Tänään me juhlittiin esikoisen kevätjuhlaa ja eskarin päättymistä. Nyt meidän perheessä on ihan ehta koululainen, joka sai kesäksi ”läksyjä”, tietää kotiluokkansa, tykkää hulluna tulevasta opettajastaan, ja tulee hienosti toimeen kaikkien tulevien luokkalaistensa kanssa. Koululainen, ihan uskomatonta. Juuri tänään aamulla FB-muistoissa tuntui olevan tavallista enemmän muistoja juuri esikoisesta, ihan kun FB tietäisi, että tänään on tärkeä päivä. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri tänään haluaisin katsella taaksepäin tätä upeaa matkaa, joka ollaan yhdessä esikoisen kanssa kuljettu näiden vuosien aikana.

Kaksi ensimmäistä pientä hammasta, ja niin uskomattoman iloinen ja aurinkoinen vauva syöttötuolissa. Piknik jonka hän oli rakentanut olohuoneen lattialle elefanttipeiton päälle kaksivuotiaana. Video 3-vuotiaasta esikoisesta juoksemassa pikkusiskonsa kanssa Uutelan kanavalla kauniina kesäpäivänä, ja huutamassa ”aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa”. Pyöräilevä 4-vuotias esikoinen ylpeä hymy kasvoillaan, ”kattokaa kun osaan ilman apupyöriä”. Viime vuoden viisivuotiaasta ei ole kuvaa tältä kyseiseltä päivältä, mutta tuoreessa muistissa on viime vuodenkin kevätjuhlapäivä: hikinen ja pieni päiväkodin juhlasali, jossa esikoinen kavereineen lauloi heleällä äänellä ”Hejdåååå, dagis hejdå, adjöss och goodbye, hejdå!”  ja mä meinasin haljeta ylpeydestä ja onnesta, mun tulevasta eskarilaisesta.

Niin vaan meni nopeasti tämä eskarivuosi, ehkä jälleen kerran vielä tuhat kertaa nopeammin kuin osasi odottaa. Siirtyminen pienestä ja kotoisasta päiväkodista koulun yhteydessä olevaan eskariin sujui hienosti, ja täysin ongelmitta. Koulurakennus ja sen henkilökunta on vuoden aikana tullut täysin tutuksi, eikä ekaluokkalaisen tarvitse ihmetellä enää missä mikäkin sijaitsee. Tulevat luokkakaverit ovat kaikki vanhoja tuttuja eskarikavereita, ja opettajaankin on ehditty tutustua jo kaikessa rauhassa. Ekaluokkalainen osaa itse ottaa ruuat koulun ruokalassa, ja viedä astiat pois.

Opettajan antamasta ekaluokalle tullessa osattavat taidot -checklististä hän ruksitti heti melkein kaikki kohdat, mutta kaksi kohtaa hän jätti ruksittamatta, koska niissä hänellä on omasta mielestään vielä harjoiteltavaa: liikenteessä itsenäisesti liikkumisen, ja kaikkien ruokien maistamisen. Mun mielestä hän kyllä maistaa hienosti kaikkea, mutta itsearviointi taitaa olla äidin arviota tiukempi.

Liikenteessä yksin liikkumista me taas ei olla vielä harjoiteltu, nyt alkaakin pikkuhiljaa olla sen aika. Se on asia, joka pelottaa mua ihan hulluna. Miten voin päästää tuon rakkaan lapseni kävelemään joskus yksin kouluun, tai kotiin? Miten voin luottaa siihen, että autot varmasti pysähtyvät, kun pieni tyttö ylittää suojatietä? Miten voin luottaa siihen, ettei joku tule kovaa vauhtia pyörällä ja törmää häneen vahingossa? Ihan järkyttävän pelottavaa, mutta pakko sitä on joskus uskaltaa. Onneksi on koko kesä aikaa opetella, ja onneksi meillä on mahdollisuus hoitaa kouluun viemisiä ja hakemisia syksylläkin niin kauan kuin siltä tuntuu.

Vasu-keskustelussa esikoinen sai kehuja, ja ekaluokan opettajalle annettavaan suunnitelmaan oli kirjattu, että hän tarvitsee haastavia tehtäviä, jotta koulumotivaatio ei laske liian helppojen juttujen takia. Ja mun mielestä se oli hyvin kirjoitettu. Hän lyö meidät vanhemmat ällikällä suunnilleen joka toinen päivä kertoessaan jotain, mitä ei todellakaan tiedetty hänen jo osaavan.

