Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

 

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”

Nosta käsi ylös jos säkin kuulet just nyt päässä TikTokista tutun Katja Hartin ihanan ”Helou Helsinki” -huudahduksen. Siinäpä vasta ihanan sympaattisia videoita. Tammikuu on takana ja kuten Vainkeskiluokkajutut totesivat, niin ensi kuun jälkeenhän on jo huhtikuu, eli melkein jo voisi sanoa että alkaa olla kevättä rinnassa. Olen ollut jotenkin vähän hakoteillä tämän alkuvuoden kanssa, että miten tässä kuuluisi olla. Viime vuoden tammikuusta en muista muuta kuin loputtoman huolen ja ahdistuksen, sekä ihan todella ällöttävän olon ja sen kuinka imeskelin kirpeitä karkkeja pulkkamäen laidalla, että pystyin seisomaan oksentamatta.

Nyt ei ole ollut lainkaan pahaa oloa ja huoleen tai ahdistukseenkaan ei ole ollut mitään syytä. Silti on ollut vähän jotenkin sellainen tylsä fiilis tammikuusta. Ehkä se jotenkin vielä juontaa juurensa viime vuoden kokemuksista. Viime vuoden tammikuussa mun elämä kutistui sohvan nurkkaan hematooman vuoksi saadun lepokäskyn ja pahoinvoinnin myötä. Silloin oli tosi kurja ja pelottava fiilis ja fyysisestikin huono olla. Nyt olen yrittänyt vältellä sitä sohvan nurkkaa ihan viimeiseen asti ja tekisi mieli vaan mennä ja tehdä ja touhuta nonstop. Ollaan käyty luistelemassa ja kirjastossa, vauvauinnissa ja lounaalla, lenkillä ja kävelyillä ja ystävillä kylässä. Jotenkin ollut silti sellainen olo, että olisipa tammikuu jo ohi, vaikka eihän tuossa tämän vuoden tammikuussa mitään vikaa ollut.

Mutta nyt voi unohtaa tammikuun, koska tänään alkoi helmikuu. Se on yksi mun lempikuukausista, koska kyllä te tiedätte: syyskuun ohella se on se meidän perheen tärkein juhlakuukausi. Tänä vuonna vieläkin enemmän, kun saa juhlia ihan uutta juhlaa: meidän vauvan puolivuotissynttäreitä! Juhlia ei voi olla liikaa. Ekaksi juhlitaan siis vauvan puolivuotisia, sitten meidän kolmosen 5v-synttäreitä (what, ei voi olla!) ja siitä muutaman päivän päästä vielä meidän kahdeksatta hääpäivää, sekä yhdettätoista vuosipäivää. Ihan älytöntä, että sinne meni taas vuosi.

Meillä on suunnitelmana viettää hääpäivänä ekaa kertaa sitten vauvan syntymän vähän kahdenkeskistä aikaa. Nyt kun vauva syö jo kiinteitäkin ja pärjää pari tuntia hyvin ilman tissiä, niin hän saa jäädä sisarustensa kanssa Oton siskon hellään huomaan hetkeksi. Kolmen (tai seitsemän) ruokalajin illalliselle ei ajateltu mennä, mutta jos nyt vaikka ne pääruuat kävisi syömässä kahdestaan. Sekin tuntuu ajatuksena jo ihan luksukselta. Tähän asti ollaan kyllä hyvin pärjätty ilmankin treffejä ja toki oltaisiin päästy aiemminkin jos oltaisi haluttu, mutta just nyt alkaa tuntua meille sopivalta hetkeltä mennä. Uskon, että vauvalla sujuu oikein hyvin kun on tuttu hoitaja ja tietty siskot mukana menossa myös.

Kivaa, että nyt helmikuun alusta noita kokoontumisrajoituksiakin purettiin, niin uskalletaan varmaankin järjestää meidän tulevalle 5-vuotiaalle jopa ihan juhlat. Ihanaa saada kutsua rakkaita läheisiä juhlistamaan häntä, kun viime vuonnakin juhlittiin 4-vuotissynttäreitä aivan minipienesti vain Oton sisarusten ja isän kanssa. Hän on kovasti odottanut synttäreitä ja minäkin kieltämättä odotan innolla, että saan ne järjestää. Pidetään juhlat vasta parin viikon kuluttua, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän ajallaan kuin mitkään muut synttärit pitkään aikaan. Ajattelin tilata pitkästä aikaa leipomosta kakun ja muutenkin leipoa myös itse, ihana päästä suunnittelemaan teemajuhlat. Tällä viikolla taidetaan viettää synttärisankari päättää -päivää hänen oikeana synttäripäivänään.

