Kuunneltavaa kesäpäiviin

16.07.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä BookBeatin & Indieplacen kanssa.

Viime vuonna mä haastoin itseni lukemaan enemmän ja jossain vaiheessa sainkin luettua ja kuunneltua kirjoja ihan hyvään tahtiin. Mä rakastan lukemista, se on ainoa harrastus, joka on seurannut läpi mun jokaisen elämänvaiheen. Arjen keskellä kirjoihin tarttuminen on mulle kuitenkin vaikeampaa kuin se oli teini-iässä, tai kuin se oli vaikkapa äitiyslomalla. Syksyn ja talven kiireissä kirjat jäivät multa lähes kokonaan. Havahduin maaliskuussa siihen, että en ollut saanut edes Otolta joululahjaksi saamaani, itse toivomaani romaania luettua puoliväliin. Se pysäytti.

Päätin raivata kirjoille aikaa, koska totuus on se, että ei mulla ole milloinkaan niin kiire, ettenkö saisi kirjaa kahlattua vaikkapa viikossa tai kahdessa. Kyse on valinnoista. Mä valitsin puhelimen selailun tai sarjan katsomisen useammin kuin lukemisen, koska se oli niin helppoa. Oton ollessa kotona mun kanssa päivisin, en myöskään tehnyt sitä, että olisin kuunnellut äänikirjoja pyykkejä laittaessani tai siivotessani. Ennemmin me höpöteltiin yhdessä ja laitettiin pyykit yhdessä. Lenkilläkin kävin yhdessä kaverin kanssa, enkä silloinkaan kuunnellut mitään.

Maaliskuussa päätin, että tilanteeseen on saatava muutos. Otin kirjoille erikseen aikaa aamuisin. Tein siitä itselleni rutiinin, että aamukahvia juodessani mä luin aina kirjaa. Se toimi, pian huomasin taas koukuttuvani kirjoihin ja löytäväni niistä sen ilon ja fiiliksen, jota kaipasinkin. Juuri sen kutkuttavan jännittävän uppoutuneen fiiliksen, jota mä en saa selaamalla Facebookia tai lukemalla uutisia.

Sen jälkeen kun lapset jäivät kesälomalle, en ole edes erikseen varannut aikaa lukemiselle. Olen vaan uppoutunut kirjoihin ja nytkin kahlasin Kevin Kwanin kirjoittaman yli 500-sivuisen Ökyrikkaat aasialaiset -kirjan läpi alle viikossa. Kesä on parasta aikaa mun lukemisen kannalta, vaikka toisaalta nautin hirveästi niistä pimenevistä syysilloista viltin alla teemuki ja kirja kädessä, joille aion _ihan_ varmasti ottaa aikaa ensi syksynä, arjesta viis. Nyt kesällä olen myös lenkkeillyt paljon yksin ja kuunnellut samalla äänikirjoja. Iltaisin on myös ihana rentoutua sängyssä pimeässä äänikirjaa kuunnellen.

Tällä hetkellä mä kuuntelen BookBeatista ehkä koskettavinta kirjaa, jota olen ikinä kuunnellut. Sen nimi on Auschwitzin tatuoija. Kirja kertoo Lale Sokolovista, joka oli Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä paitsi vanki, myös tatuoija, joka tatuoi vankinumeroita keskitysleirin muille vangeille. En paljasta enempää, mutta kerron vaan, että oikeasti tämä kirja koskettaa mua niin paljon. Mä olen aina ollut hirveän kiinnostunut nimenomaan toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, ehkä siksi, koska niistä ei kuitenkaan ole vielä niin pitkä aika ja juuri siksi ne tuntuvat niin käsittämättömiltä. Tämä kirja on ihan älyttömän merkittävä mulle, enkä malta odottaa, että saan koko tarinan kuunneltua loppuun.

BookBeatista löytyy paljon kesäkuunneltavaa, kuten esimerkiksi mun viime kesän paras kirja, Maria Veitolan Veitola ja Eva Frantzin koukuttava dekkari Sininen Huvila, joka kertoo bloggaajaan kohdistuneesta rikoksesta. Sen mä osittain luin ja osittain kuuntelin viime vuonna, molemmat onnistuvat BookBeatissa kätevästi. Se oli super mielenkiintoinen! Tällä hetkellä BookBeatin kuunnelluimpana komeilee Michelle Obaman Minun tarinani, jonka mä myös luin tänä kesänä. Se oli tosi koskettava ja inspiroiva kirja, joka herätti paljon ajatuksia. BookBeatin kuunnelluimmissa on myös Camilla Läckbergin Kultahäkki, joka sai mut innostumaan Läckbergin kirjoista ylipäätään. Aivan loistavia! Aiemmin mainitsemani Kevin Kwanin Ökyrikkaat aasialaiset löytyy  muuten myös BookBeatista.