En malta odottaa tätä ihanaa kesää ja lomaa, ja meidän yhteisiä päiviä. On suuri ilo ja kunnia saada viettää ne just meidän ihanien kolmen tytön (ja Oton) kanssa. Ja sitten kun se koulun aika koittaa, olen varma, että kaikki menee hienosti. Tänään kun katselin esikoistamme kahden parhaan kaverinsa kanssa istumassa, kikattamassa ja syömässä pullaa kevätjuhlan jälkeen koulun portailla, saatoin vaan huokaista onnesta. Meillä on käynyt niin uskomattoman hyvä tuuri niin  monessa asiassa, ei voi kuin olla kiitollinen.

Onnea hurjasti meidän rakkaalle esikoiselle hienon eskarivuoden päätöksestä. Me ollaan niin ylpeitä <3 Ja onnea kaikille muillekin eskarivuoden päättäneille ja vanhemmille, tästä se koulutie alkaa! 

Me käytiin tänään ilmoittamassa esikoinen kouluun ekaluokalle. Viime vuonna kaikki sanoivat, että se eskarivuosi menee niin nopeasti, ja mä kyllä tiesin sen jo muutenkin että ihan kohtahan tämä aika koittaa, mutta silti se yllätti. Eskaria on jäljellä enää muutama kuukausi, ja syksyllä meidän esikoinen aloittaa koulun. Tänä syksynä.

Eskari on koulun yhteydessä, mikä helpottaa tulevaa isoa muutosta ihan valtavasti. Koulun tilat ovat tuttuja, lounas on syöty jo elokuusta asti koulun ruokalassa, ja heillä on jopa ollut yhteinen teemaviikko tämän lukuvuoden ekaluokkalaisten ja opettajien kanssa oikeassa koululuokassa. Kevään aikana koulun menoon tutustuminen jatkuu. Hän tuntee jo kaikki tulevat luokkalaisensa, ja tietää mitä koulussa tehdään. Siitäkään ei ole haittaa, että hän on jo pitkään osannut lukea ja laskea, vaikka niitä taitoja ei ekaluokalle mennessä tarvitsekaan osata. Kouluvalmiudet on kaikin puolin kunnossa.

Silti meitä vanhempia taitaa jännittää, vaikka super innoissaan olemmekin. Vaikka kuinka olisi tuttu tila, tutut ihmiset ja valmiudet kunnossa, koulun aloitus on hurjan suuri muutos. Ekaluokka tuo mukanaan suuren määrän uusia asioita, ja paljon vastuuta pienelle ihmiselle. Läksyt, eftis ja omista tavaroista huolehtiminen, koulumatkat ja kaverit. Onneksi me vanhemmat ollaan mukana tukena koulutiellä, ihan niin kuin kaikessa muussakin. Vaikka onhan se jännittävä ajatus, että sitten hänen on pärjättävä ihan yksinkin joissain asioissa, kuten omista tavaroista huolehtimisessa.

Mutta tulevaa muutosta on ihan turhaa alkaa jännittämään etukäteen, tiedän sen. Katsotaan sitä sitten, kun se on ajankohtaista. Nyt nautitaan tämä kevät siitä, että eskarissa on vapaampaa, läksyjä ei ole ja kaikki on tuttua ja turvallista. Ja odotetaan innolla koulun alkua, yhdessä koko perhe. Enemmän kuin jännitetään, ollaan fiiliksissä. Kouluun ilmoittautumista enemmän tuleva ekaluokkalainen itse taitaa kuitenkin olla fiiliksissä siitä, että oppi viikonloppuna solmimaan rusetin kengännauhoihin, ja siitä että hänellä heiluu jo toinenkin hammas. Vaikka hän laskee päiviä koulun alkuun, hän nauttii silti hetkestä, ja se on upeaa, niin pitää ollakin.

