarpeeseen, ja odotan ihan hirveästi sitä, että päästään näkemään kaikki rakkaat ihmiset, joita on kova ikävä.

Mä olen ollut tällä viikolla parissa todella mielenkiintoisessa tapahtumassa, ja tulen kirjoittamaan tänne niihin liittyen vielä tämän kuun aikana. Lisäksi tällä viikolla mun ajatuksissa on pyörinyt suuren osan ajasta ihan jäätävä ilmastoahdistus, ja olen itse asiassa kirjoittanut kaksikin postausta liittyen IPCC:n ilmastoraporttiin. Huomaatte varmaan, että niitä ei ole julkaistu.

Jotenkin vaan tuntuu, että en saa puettua sanoiksi sitä kaikkea mitä haluan sanoa. Luen kirjoittamiani tekstejä uudelleen ja uudelleen ja mietin minkälaisten lasien läpi muut lukevat niitä. Haluan saada asiat sanottua ilman turhaa kiihkoa, ilman tekopyhyyttä, ilman saarnaamista. Ja todellakin niin, että voin tehdä selväksi, että en todellakaan ajattele tekeväni itse vielä tarpeeksi. Toisaalta kuitenkin niin, että kävisi ilmi, kuinka kovasti yritän tehdä muutoksia parempaan ja ottaa asioista selvää jatkuvasti.

Monet influencerit ovat listanneet kaikkia hyviä tekoja mitä tekevät jo nyt ilmaston hyväksi, ja se on hienoa, ja moni saa siitä varmasti vinkkejä. Mutta jotenkin mulle tulisi omasta sellaisesta listasta tekopyhä olo, kun fakta on se, että yksikään länsimainen ihminen ei elä riittävän vähäpäästöisesti tällä hetkellä. Ei edes se, jonka vuoden roskat mahtuvat lasipurkkiin (ja suurinta osaa meistä ei voi edes verrata häneen).

Eikä se ole edes täysin meidän omissa käsissämme, sillä ne kaikkein suurimmat asiat, kuten lainsäädäntö ja energiantuotanto ovat valtion käsissä. Siihen toki voimme vaikuttaa itsekin edustuksellisen demokratian kautta ensi keväänä.  Mutta ottamalla tämän aiheen nyt edes osana tekstiä esiin haluan vaan sanoa sen, että mä todellakin mietin näitä asioita. Tein Sitran elämäntapatestin jo heti maanantaina ja yllätyin positiivisesti omasta tuloksestani, joka oli huomattavasti keskiarvoa alhaisempi. Silti se tulos oli aivan liian korkea kestävään tasoon verrattuna. Tulen vielä kirjoittamaan tästä aiheesta postauksen, kunhan löydän ne oikeat sanat siihen. Tämä on meidän sukupolven tärkein herätys, ja mä toivon että ihan jokainen tarttuu siihen, ja vaikuttaa omalta osaltaan.

Huh mikä sillisalaatti, vanha kunnon sillisalaatti. Näin paljon ajatuksia mun päässä pyörii tällä hetkellä, ja jotenkin on vaikea keskittyä mihinkään yhteen asiaan, kun päässä rullaa niin miljoona juttua jotka pitäisi saada sanottua. Onneksi on listat, niitä mä kirjoitan aina, kun asiaa on enemmän kuin pystyn kerralla hallitsemaan.

Meillä on pitkästä aikaa edessä rento viikonloppu ilman sen suurempaa sovittua ohjelmaa. Ajateltiin vaan ottaa rennosti ja käydä katsomassa kaverin uutta koiranpentua lasten kanssa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3