Tällainen juhlakuukausi on tosi tervetullut, ja onhan tässä vielä ystävänpäivä ja laskiainen ja vaikka mitä muutakin! Ja lisäksi iloa tuo helmikuuhun vielä lasten hiihtoloma, jota Helsingissä vietetään viikolla 8. Toistaiseksi meillä ei ole vielä hiihtolomalle mitään sen suurempia suunnitelmia, mutta jotain hauskaa me varmasti keksitään.

Tässä kuussa blogin puolella luvassa juhlajuttuja, hääpäivää, vauvan puolivuotispostausta, sormiruokaohjeita, kuulumisia ja kaikkea muutakin kivaa! Toivotan kaikille ihanaa iloista ja valoisaa helmikuuta <3 

Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3

Eilen oli meidän kuudes hääpäivä ja tänään on meidän yhdeksäs vuosipäivä. Tänään on yhdeksän vuotta siitä, kun oltiin Oton opiskelijasolussa Kannelmäessä pienellä porukalla viettämässä pikkulauantaita ja päätettiin, että nyt kerrotaan kaikille ihan Facebookissa, että meistä on tullut Iina ja Otto. Aika paljon olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun me saatiin tietää, että meille tulee  vauva, mutta seurustelemaan alkamisen olen kuitannut lähinnä sanoilla ”ilmoitettiin siitä Facebookissa”.

Haluatteko tietää mitä muuta sinä iltana tapahtui? No ainakin puhuin paljon kaverin kanssa vessassa. Perus illanvietot teinivuosina, mulla ainakin oli tapana käydä kavereiden kanssa vessassa kikattamassa ja höpöttämässä. Siellä vessassa mä muun muassa mietin, että uskallanko oikeasti heittäytyä tähän täysillä, uskallanko jakaa itsestäni Otolle kaiken ja tykkäisiköhän se Otto silti vielä musta, jos kertoisin sille millainen ”oikeasti olen”. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän, että ei mussa ollut mitään vikaa, enkä oikeasti ollut yhtään minkäänlainen, olin ihan tavallinen teini. Mutta omassa päässä kaikki omat teinivuosien kokemukset tuntuivat tosi dramaattisilta silloin. Ajattelin, että jos Otto tietäisi musta ”ihan kaiken”, hän ei enää haluaisi olla mun kanssa. Päätin kuitenkin ottaa riskin, koska mulla oli sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joko kokonaan tai en ollenkaan.

Sinä iltana mä kerroin Otolle kaiken, mitä mun elämässä oli siihen mennessä tapahtunut (kaiken mitä muistin tai pidin tärkeänä), mun tyhmimmät teot, noloimmat mokat ja kaiken, mitä musta oli puhuttu. En halunnut, että meidän välillä on mitään salaisuuksia. Odotin, että Otto juoksisi karkuun, mutta vielä mitä. Hän kuittasi mun ”synkimmät salaisuudet” naurahtaen ja kertomalla reteästi olevansa itse ”paljon pahempi”. Ja mä kun odotin jotain suurta reaktiota. En saanut sellaista. Sen sijaan sain yhden meidän suhteen merkittävimmistä keskusteluista, jonka pohjalta oli oikeasti aika hyvä aloittaa suhde. Kun oli kertonut toiselle heti kättelyssä kaikki ne asiat, joita häpesi tai jotka tuntuivat kivuliaalta omassa menneisyydessä, oli aika helppo lähteä rakentamaan suhdetta puhtaalta pöydältä. Olen aika hiton ylpeä 19-vuotiaasta Iinasta ja 20-vuotiaasta Otosta.

Siitä lähti meidän suhde etenemään, viikon kuluttua saatiin raskausuutiset ja hyvin pian sen jälkeen asuttiinkin jo yhdessä.

”Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.” Iina <3 Otto 9.7.2011 

Näin kirjoitin heinäkuussa 2011 mun silloin vain pari kuukautta pystyssä olleeseen blogiini. En ollut väärässä, vaan harvinaisen oikeassa. Se sama tunne on edelleen hyvin vahvana. Me ollaan niin täysin samalla aaltopituudella siinä, mitä halutaan elämältä, että sillä ei ole mitään väliä kuinka nopeasti kaikki alkoi. Se on vaan bonus, hauska tarina. Meidän suhde alkoi vauhdikkaasti ja vauhdikkaasti se on myös jatkunut.

Me ei ikinä olla uskottu kuherruskuukauden olemassaoloon tai sen loppumiseen meidän kohdalla, siinä on meidän salaisuus. Elämässä tulee erilaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka vaikuttaa toki välillä myös parisuhteeseen, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta se meidän parisuhteen pohja on aina sama. Palava rakkaus toista kohtaan, täysi luottamus, halu tehdä toinen onnelliseksi ja halu kuherrella, miksi kuherrella saisi vain kuukauden kun sehän on ihan parasta parisuhteessa? Ei kai ole mitään ihanampaa kuin pussailla ja kikatella ja halailla ja sanoa toiselle ihania asioita ja pitää toista hyvänä. Ei ainakaan meidän mielestä ole. Silloin kun elämässä tulee eteen vaikeampia hetkiä, parasta lääkettä on puhua ja käpertyä toisen kainaloon ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Silloin kun olen onneni kukkuloilla, ihaninta on jakaa se toisen kanssa ja hypätä syliin pussailemaan. En keksi tilannetta, jossa haluaisin kauemmas Otosta. Kaikki tapahtumat meidän elämässä ovat sitoneet meitä tiiviimmin yhteen.

 

Me ollaan ihan pirun onnekkaita, kun meillä on toisemme. Jotkut maailmankaikkeuden kappaleet olivat oikeilla paikoilla silloin kun me ollaan tavattu, puhuttu ja rakastuttu. Siitä huolimatta, että oltiin aivan kokemattomia teinejä, epävarmoja ja molemmat ihan pihalla siitä mitä halutaan elämältä, me tiedettiin mitä haluttiin toisiltamme. Ja me haluttiin samoja asioita. Turvaa, tasaisuutta, luottamusta, lämpöä, huolenpitoa ja elämää suurempaa rakkautta. Olen varma, että niitä tullaan antamaan toisillemme joka päivä niin kauan kuin meissä henki pihisee, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos Otto, kun sä saat mut joka ikinen päivä tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kuulluksi. Enempää en voisi toivoa, enkä malta odottaa mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo meille tullessaan. Olen varma, että paljon ihania ja hienoja seikkailuja, odottamattomia tilanteita, rakkautta ja voimaa. On maailman siisteintä saada jakaa elämä just sun kanssa. Hyvää hääpäivää ja vuosipäivää meille rakas!

PS: Kirjoitin muuten eilen hääpäivän kunniaksi Otolle rakkauskirjeen. Just sellaisen vähän kiusallisen, liian pitkän ja imelän, jota lukiessaan Otto kuitenkin hymyili ja sen jälkeen kiitteli vuolaasti. Aion tallettaa sen samaan muistolaatikkoon, jossa säilytän mm. kiusallisen imeliä kuukausipäiväkirjeitä (nrot 1-12), ultrakuvia, lasten sairaalarannekkeita synnytysosastolta, Otolle tekemiäni lahjakortteja ja muita rakkaita juttuja.

PPS: Meidän Yhdessä-podcast jatkuu tänä yönä klo 00.00! Muistakaa ottaa uudet jaksot kuunteluun Spotifyssa, Soundcloudissa tai Apple Podcasteissa! 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Venuun, Aallonkodin, Cake O’ Clockin ja Raikastamon kanssa.

Hääpäiväbileet 5v hääpäivänä oli ehkä paras idea ikinä. Meillä oli sellainen kutina, että niistä saattaisi tulla aika hauskat juhlat, mutta ei silti osattu odottaa sellaista tunteiden, ilon ja onnen ja rakkauden räjähdystä joka me lauantaina koettiin. Pää on vieläkin aivan pyörällä lauantaista, ja olo on todellakin vähän samanlainen kuin viisi vuotta sitten samaan aikaan häiden jälkeen. On epätodellisen ihanaa, että meidän ympärillä on tällainen joukko ihmisiä, joka välittää, myötäelää, rakastaa, iloitsee ja haluaa olla mukana meidän elämässä. Sitä ei koskaan saa ottaa itsestäänselvyytenä.