Nämä kuusi vuotta on olleet elämäni hienointa aikaa, eikä vähiten siksi, että meillä on niin huiput lapset. On hienoa, kuinka tämä uusi merkkipaalu lähestyy koko ajan, ja on uskomattoman ihanaa päästä kokemaan se taival yhdessä. <3

Kävin eilen äitini luona ja nappasin mukaani hauskan, alakouluiässä täyttämäni valokuva-albumin, jossa oli kaikenlaisia kuvia omasta lapsuudestani. Olin valinnut albumiini jokaiselta siihen astiselta ikävuodeltani omia lempparikuviani, ja ne ovat ei missään järjestyksessä siellä. Jostain syystä olen valinnut myös mukaani mun isovanhempien lomakuvia, Etelän lomalta jolla en itse ollut edes mukana. Pisti vähän naurattamaan kun täysin vieras kanarialainen kalkkuna on siellä mun vauvavuosien nakukuvien keskellä. Mutta kai ne mummun ja papan lomakuvat on olleet mulle tärkeitä silloin, ja onhan niitä hauska selata näin myöhemminkin.

Se valokuva-albumi nyt ei varsinaisesti muuten liity tähän postaukseen, kuin että inspiroiduin sitten laittamaan meidän kaikkien kolmen tytön kuvat rinnakkain ja tsekkaamaan että onko sisaruksissa samaa näköä niin kuin moni sanoo. Ja onhan heissä, vaikka kaikki kolme ihan omanlaisiaan uniikkeja mimmejä ovatkin. Kyllä heidät siskoiksi tunnistaa todellakin, vaikka eivät mielestäni mitään identtisiä kolmosia kuitenkaan ole.

Toki kuvat on kaikki otettu vauva-aikaan, vanhempana sitten oma tyyli ja esimerkiksi hiukset ja ilmeet ja eleet muokkaavat myös ulkonäköä synnynnäisten piirteiden lisäksi, joskus jopa enemmän kuin ne piirteet itsessään. Tosi mielenkiintoista nähdä, ovatko tytöt samannäköisiä vaikkapa teini-iässä tai keski-ikäisinä. Monestihan ihmiset alkavat muistuttaa esimerkiksi vanhempiaan tosi paljon vasta keski-iässä, vaikka aiemmin samaa näköä ei olisi niin huomannutkaan. Moni on sanonut jo nyt että joku tytöistä näyttää ihan minulta tai on kuin ilmetty Otto. Jännää nähdä muuttuuko tämä iän myötä, vai alkavatko he muistuttaa enemmänkin meitä.

Kun katsoo noita vanhempien tyttöjen vauvakuvia, näkee ihan selvästi että ”hehän näyttivät ihan itseltään jo vauvana”, mutta nyt kun Nova on vasta vauva, ei vielä silti voi tietää miltä hän näyttää isompana. Se on jotenkin niin hassua että sitä ei vaan silti voi tietää, vaikka jälkikäteen sen näkee ihan selkeästi. Esikoisella on ihan samanlaisia ilmeitä edelleen, ja keskimmäinenkin on ihan samannäköinen nyt kuin vauvanakin. Vaikka mua hirveästi kiinnostaakin että millainen isompi tyyppi Novasta tulee, olen maailman onnellisin että saadaan nauttia hänestä vielä vauvana pitkän aikaa.

Näissä kuvissa kaikki tytöt ovat suunnilleen puolen vuoden ikäisiä, ja suunnilleen saman kokoisiakin. Hauskaa, että vaikka heidän syntymäpituutensa ovat vaihdelleet 46cm ja 51cm välillä, ja syntymäpainot 3010g & 3580g välillä, puolen vuoden iässä he ovat olleet melko saman kokoisia kaikki. Tosin kaikkein pisin on tämä meidän kuopus, jonka syntymäpituus oli kuitenkin vain 49cm, keskimmäistä ja esikoista myöhäisemmistä viikoista huolimatta. Hän lähestyy jo 70cm pituutta kovaa vauhtia, ehkä jo puolivuotisneuvolassa ollaan saavutettu uusi kymmenluku pituudessa. Jännää seurata myös tätä kasvua!

Hauskaa, kun katsoo näitä kuvia niin huomaa myös miten on kamerat, objektiivit ja kuvakulmat muuttuneet vuosien varrella. Onneksi mielestäni parempaan suuntaan, toivottavasti teidänkin!

Ihanaa tiistaita kaikille <3

Jo raskausaikana meidän tytöt olivat vahvasti mukana pienen pikkusiskonsa odotuksessa. Joka päivä he kyselivät vauvasta ja miten vauva voi ja kävivät paijaamassa mahaa ja kokeilemassa potkuja. Tiesin että he tulevat olemaan maailman ihanimpia isosiskoja uudelle tulokkaalle, mutta en tietenkään voinut etukäteen aavistaakaan miten uskomattoman ihana suhde vauvalle ja isosisaruksille kehittyisikään. Aikaa meidän Novan syntymästä on kulunut vasta kolme kuukautta, mutta ihan alusta asti hän on tuntunut siltä kuin olisi aina ollut osa meidän perhettä.