Mä rakastan sitä, miten BookBeatin avulla kirjat kulkee aina mukana. Jos tulee yhtäkkiä metrossa sellainen fiilis, että hei voisin lukea kirjaa, niin se on mukana puhelimessa. Tai jos reissuun lähtiessä unohtaa pakata juuri ostetun uuden lempikirjan mukaan, sen voi lukea tai kuunnella BookBeatista, koska siellä on kaikki uutuudetkin. Puhumattakaan siitä, miten paljon tilaa säästyy matkalaukusta, kun ei tarvitse raahata tiiliskivikirjoja mukana. BookBeatissa on myös offline-toiminto, jonka avulla kirjoa voi kuunnella myös ilman nettiyhteyttä, eli vaikka lentokoneessa. Mä tiedän mitä mä teen lentomatkalla Mallorcalle syyskuussa, ainakin sen aikaa kun taaperon vahtivuoro on Otolla.

Musta on ihanaa, että olen löytänyt kirjat uudelleen. Kirjoilla on niin paljon annettavaa ja opetettavaa. Mikään ei myöskään rentouta mua niin kuin hyvään kirjaan syventyminen. Olen älyttömän iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä saman lukuinnon myös meidän esikoiselle. Hän on lukenut tämän kesän aikana enemmän kirjoja kuin minä koko vuonna, vaikka mäkin olen kirinyt tahdissa.

KUUNTELE ILMAISEKSI 1kk BOOKBEATIA!

Koodilla BIHNS pääsette nyt kuuntelemaan BookBeatia 1kk ajan ilmaiseksi. Koodi on voimassa ainoastaan uusille BookBeat -asiakkaille. TÄMÄ LINKKI vie teidät suoraan tilaussivulle, mihin koodi on automaattisesti syötettynä.


Mitä meidän kodin etsintä -projektille kuuluu?

29.05.2019

Mua oikeastaan hävettää melkein kirjoittaa tämä postaus, kun oltiin talvella niin varmoja siitä, että ollaan tehty nyt hyvä suunnitelma ja päätöksiä, ja tiedetään tasan mitä halutaan. Tai siis, missä halutaan asua ja miten. Tässä kuluneen puolen vuoden aikana, kun ollaan asuntoja etsitty, katseltu ja tutkittu, meidän mieli on muuttunut jatkuvasti.

Näiden kuukausien aikana me ollaan huomattu se, miten paljon menee aikaa liikkumiseen päivän aikana niinä päivinä, kun mulla on tapaamisia tai tilaisuuksia. Se katkaisee työpäivän ihan täysin, jos lähden käymään lounastapaamisessa keskustassa. Ollessani taaperon kanssa kotona, vähensin tapaamiset ja tilaisuudet ihan minimiin, jolloin se ei juurikaan häirinnyt enkä sitä huomannut. Mutta tällä hetkellä mulla menee aina vähintään 2-4 päivää viikosta tapaamisissa ja tilaisuuksissa, jolloin sillä niihin kuluvalla ajalla on  merkitystä.

Matkoihin menee 45min per suunta julkisilla, jolloin esim. 1h tapaaminen vie lähes kolme tuntia päivästä. Tai jos on kaksi tilaisuutta, joiden välissä on tunti. Silloin niihin meneekin jo yhteensä viisi tuntia. Ja toki, vaikka matkojen aikana voi hoitaa esim. puheluita ja sähköposteja, se vaikuttaa silti tosi paljon siihen, minkä koen kuitenkin olevan pääasia: kirjoittamiseen. Siihen tarvitaan aikaa ja erityisesti rauhaa.