Me kutsuttiin juhliin lähemmäs 40 ihmistä, joista suurin osa onneksi pääsi paikalle tästä vuoden kipeimmästä kuukaudesta huolimatta. Samaa jännättiin myös viisi vuotta sitten, mutta onneksi silloinkin saatiin nauttia juhlapäivästä terveenä. Juhlat olivat vähän niinkuin häiden jatkot. Yhtä ihanat kuin häät, mutta vieläkin rennommat, vaikka eivät meidän häätkään mitkään pönötysjuhlat olleet. Meitä ei jännittänyt tällä kertaa puoliksikaan niin paljon kuin häissä, ja tilaisuudesta oli riisuttu kaikki se virallisuus ja ”hienous”. Keskityttiin vaan nauttimaan, syömään ja pitämään hauskaa.

Otettiin järjestelyiden kanssa aika rennosti, ja käytiin ostamassa viimeiset koristeet vielä lauantaina aamupäivällä. Käytettiin koristeena eucalyptuksen oksia, morsiusharso-kukkaa, kynttilöitä, puukiekkoja (meidän puuhääpäivän mukaan) ja valokuvia. Oltiin kehitetty meidän häissä pöydissä olleiden hääkameroiden kuvat näin viisi vuotta myöhemmin, joista tehtiin koristeköynnös seinälle, ja kaikki saivat käydä katsomassa omia ihania kuviaan. Lisäksi meillä oli ilmapalloilla kirjoitettuna vaan meidän nimet. Tosi simppelit koristelut, joista kuitenkin tuli näyttävät.

Yksi viiden vuoden takaisista bestmaneista ja yksi kaasoista oli auttamassa meitä koko lauantaipäivän ajan, eikä oltaisi kyllä saatu mitään valmiiksi ilman heidän apua. Mun äiti oli päivän meidän lasten kanssa, niin saatiin rauhassa laittaa kaikki valmiiksi. Sekin oli korvaamattoman suuri apu, sillä voi sitä härdelliä heti kun lapset saapuivat juhlapaikalle! Onneksi he olivat itse juhlissa sitten tosi hienosti parin tunnin ajan, ennen kuin lähtivät kotiin nukkumaan mun äidin kanssa, ja me aloitettiin ”aikuisten” juhlaosuus.

Juhlatilana meillä oli upea Aallonkulma keskustassa, Venuu.fi:n  & Aallonkodin kanssa yhteistyössä. Juhlatilassa oli valmiina kaikki astiat niin tarjoiluun, syömiseen kuin ruuanlaittoonkin, mikä helpotti valtavasti. Oli paljon tilaa laittaa kaikki ruuat ja tarjottavat esille, ja juhlien jälkeen meidän ei tarvinnut myöskään siivota, sillä myös siivous kuuluu juhlapakettiin. Kaikki juhlapaikan järjestelyt sujuivat aivan uskomattoman hyvin, ja me saatiin kysyä apua ihan mihin tahansa aina kun tuli jotain mieleen. Juhlien järjestäminen Venuun kautta oli juuri niin stressitöntä kuin toivoinkin, eli mistään ei tarvinnut stressata tai huolehtia. Ollaan aivan älyttömän kiitollisia Venuun Suville sekä koko Aallonkodin mahtavalle henkilökunnalle siitä, että juhlien järjestäminen onnistui näin mukavasti.

Juhlatilan tyyli sopi täydellisesti meidän puuhääpäivään, ja se olikin varmasti suurin syy, miksi pärjäsimme niin vähillä koristeilla. Tilassa oli paljon kaunista puupintaa. Saimme juhlatilan puolesta lainaan myös upean kukkaisen kuvausseinän, jonka edessä kuvattiin ainakin osa vieraista. Tällä kertaa meillä ei ollut valokuvaajia tai videokuvaajia niin kuin häissä, minkä tietysti huomaa näin jälkeenpäin, sillä ei ehditty itsekään koko illan aikana hirveästi keskittymään kuvaamiseen. Onneksi meidän ystävät auttoivat, ja saatiin illasta jonkin verran myös kuvamuistoja ja videoita.