Raskausaikana ehkä meidän keskimmäinen huomioi enemmän mahaa ja kyseli enemmän kysymyksiä, mikä toki saattoi liittyä ikäänkin. Vauvajutut kiinnostivat hurjan paljon. Esikoinen oli silloin ehkä vähän pidättyväisempi eikä ihan niin paljoa kiinnittänyt asiaan huomiota kuin keskimmäinen, vaikka molemmat innoissaan olivatkin. Jotenkin silloin oletin että näin jatkuisi myös sitten kun Nova syntyy.

Mutta vauvan synnyttyä onkin ollut vähän toisinpäin. Molemmat toki huomioivat Novaa ja leikittävät ja halivat ja pusivat ja haluavat pitää sylissä, mutta 1,5 vuotta vanhempi esikoinen on se joka vielä enemmän haluaa auttaa vauvan hoidossa.

Hän heti ensimmäisenä aamulla herättyään haluaa vauvan syliin ja auttaa aina vaipanvaihdossa. Automatkoilla hän on se joka jututtaa Novaa takapenkillä ettei vauvelilla mene hermo jos sattuu olemaan hereillä, ja sillä aikaa kun mä laitan pyykkejä kuivumaan, esikoinen lukee vauvalle kuvakirjaa. Hän osaa pukea vauvalle sukat, ja muistaa ulkoa kaikki lempparilorut ja laulut joilla hän viihdyttää pikkutyyppiä.

Musta on ihana seurata tätä sisarussuhteen kehittymistä ihan aitiopaikalta. Etukäteen mietin että millainenkohan sisarussuhteesta muodostuu esikoisen ja kuopuksen välille, kun ikäeroa on viisi ja puoli vuotta ja he ovat vielä pitkään aivan eri elämänvaiheissa. Mulle itselleni ainoana lapsena sisaruus muutenkin on edelleen uusi asia siinä mielessä, että olen saanut seurata läheltä vasta meidän esikoisen ja keskimmäisen kasvamista tiiviiksi parivaljakoksi.

Ennen Novaa mulla on ollut kokemusta vain 1,5v:n ikäerosta hyvine ja huonoine puolineen. Jännitin kuitenkin ihan turhaan. Tuleehan reilummalla ikäerolla sisarussuhteesta erilainen kuin meidän tiiviillä tehokaksikolla, mutta se ei missään nimessä ole huono asia – erilainen vain.

Näin lyhyen ajan jälkeen en tietenkään voi tietää miten tulee olemaan tulevaisuudessa. Ehkä viiden vuoden päästä esiteiniä esikoista ärsyttää viisivuotias pikkusisko, joka tulee kutsumatta huoneeseen kun kaverit on kylässä. Tai sitten hän rakastaa viedä pikkusiskonsa ulos leikkimään, ja opettaa häntä lukemaan. Tai ehkä molempia?

Eihän sitä vielä voi tietää. Mutta juuri nyt on aivan ihana seurata kuinka isosisko saa pikkusiskon heti nauramaan, ja kuinka pikkusisko tarraa kiinni isomman kaulaan ja painaa päänsä tämän rintaa vasten. On myös ihanaa seurata miten ylpeä isosisko on vauvan uusista taidoista ja kasvamisesta.

Keskimmäisellä ja kuopuksella on aivan oma sisarussuhteensa, joka kehittyy kokoajan. Siitä pitää tehdä ihan oma postauksensa kunhan saan heistäkin napattua yhtä ihanat kuvat <3

Ihanaa helatorstaita kaikille <3

En malttanut heti ottaa kastekoristeita alas vaan keksin että niiden kanssahan on mainiota ottaa muutama kuva meidän pienestä Novasta ja hänen isosiskoistaan. Nova nukkui tosiaan melkein koko sunnuntaipäivän ja sainkin hänestä ihania unikuvia räpsittyä, avasi hän onneksi hetkeksi silmätkin.

