How hard did the years hit you -haaste

22.01.2019

Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin? 


Näin valehtelen netissä -blogihaaste

26.06.2018

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

EN omasta aloitteestani, muiden järjestämien tapahtumien takia toki kyllä. Tämä on oikeastaan vähän paha, sillä katsoin juuri meidän lomakuvia Kreikasta uudelleen, kun olin selannut yhden fanittamani instaajan feedin kuvia Kreikasta. Meidän kuvat on täynnä värejä, lasten liukumäkiä, strutsikuvioisia UV-pukuja ja hahmoilla varustettuja pillimehuja. Ehkä siksi mulla on vain 14,7 tuhatta instaseuraajaa, kun mun instafeedi ei ole tarpeeksi someystävällinen. Vaikka rakastan estetiikkaa ja kauniita kuvia, arvotan hyvän fiiliksen, viihtyvyyden ja oman perheen ”näköisyyden” aina kaikkea muuta korkeammalle. Eli EI, kun itse valitsen, en koskaan mieti someystävällisyyttä, vaan sitä, missä meillä on paras olla.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Silloin kun olen ottamassa sisustus- kattaus- tai asukuvia, niin toki ovat kuvat myös mielessä. Järjestelen kotona, teen kauniin kattauksen tai laitan sellaisen asun päälle, jonka haluan ikuistaa. Mutta en ole sisustanut meidän kotia sen mukaan, mikä näyttää hyvältä kuvissa, vaan mistä meidän perhe tykkää. Siksi meillä on olohuoneessa aina vähän liikaa tavaraa, ja pöytä ei ole upean näköistä käsiteltyä puuta vaan halpaa valkoista kalustelevyä, joka on helppo pyyhkiä puhtaaksi. En ole ostanut vaatteita kuvat mielessä, vaan omia pukeutumistarpeitani ja mieltymyksiäni ajatellen. Kattauksen kanssa varsinkin olisi parannettavaa, sillä mulla on todella vähän sellaista ”kattausrekvisiittaa”. Meidän arkikattaukset koostuvat Ikean laseista, Teema-lautasista, ja sekalaisista aterimista. Ei kovin instakamaa, eh?

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

No otan todellakin! Meikittömyys on ihan normijuttu eikä mikään uroteko.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Kyllä ja en. Esimerkiksi yhteistöissä olen tosi tarkka siitä, millaisiin yhteistöihin suostun. Mulla on super tarkat kriteerit, ja kieltäydyn usein monista tarjouksista, jotka eivät istu omiin arvoihini. Mun oma brändi perustuu mun omiin arvoihin, ja itse asiassa mun blogista on myös tehty opinnäytetyönä brändianalyysi viime vuonna. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa mulle. Vaikka tavallaan tiedän, millainen mun brändi on, ja haluaisin kaiken sisällön tukevan sitä, se ei aina onnistu koska mä olen kuitenkin ihminen, ja ihmisenä myös ristiriitainen. Joskus siis julkaisen myös asioita, jotka eivät oikeastaan istuisi omaan brändiini, mutta koska tärkein osa mun brändiä (mun mielestä) on AITOUS, on niiden asioiden julkaisu perusteltua. Ja silloin kun istun tässä naputtelemassa suoraan sydämestä, ei brändin rakennus ole mielessä. Mulle se brändi on vaan se yleinen fiilis, minkä haluan mun persoonasta, mun blogista ja muista kanavista välittyvän, eikä mikään tiukka ohjenuora jota orjallisesti noudatan.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

EN. Toki kuvakulmat valitsen niin, että näytän mahdollisimman edustavalta omasta mielestäni, ja kyllä mä esimerkiksi hillittömän kokoisen monsterifinnin saatan editoida leuasta pois blogia varten, ihan vaan ettei joka toisessa kommentissa sitten lue, että ”sulla on muuten jäätävän kauhea menkkafinni leuassa”.  Insta storiesissa sekään ei ole edes mahdollista, video paljastaa kaiken. Väri ja valo tekevät myös paljon ulkonäölle, ja niitä editoin Lightroomissa. En kuitenkaan harrasta mitään varsinaista ulkonäön muokkaamista editointiohjelmilla, koska se ei vaan ole mun juttu (enkä varmaan edes osaisi). Ihan ilman käsittelyäkin kuvissa on suuria eroja, ja kroppa tai kasvot voivat näyttää aivan erilaiselta ihan vaan kuvakulman tai valon ja varjon takia.

Silottelen elämääni somessa.