Näytettiin juhlapaikan valkokankaalta meidän häävideo juhlaväelle. Sen katsominen ja sitä seurannut puhe rakkaalta perheenjäseneltä olivat ehkä illan tunteikkaimpia hetkiä, jolloin koko jengi kyynelehti. Etukäteen mietin vähän, että haluaakohan ihmiset edes nähdä videota, mutta sen katsominen yhdessä oli tosi ihana juttu. Suurin osa juhlavieraista oli myös itse mukana videolla, ja kaikista oli tosi hauskaa (ja jännittävää) nähdä se oma osuus. Oli ihana kuulla videon jälkeen monelta, että ”ei se mun puhe ollutkaan niin paha”, hah! Meistä kaikkien puheet ja kaikki muukin olivat hääpäivänä niin tunteikkaita ja ihania, että ei oltu osattu edes ajatella, että joku olisi voinut ajatella jotain muuta.

Meidän juhlat alkoivat klo 17.00 ja me tarjoiltiin niin alkupalat, kevyt ”pääruoka” kuin jälkiruuatkin. Koska mentiin super rennolla meiningillä, meidän pääruokana oli salaattibuffet, joka osoittautui aivan loistavaksi ideaksi. Kaikille eri ruokavalioineen oli paljon sopivaa syötävää, kun kaikki ainesosat olivat omissa kulhoissaan, ja jokainen sai tehdä sellaisen salaatin kun itse halusi. Meillä oli mm. vihreää salaattia, pastaa ja couscousia, paljon eri vihanneksia, rapuja, kanaa ja nyhtökauraa, erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, useampia eri kastikkeita ja patonkeja sekä niin hummuksia kuin tuorejuustojakin.

Alkupalat eli savuporo-rieskarullat ja lohi-ruisnapit ja jälkiruuat eli kakun, cupcaket ja nimikoidut keksit saimme Cake O’Clock -leipomosta Espoosta yhteistyönä, mikä oli aivan lottovoitto! Ei oltu vielä edes ehditty miettimään, että mitä tarjoilemme juhlissa, kun Taisia Cake O’Clockista otti yhteyttä, ja ehdotti yhteistyötä juhlien tiimoilta. Mä kerron tarjottavista ja kokemuksesta enemmän vielä omassa postauksessaan, mutta sen vaan sanon, että kaikki oli aivan super hyvää, ja meidän kakku oli juuri niin näyttävä ja upea kuin toivottiinkin. Kakussa maistui mausteinen banaanikakkupohja sekä ihana raikas mango ja pensasmustikat, juuri meidän toiveiden mukaan. Koristeena oli oikeita kukkia ja ihana kreemi. Aivan älyttömän suuri kiitos Cake O’ Clockille mielettömistä tarjottavista!

Juhlissa oli alkoholittomana vaihtoehtona tarjolla Raikastamolta saatuja Sweet, Bitter & Companyn herkullisia limonadeja. Kirpeä Bitter Lemon greippi-sitruuna limonadi on mun oma henkilökohtainen suosikki, ja Otto taas tykkää eniten Lime Colasta. Molemmat maistuivat vieraille hyvin.

Me leikittiin Oton kanssa juhlissa myös kenkäleikki, joka meiltä jäi häissä leikkimättä. Se oli hauska ja rento ohjelmanumero, josta osan vilautinkin jo Instagram Storiesissa. Leikin jälkeen, vähän ennen kuin vaihdettiin juhlatila yökerhoon, mä pidin morsiamen puheen. Mietin loppuun asti että uskallanko uskallanko. Olin kirjoittanut puheen valmiiksi ja miettinyt tarkkaan mitä halusin sanoa, mutta lopulta se mun kirjoitettu puhe ei tuntunutkaan hyvältä. Sitten pidin puheen ihan extempore.

Ei se vieläkään ollut meidän bestmanien veroinen mestaripuhe, mutta se oli puhe. Ylitin itseni, koska lähestulkoon mikään ei jännitä mua niin paljon kuin ihmisten edessä yksin puhuminen. Olen iloinen, että sain pidettyä sen. Sain sanottua kaikkien ihmisten edessä, kuinka onnellinen olen Otosta ja kuinka paljon mä Ottoa rakastan. En epäile hetkeäkään etteivätkö kaikki olisi sitä tienneet jo entuudestaankin, mutta mulle oli iso juttu sanoa se.