Kyllä sitä vaan siinä omaa ihanaa tyttökolmikkoa katsellessa valtasi jälleen kerran sellainen massiivinen onnentunne mut. Miten voikin olla ihminen niin onnekas että on saanut kolme tuollaista tyyppiä? Jokainen heistä on omalla tavallaan täydentänyt meidän perhettä juuri sellaiseksi kuin se on. Jokainen heistä tuo oman lisänsä, ja on ihan mahtava persoona, enkä osaa tai haluakaan kuvitella millaista elämä olisi ilman heitä. En koskaan ajatellut että meidän perhe on ikuisesti valmis kahden lapsen kanssa, mutta en osannut edes kuvitella miten paljon se kolmas pieni täydentäisi meitä. Nyt tuntuu hyvältä ja siltä että meidän perhe on juuri sellainen kuin toivottiinkin.

Käytiin toisen neidin vuosittaisessa päiväkotikeskustelussa, ja saatiin siellä kuulla kehuja siitä kuinka sydämellinen ja empaattinen tyttäremme on. Kuinka hän aina muistaa kehua toisia ja kannustaa, ja kuinka hän oli ryhmästään ensimmäinen joka oppi viittaamaan ja odottamaan omaa puheenvuoroa kun sitä harjoiteltiin. Hänestä kuulemma huomaa että hänelle puhutaan kauniisti kotona, koska hän osaa puhua kauniisti toisille ja huomaa kaikki hyvät asiat ympärillään. Siitä tuli ihan uskomattoman hyvä fiilis, kun sai kuulla tuollaista. Jotenkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa olen kuitenkin kokenut paljon suurempia paineita koska tulin äidiksi niin nuorena, ja yhä edelleen musta tuntuu että nuorena vanhempana on ollut enemmän suurennuslasin alla. Siksi positiivinen palaute omasta vanhemmuudesta tuntuu erityisen hyvältä ja lämmittää mieltä.

Kun mä katson miten meidän isommat tytöt huomioivat pikkusiskoa, osoittavat hänelle hellyyttä ja auttavat hänen hoidossaan, tunnen suurta ylpeyttä. He ovat aivan ihania isosiskoja Novalle, ja ymmärtävät paljon enemmän kuin osasin odottaakaan. He viihdyttävät vauvaa kovin mielellään, ja ovat jo oppineet miten hänet saa nauramaan tai miten lohdutetaan jos vauvalle tulee harmi. Autossa mä istun etupenkillä, ja jos Novalle tulee harmi, on hänen vieressä istuva isosisko heti valmiina lohduttamaan, höpöttämään tai tarjoamaan tuttia (joka ei kyllä vieläkään kovin usein kelpaa). Aamuisin saan keittää kahvia rauhassa, kun vauvalla on leikkikaveri, ja hän on ehkä osittain siskojensa ansiosta niin kova höpöttämään. Vauvan jokeltelu ei nimittäin koskaan jää huomiotta isosiskoilta, he vastaavat vauvan jokaiseen äännähdykseen innostuneena ja oikein yllyttävät Novaa höpöttelemään.

Vaikka isosiskot ymmärtävät paljon ja ottavat vauvan huomioon todella hyvin, olen myös itse pitänyt tiukasti kiinni siitä että huomioin heitä kumpaakin täysillä joka ikinen päivä. Vietän pienen hetken kahdestaan joka päivä kummankin isomman tytön kanssa, jotta he muistavat ja tietävät olevansa arvokkaita ja rakkaita myös. Vaikka meille on nyt syntynyt vauva joka tarvitsee paljon aikuisten huomiota, ei isompien lasten tarve äidin ja isin rakkaudelle ja huomiolle ole kadonnut mihinkään. On tärkeää että me vanhemmat kuunnellaan heitä ja vietetään heidän kanssa aikaa, osallistutaan leikkeihin ja tiedetään mikä on heille tärkeää ja mitä heidän mielessään liikkuu.

Vaikka välillä päivät ovat hektisiä, on musta silti äärimmäisen tärkeää huomioida jokaista perheenjäsentä, joka päivä. Siitä tulen pitämään kiinni aina, vaikka joskus tulevaisuudessa kolmen lapsen arki päiväkoteineen, kouluineen, harrastuksineen, kavereineen ja muine aktiviteetteineen voikin olla todella tapahtumarikasta.

Me ollaan saatu kolme ihanaa rakasta tyttöä joista olen maailman onnellisin ja kiitollisin. Heidän kasvuaan on ihana seurata<3