Muutama sana spontaaniudesta ja onnellisuudesta

03.05.2018

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3


Miksi siivota kun voi fantastisoida

12.03.2018

Viime viikolla rakas tyttäreni kysyi, että voidaanko mennä yhdessä fantastisoimaan lastenhuone. Ensin olin vähän että ”no mitäs ihmettä se oikein tarkoittaa?” mutta sanoin kuitenkin että tottakai, ja lähdin uteliaan innostuneesti yläkertaan lapsen kanssa. Termi itsessäänhän oli siis ihan mahtava. ”Fantastisoida”. Siis kuulostaa niin hienolta ja positiiviselta! Ajattelin, että tarkoittaakohan se nyt jotain suuren suurta muutosta ja vaatiiko kenties budjettia tai jotain utopistisia haave-esineitä. Mutta ei. Arvatkaapa mistä oli kyse?

Kun mentiin yläkertaan, yleensä ei-niin-siivouksesta-kiinnostunut lapsi alkoi oma-aloitteisesti keräämään tavaroita paikoilleen, ja pyysi mua auttamaan. ”Fantastisointi aloitetaan siitä, että laitetaan kaikki tavarat paikalleen, kato tällee.” Näin helppoa ja yksinkertaista: vaihtaa tylsän ”siivota”-sanan tilalle vähän kivemmalta kuulostavan sanan, ja johan lähtee.  Ajattelin että pakkohan siinä on joku koira olla haudattuna, eikai tämä voi näin helposti mennä. Siellä me kuunneltiin musiikkia, kerättiin reipasta vauhtia tavaroita paikoilleen, ja fantastisoitiin yhdessä. Kun huone oli siisti, kysyin että ”No mitäs nyt tapahtuu?”. ”Nyt täällä on valmista, täällä näyttää fantastiselta”.

Huone oli siivottu ja näyttihän se nyt minunkin silmään ihan fantastiselta, siisti lastenhuone. Meillä oli hauskaa kun siivottiin yhdessä, ja puuha kävi päätä huimaavan nopeasti tavalliseen verrattuna. Miksi ihmeesä edes olin skeptinen aluksi? Lapset opettaa ainakin mua joka päivä, ja tämä oli taas hitsin hyvä muistutus siitä miten fiksuja ja oivaltavia he ovat. Miksi ihmeessä mä tylsän arkisesti pakertaisin ja siivoaisin, kun voin fantastisoida. Aivan järjettömän hyvä termi kaikessa mahtipontisuudessaan, ja aion ehdottomasti ottaa sen käyttöön.

Lapset osaavat nähdä hienoja juttuja ja mahdollisuuksia siellä, missä aikuiset aina eivät. Kun laskeutuu sinne lapsen tasolle ja ottaa kyyniset aikuisuuslasit pois päästä, voi itsekin ottaa vähän rennommin ja suhtautua ihan eri tavalla asioihin. Sama taktiikka kuin fantastisoimisessa toimii ihan kaikessa muussakin. Kun kääntää tylsät ja arkiset jutut päälaelleen, ne alkavat kuulostamaan paljon houkuttelevammalta. Tai näin ainakin mun mielestä. Otan monessa asiassa mallia meidän lapsilta, koska heillä on taito tehdä arjesta hauskaa ja mieleenpainuvaa.

Mun mielestä arjen suola on siinä, että osaa löytää sen ilon just niistä ihan tavallisista asioista. Oli se sitten siivous tai fantastisointi, ruuanlaitto tai mestarikokin oppitunti lapsille, hiusten pesu tai barbieleikit suihkussa (ja hiustenpesu siinä samalla). Kaikestahan voi tehdä tylsää tai kivaa. Aina ei tietenkään jaksa, eikä tarvitsekaan, mutta usein pääsee paljon helpommalla kun muuttaa jonkin perusjutun jännittäväksi seikkailuksi. Ja sen lisäksi että se on helpompaa, se on myös hauskempaa.

Yksi mullistavimpia hetkiä vanhemmuudessa on ollut mulle juuri se, kun olen tajunnut että mun ei tarvitse olla juuri sellainen vanhempi kuin joku muu on. Meidän elämän ei tarvitse näyttää juuri siltä kuin jollain muulla näyttää, eikä minkään osa-alueen mun elämässä tarvitse olla tylsää tai tuntua pakon vuoksi tehdyltä. Me voidaan soveltaa ja tehdä sellaisia ratkaisuja jotka sopivat just meille. Vanha kansa sanoo että ”ei kaiken tarvitse olla elämässä kivaa” mutta mä olen toista mieltä. Elämä voi itsessään tuoda vaikka kuinka paljon ikäviä ja hankalia asioita eteen, joten miksi en itse tekisi kaikesta siitä kivaa mistä voin?

Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että joka päivä olisi karkkipäivä, koska se on lasten mielestä kivaa, tai että koskaan ei tarvitsisi siivota koska se on lasten mielestä tylsää. Tarkoitan sitä, että nimenomaan tekee ne kaikki (tylsätkin) asiat oman perheen näköisesti ja niin, että ne ei-niin-hohdokkaatkin jutut olisivat mahdollisimman mukavia.

Mahtavaa maanantaita tyypit <3