Tietysti tämän voisi ratkaista hankkimalla esim. toimistotilan keskustasta ja tekemällä siitä itselle tukikohdan työpäiviin, silloin se 45min menisi vain aamuisin ja iltaisin matkoihin. Mutta tällä hetkellä koen, että haluan tehdä töitä pääosin juuri kotoa. Se on se mun juttu. Pystyn maksimoimaan ajankäytön niinä päivinä kun muita menoja ei ole, ja mulle sopii parhaiten kirjoittaminen oman kodin rauhassa. En myöskään halua maksaa erikseen toimistotilan vuokraa koko ajalta, jos käyttäisin sitä vain niinä päivinä kun hengaan keskustassa.

Ilmastoraporttikin herätteli ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä. Halutaanko me jatkaa asumista kaukana, jolloin omaa autoa tulee väistämättä käytettyä julkisia, pyörää ja kävelyä enemmän? Halutaanko me ostaa iso talo tai paritalon puolikas? Vai haluttaisiinko me asua vähän lähempänä ja tiiviimmin tai edes samoissa neliöissä kuin nyt ja pienentää meidän hiilijalanjälkeä nykyisestä edes vähän? Tarvitaanko me iso ja valtava talo meidän ympärille, vai riittäisikö kompaktimman kodin ympärille inspiroiva ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja läheiset, joista suurin osa asuisi siinä samassa ympäristössä?

Nyt asutaan kaukana lasten harrastuksista, jolloin heitä joutuu väistämättä vielä vuosien ajan viemään ja hakemaan useana iltana viikossa, varsinkin kun he kasvavat ja esim. viikottaisten treenikertojen määrä on jo nyt lisääntynyt kahdella ja kolmas vasta aloittelee harrastus-uraansa. Haluttaisiinko asua kaikkien harrastusten lähellä, jolloin he voisivat itsekin käydä niissä helposti? Tällöin ei tarvitsisi ollenkaan miettiä sitä puolta, kuinka monta iltaa viikossa pystyy tulevaisuudessa itse viettämään harrastusrumban parissa, vaan treenimäärän voisi valita puhtaasti lapsen oman kiinnostuksen pohjalta.

Halutaanko asua kaukana läheisistä, jolloin heitä on mahdotonta tavata niin usein kuin haluaisi? Vai haluttaisiinko asua lähempänä, jolloin voisi sopia esim. extempore-treffit samalle illalle milloin vaan. Silloin meillä olisi tukiverkkokin lähellä ja voitaisiin lähteä vaikka Oton kanssa muuten vaan leffaan joku ilta sen jälkeen, kun lapset on menneet nukkumaan, kun joku läheisistä voisi helposti vaikka tulla meille hengailemaan ja valvomaan lasten unta.

Tai entä jos vaikkapa Otto saisi mielettömän mahdollisuuden lähteä ulkomaille vuoden työprojektiin? Jos meillä olisi iso talo kaukana keskustasta, sitä voisi olla vaikea saada vuokrattua vuodeksi tai myytyä pois nopealla aikataululla. Mutta jos meillä olisi fiksun kokoinen perhekoti lähellä keskustaa, sen voisi hyvinkin saada vuokrattua määräaikaisesti. Ulkomailla asuminen on yksi meidän suurista haaveista, joka voisi olla mahdollista toteuttaa, jos tehdään sen eteen kovasti töitä. Lapsillekin voisi olla aivan mieletön kokemus olla joskus vuosi kansainvälisessä koulussa ja tutustua uuteen kulttuuriin ja kieleen. Suuri seikkailu, josta voisi oppia aivan älyttömän paljon. Mutta sekin on vain jos – eihän sitä voi vielä tietää mitä vaikka seuraavan viiden vuoden aikana tapahtuu.

Sitten on vielä se toinen puoli, joka haluaa tarjota lapsille lapsuuden siellä samassa tutussa paikassa, jossa he ovat aina asuneet. Samassa koulussa, samojen kavereiden kanssa, jotka heillä aina on ollut. Toisaalta olen tajunnut sen, että vaikka me itse päätettäisiin asua aina samassa paikassa, muut voivat kuitenkin muuttaa. Vaikka me pysyttäisiin aina paikallaan, kaikki muu ympärillä voi kuitenkin muuttua ihan milloin vaan. Mehän päätetään vain siitä, mitä meidän perhe tekee. Ikinä ei voi elämässä tietää mitä tapahtuu, ei meidän eikä muiden.