Juhlatilasta piti poistua klo 23, ja me jatkettiin silloin vielä isolla porukalla yökerhoon. Ei oltu Oton kanssa pitkään aikaan käyty missään yökerhossa, muistaakseni viimeksi viime vuoden Inspiration Blog Awardsien jatkoilla huhtikuussa, ja oltiin ihan pihalla, että mihin edes kannattaa mennä. Onneksi vieraat tiesivät paremmin, ja me tanssittiin ihan pikkutunneille saakka! Vielä yökerhossakin ilta oli täynnä halauksia, rakkauden tunnustuksia ja yhdessäoloa. Siis jotenkin vaan niin täydellinen päivä ja ilta alusta loppuun asti, että ei voi kuin olla kiitollinen.

Osa porukasta tuli kaukaa ympäri Suomen meidän juhlien vuoksi ja osa lähempää.  Ne rakkaat ystävät, joiden kanssa on puhuttu kaikesta ja naurettu vedet silmissä jo teinivuosista asti. Perheenjäsenet, joita nähdään usein ja joilta saa pyytää apua ja tukea silloin kun tarvitaan. Sukulaiset, joiden kanssa nähdään usein ja joiden kanssa voi olla kuin kotonaan. Perheystävät, joilta saa vertaistukea ja joiden kanssa vietetään lapsiperheaikaa rennolla meiningillä yhdessä. Kaikki ne ihanat tyypit, joiden kanssa voi olla rennosti oma itsensä, ja joiden elämässä meillä on suuri kunnia olla mukana myös. Me ollaan ihan suunnattoman onnekkaita, kun saadaan olla näin hienojen tyyppien läheisiä. Kiitos heistä jokaiselle <3

Olen myös maailman kiitollisin mun äidille, joka auttoi meitä lasten kanssa niin, että nämä juhlat olivat meille mahdolliset ja lapsilla tuttu ja rakas mummu heidän kanssa. Äiti nyt ei mikään pikkutunneille asti juhlija ole muutenkaan, joten tiesin, että häntä ei haittaa lähteä lasten kanssa juhlista ajoissa kotiin lepäämään, ja uskalsin pyytää sitä jo kauan ennen juhlia. Äiti on paras mummu<3

Meiltä kysyttiin useaan otteeseen, että mitä toivotaan hääpäivälahjaksi. Meillä ei ollut mitään lahjatoiveita, eikä me tarvittu oikein mitään, tai oltu edes ajateltu, että kukaan haluaisi tuoda lahjaa. Siksi me päätettiin Oton kanssa perustaa HelsinkiMissiolle oma hääpäivälahja-keräyslipas. Sinne halukkaat vieraat saivat lahjoittaa haluamansa summan meille hääpäivälahjaksi, ja se raha käytetään yksinäisyyden ehkäisyyn täällä Suomessa. HelsinkiMissio auttaa niin nuoria, lapsiperheitä kuin yksinäisiä vanhuksiakin. Me saatiin oikein mukava summa kasaan, ja tämä oli meistä paras mahdollinen hääpäivälahja. Tuli niin hyvä mieli, että järjestämällä nämä juhlat me pystyttiin vieläpä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä yhdessä vieraiden kanssa.

Ihan mielettömän suuri kiitos vielä kaikille meidän ihanille vieraille näistä juhlista. Ja me todellakin aiotaan pitää myös 10v hääpäiväbileet, niin kuin lauantaina mentiin lupaamaan! Katsotaan mihin se elämä vie seuraavien viiden vuoden aikana! Tämä taisi olla aika kiitosten täyteinen pläjäys, mutta oikeesti! Me ollaan vaan vieläkin niin fiiliksissä lauantaista, ja tullaan varmasti olemaan vielä pitkään.

Vastauksena otsikon kysymykseen, että kannattiko järjestää? No kannatti ehdottomasti. Nämä juhlat toivat juuri sitä valoa ja rakkautta tähän kylmään talveen, jota juuri nyt tarvittiin. Suosittelen rentojen juhlien järjestämistä ihan kaikille ja ihan minkä kunniaksi tahansa!