EN. Kaikista meidän kohtaamista suurista vaikeuksista, kuten äitini sairaudesta ja mummun kuolemasta olen kirjoittanut, kuten myös pienemmistä jutuista kuten oksennustaudeista, valvomisista, vuodelevoista ja supistuksista ja kaikesta muusta. Mulla on kuitenkin melko tiukat rajat, ja joistakin asioista kirjoitan ympäripyöreästi enemmän kuin henkilökohtaisesti. Pidempi kirjoitus aiheeseen liittyen löytyy otsikolla Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

KYLLÄ. En siksi että en voisi seistä tuotteen takana, vaan siksi, että en itse ole saanut aina kaikilta yrityksiltä tai yhteyshenkilöiltä reilua (tai edes asiallista) kohtelua tai palkkiota, lähinnä silloin alkuaikoina. Onneksi olen Indieplacella onnellisesti jo neljättä vuotta (eiks noin voi sanoa, jos on ollut kolme täyttä vuotta ja neljäs on meneillään?) ja Indieplacen kautta kaikki hoituu aina reilusti ja bloggaajan panosta ja näkemystä kunnioittaen.

Bloggaajien elämä on glamourista.

KYLLÄ ja EI. Ihan samat kakkavaipat, flunssakaudet, aikaiset ja nihkeät päiväkotiaamut ja satunnaiset mikropizzalounaat ne multakin löytyy. Mutta bloggaamisen myötä elämässä on myös paljon enemmän ilmaista shamppanjaa, lanseeraustilaisuuksia lasisilla kattoterasseilla, jatkuvia uutuustuotteita, gaaloja ja hienojen ihmisten tapaamista. Joka päivälle olisi jotkut kekkerit, joskus monetkin. Harvoin kuitenkaan tulee käytyä missään, koska se ei-glamourinen puoli mun elämästä on korkeammalla mun prioriteettilistalla. Se on kuitenkin suuri etuoikeus, että saa kutsuja mielenkiintoisiin tilaisuuksiin, ja joskus pääsee jopa ulkomaille asti kokemaan mielettömiä ja eksklusiivisia juttuja, ja silloin kun on sopiva hetki, on upeaa päästä käymään noissa tilaisuuksissa.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

EN. En osaa tätä, ja se on varmasti yksi syy siihen, miksi mun instafeedi on juuri niin repaleinen värioksennus, kuin alussa kuvailin. Ehkä mun pitäisi harjoitella?

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

EN, koskaan. Opin jo vuosia sitten, että olen paljon onnellisempi, kun en seuraa em. kanavia (no silloin kun opin tämän, ei Jodelia vielä ollut edes olemassa). Olen myös kieltänyt kaikkia mun ystäviä ja läheisiä kertomasta, mitä niissä puhutaan, ja siksi olen onnellisen, autuaan tietämätön. En koskaan myöskään avaa tai julkaise lukijoiden lähettämiä linkkejä ks. palstoille, tai katso screenshotteja. Silloin vielä kun näitä juttuja luin, opin sen, että siellä harvoin puhutaan mitään, mikä olisi totta. Sillä ei ole mitään väliä mikä on totta, vaan juttuja keksitään ihan jatkuvasti täysin hatusta ilman totuuden häivääkään, ja siksi niitä on turha lukea.

Bloggaaminen ei ole oikea työ. 

ON! Mä olen elättänyt itseni ja perheeni jo pitkään bloggaamalla. Bloggaaminen on ihan oikea työ, ja siitä saa ihan oikeaa rahaa, jos pystyy tarjoamaan tarpeeksi rahalle vastinetta. Se taas vaatii tarpeeksi suurta tavoittavuutta. Se, mikä bloggaamisen arvoa työnä vähentää on se, että jotkut edelleen suostuvat tekemään ”yhteistyötä” jotain 5€ arvoisia ilmaislahjoja vastaan, eli tekevät ilmaista työtä. Siksi edelleen mullekin tulee viikottain myös ehdotuksia, että esittelisinkö vaikka mun instaseuraajille jonkun 10€ heijastimen, ja ”saisin arpoa” heille toisen. Huom. se palkkio mulle olisi siis se heijastin ja arpominen. Kukaan ei elä heijastimilla eikä arpomisella, eikä lehdistäkään osteta mainostilaa esim. koiranruualla. Olisi ihan mieletöntä, että kaikki noudattaisivat samoja pelisääntöjä, jollaiset alalle on luotu. Niiden nimi on PINGEthics, käykää allekirjoittamassa (ja noudattakaa) jos koskettaa teitä.

HAASTE:

  • Kerro, keneltä sait haasteen.
  • Vastaa väittämiin.
  • Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
  • Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.

Saatu Iinalta, annetaan haaste eteenpäin Elsalle, Emilialle ja Millalle.