En kuitenkaan koskaan haluaisi lapsille sellaista tunnetta, että he eivät juurru mihinkään ja heidät raahataan aina uuteen paikkaan kun he ehtivät tottua edelliseen. Haluan, että heillä on turvallinen olo ja he voivat rakentaa kestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Haluan, että koti on heille tuttu ja rakas turvapaikka. Siksi mulle on todella tärkeää kuunnella heitä herkällä korvalla tässä asiassa.

Me ollaan Oton kanssa kaksi ääripäätä omien lapsuuksiemme kanssa: Toinen on asunut lapsuutensa rauhallisessa pikkukaupungissa lähellä pääkaupunkia ja toinen asunut keskustassa korttelin päässä metroasemasta. Toinen on asunut kyllä lapsuudessa ulkomailla, mutta sen jälkeen käynyt eskarin, peruskoulun ja lukion samassa paikassa, samojen ihmisten kanssa. Toinen taas on vaihtanut koulua alakoulun jälkeen eri yläkouluun kuvisluokalle, puolivälissä yläkoulua Helsingistä Ouluun ja vielä kesken lukion vaihtanut lukiota. Ja aina tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä vanhojen lisäksi.

Kummallakin meillä on ollut onnellinen lapsuus ja meillä on molemmilla paljon ystäviä, myös niitä ystäviä, jotka on tuntenut ihan ikuisuuden. Se, että muuttaisi eri paikkaan ei siis ainakaan mun mielestä sulje pois kestävien ystävyyssuhteiden mahdollisuutta, enkä itse osaa nähdä myöskään koulun vaihtamista lähtökohtaisesti huonona asiana. Mulle se oli aina jännittävää ja hauskaa, vaikka oli se tietty myös aina vähän haikeaa. Me juteltiin aina äidin kanssa avoimesti siitä, kun vaihdettiin paikkaa ja äiti antoi aina mun osallistua päätöksentekoon tosi vahvasti.

En itsekään siis ikinä haluaisi, että lapset joutuvat käymään tällaisia isoja muutoksia läpi, elleivät itse missään nimessä sitä halua. Koskaan en pakottaisi lapsia siihen, mikäli he itse olisivat täysin sitä vastaan. Ennemmin pakottaisin itseni silloin asumaan siellä, missä lapsilla on paras olla ja valitsisin tehdä elämästä mahdollisimman hyvää siellä niillä resursseilla mitä on ja keksimään muunlaisia ratkaisuja.

Me ollaan tänä keväänä kyseenalaistettu aivan kaikki asumiseen liittyvät suunnitelmat ja se on tehnyt asunnon etsinnästä vaikeaa. Ei me oikeasti tiedetäkään mitä me halutaan.

Helpointahan olisi siis vaan olla päättämättä mitään ja jatkaa tässä nykyisessä asumista hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan säntillistä säästäjää kuitenkin ärsyttää laittaa jäätävä summa rahaa jonkun muun taskuun joka kuukausi, kun sen voisi myös käyttää kokonaan omaan asuntoon ja omaisuuden kerryttämiseen. Silmissä vilisevät euron kuvat ja hirvittää se, miten iso summa rahaa niistä asumisoikeus-vastikkeista vuodessa tai kolmessa kertyy.

Tämä oli tosi helppoa silloin kun keskusta (tai asunnon ostaminen) ei edes ollut mikään realistinen vaihtoehto meille taloudellisesti, mutta nyt kun on vaihtoehtoja, on myös vaikeuksia päättää. Tämä on niin pirun iso päätös! En tiedä, halusin vaan kertoa tämän, kun joku varmasti jo ihmettelee, että miksi me ei olla jo ostettu kotia. Niin siksi, kun ei me osata päättää. Siksi me ollaan painettu jarrua. Eikä meillä ole hajuakaan miten tällaisen päätöksen saa tehtyä tai onko olemassa ratkaisua, joka ei ahdistaisi ollenkaan.

Miten voi tehdä tällaisen suuren päätöksen? Pitäisikö meidän tehdä joku + ja – -lista ja vaan rationaalisesti miettiä kumpi on parempi ratkaisu, vaikka se tuntuu mahdottomalta? Pitäisikö vaan tehdä joku päätös ja just go with the flow? Vai pitäisikö vaan rauhassa odotella, että miltä tuntuu vaikka vuoden päästä ja selkenevätkö ajatukset nykyisestä?